Pelon politiikka

Pieni pilke silmäkulmassa voi sanoa, että suomettumiselle olisi taas tarvetta. Venäjän nousun myötä maailma on taas tilanteessa, jossa sen tekemiset vaikuttavat siihen miten turvalliseksi olomme tunnemme. Venäjä-arviot poikkeavat kuitenkin melkoisesti pelkästään Itämeren piirissä. Jos Suomi, Ranska ja Saksa noudattavat pragmaattista ja yhteistyöhakuisempaa linjaa, eivät Baltian maat, Puola ja nykyään myös Ruotsi ja Britannia kaihda kovaakaan vastakkainasettelua sen kanssa.

Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.

Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.

NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.

Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.

Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008