Kansanmurhamme ja meidän vastuu

Stalinin hallinnon kontolla lasketaan olevan noin 10 miljoonan neuvostoliittolaisen kuolema. Heistä runsas 700 000 teloitettiin ja loput kuolivat nälänhätään, tauteihin, karkotuksessa pakkasiin ja sietämättömään pakkotyöhön. Kaikkiaan noin 5 prosenttia Neuvostoliiton väestöstä menehtyi stalinistisen politiikan seurauksena. Enää Neuvostoliitosta ei tarvitse välittää ja riittää, että muistamme aina sopivissa yhteyksissä tuomita sen hirmuhallinnon. Mutta entä kun samanlaiset moraaliset kysymykset eivät enää olekaan 70-60 vuoden takaisia menneisyyden kysymyksiä, vaan tulevat iholle ja johtuvat omien päättäjiemme toiminnasta?

YK:n Ihmisoikeuskomissaari hälytti marraskuussa 2007, että YK:n mandaatilla toimivien ISAF-joukkojen ja yhdysvaltalaisten aiheuttamat siviilien kuolemat ovat saavuttaneet hälyttävän tason. Arviot vaihtelevat, mutta puhutaan alimmillaan muutamasta tuhannesta määrästä ja enimmillään jopa kymmenistä tuhansista uhreista vuoden 2001 jälkeen.

Australialainen eläkkeellä oleva tutkija Gideon Polya on arvioinut Yhdistyneiden Kansakuntien ja sen lastenapujärjestö UNICEF:n tilastoaineiston perusteella, että Afganistanin sodan aiheuttamien vältettävissä olevien uhrien määrä on jopa 1,8 miljoonaa kuollutta, noin 6-7 prosenttia väestöstä. Nämä ovat sotien seurauksena
tapahtuneita "väistämättöminä oheistuotteena syntyneitä" kuolemia nälkään, tauteihin ja muihin syihin, jotka olisi voitu välttää. Lähes kaksi miljoonaa kuollutta seitsemässä vuodessa, jossa suomalaiset joukot yhdessä USA:n ja muiden länsimaiden kanssa ovat toteuttaneet Nato-johtoista rauhanturvaoperaatiota.

Miksi emme tunne suurempaa moraalista suuttumusta siitä, että meidän hallituksemme ovat suoraan omilla toimillaan aiheuttaneet väestömäärä huomioon ottaen yhtä suuren katastrofin Afganistanissa kuin tapahtui puoli vuosisataa sitten Neuvostoliitossa?
Voisiko syy suhtautumiseemme todella olla niin yksinkertainen, että vieraasta on helppo luoda "hyvä vihollinen", joka voidaan sumeilematta niin tuomita kuin dehumanisoida. Siksi on ehkä ollut niin helppo tuomita Talebanien hallinto ja hyväksyä sen syrjäyttäminen sodalla, mutta vaikea kyseenalaistaa omien hallitustemme taleban-hallinnon toimintaa tuhoisampi "taistelu terroristeja" vastaan. Päätöstä
osallistumisestamme Naton Afganistanin rauhanturvaoperaatioon eivät tehneet turbaanipäiset naisia kivittävät fundamentalistit, vaan tappamisen ammattilaisille ulkoistavat omat kravattimiehemme ja jakkupukunaisemme demokraattisesti valituissa hallituksissamme. He eivät puhu sharian laista vaan meidän yhteisistä arvoistamme ja
lupaavat meille lisää turvallisuutta noiden muiden luomia uhkia vastaan.

Siihen meillä kerrotaan olevan myös yhteiset välineet: Nato, sen johtamat rauhanturvaoperaatiot ja nopean toiminnan joukot (NRF). Irakissa toivottomissa ja Afganistanissa kasvavissa vaikeuksissa oleva Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan avukseen ja lisäämään joukkojaan Afganistanissa. Jo noin miljoona uhria tuottaneesta Irakin sodasta liittolaiset ovat yksi toisensa jälkeen päättäneet vetäytyä.

Yhdysvaltojen puolustusministeri Gates uhkasi, että elleivät Nato-maat lähetä lisäjoukkoja Afganistaniin, voi se merkitä Naton hajoamista. Elleivät Naton jäsenet siis osallistu entistä suuremmin joukoin Yhdysvaltojen maailmanlaajuisesti käymään terrorisminvastaiseen sotaan, käy se tarpeettomaksi ja hajotetaan. Tylymmin kuin puolustusministeri Gates ei enää kukaan olisi voinut tyrmätä Suomessa viljeltyä väitettä eurooppalaistuvasta Natosta, joka edistää laaja-alaista turvallisuutta
ja edustaa demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Kolumni julkaistu Rauhanpuolesta -lehdessä 1/2008