Talouskriisi ei ole horjuttanut pääministeri Putinin ja presidentti Medvedevin suosiota. Kansan silmissä heidän välisensä arvojärjestys on myös pysynyt muuttumattomana. Kaksi kolmesta katsoo Putinin olevan Venäjän todellinen johtaja ja 13 % pitää Medvedeviä ylipäänsä päätöksentekijänä. Vielä harvempi uskoo, että Medvedev toteuttaa itsenäistä, uutta poliittista linjaa. Medvedevin markkinoimiin uusiin linjauksiin uskoo vain pari prosenttia kansasta. Tämä ja se seikka, että puolet venäläisistä uskoo silti pääministerin ja presidentin muodostavan vallankäytön tandemin, merkitsee, että kansan silmissä presidentti Medvedev on edelleenkin vain Putinin oppipoika. Tässä suhteessa yleinen mielipide Venäjällä ei kovin paljoa poikkea lännestä.
Toinen asia sitten on, kuinka paljon spekulointi miesten välisestä valtasuhteesta auttaa ymmärtämään sitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Varsinkin kun tiedämme, että heidän poliittisessa linjassaan ei juurikaan ole eroa. Jos eroavaisuuksia halutaan jostakin löytää, ovat ne tähän mennessä liittyneet lähinnä heidän erilaiseen habitukseensa – ei niinkään politiikan sisältöön.
Medvedev julkisti äskettäin duumalle tarkoitetun puheensa luonnoksen Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta kansan keskusteltavaksi. Siinä hän suomii niin railakkaasti Venäjän puutteita, että se vetää hyvin vertoja purevammallekin lännessä esitetylle Venäjä-kritiikille. Medvedev kysyy retorisesti, onko Venäjän säilyttävä jatkossakin alkeellisena raaka-ainetaloutena ja kroonisesti korruptoituneena maana, jolla on piintynyt tapa turvautua ongelmien ratkaisemiseksi joko valtioon, ulkomaihin, johonkin ”kaikkivoipaan oppiin” tai ylipäänsä kehen tahansa paitsi itseensä.
Dramatiikkaa presidentin julistamalle taistelulle menneisyyden taakkoja vastaan tuo hänen käyttämänsä uuspatrioottinen retoriikka. Hän vertaa ohjelmaansa Suuren isänmaallisen sodan kansalta vaatimiin uhrauksiin. Presidentin mukaan uudistukset vaativat venäläisiltä jälleen kerran sankarillista asennetta: ”Meidän aikamme oli tulevaisuutta niille sankareille, jotka voittivat meille vapauden”. Hänen mukaansa ”julman ja hyvin vahvan vihollisen” voittaneen kansan velvollisuus on nyt voittaa korruptio ja takapajuisuus sekä tehdä Venäjästä moderni ja hyvin järjestetty yhteiskunta.
On vaikea kuvitella, että Venäjän presidentti olisi voinut käyttää enää tämän vahvempaa symboliikkaa. Toisaalta on myös silmiinpistävää, että hänen ohjelmansa sisältää hyvin vähän mitään konkreettista, tulevaisuuden innovaatio-ohjelmien ja tieteellisteknisen vallankumouksen yleistä maalailua lukuun ottamatta. Venäjän todellisten rakenteellisten haasteiden mittasuhteesta kertoo jotain esimerkiksi monogorod-ongelma. Maassa lasketaan olevan noin 400 yhden tuotantoketjun varassa elävää, kriisin uhkaamaa tai sen kouriin jo nyt ajautunutta kaupunkia. Niistä 150–280 paikkakunnalle varaudutaan antamaan erityistukea jo ensi vuonna ja lähes 20 toivottomaksi arvioidulle kaupungille on laadittu asukkaiden siirtosuunnitelma. Monogorod-paikkakunnilla asuu noin neljäsosa Venäjän väestöstä ja ennen laman alkamista niiden osuus maan BKT:sta oli peräti 40 %.
Togliattin Ladoja valmistama autotehdas on yksi esimerkki näistä tehdaspaikkakunnista, joita hallitus ei yksinkertaisesti voi laskea konkurssiin. Lada-tehdas kuuluu niiden sosiaalisesti tärkeiksi määriteltyjen tuotantolaitosten joukkoon, joiden toimintaa tullaan jatkossakin tukemaan valtion varoista. Tämä on merkinnyt myös sitä, että kun ennen kriisin alkamista valtio kontrolloi vain noin 20 % Venäjän taloudesta, on sen kontrollissa nyt tukitoimien ansiosta noin 50 % taloudesta.
Lännen innostukselle Medvedevin esittämää kritiikkiä ja hänen peräänkuuluttamiansa uudistuksia kohtaan ei löydy katetta ainakaan venäläisten asenteista. Niin skeptisesti presidenttiin suhtaudutaan. Näyttääkin siltä, että aina kun joku Venäjällä esittää meidän omien käsitystemme ja toiveidemme mukaisia ajatuksia maan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, ne nostattavat meillä paljon suuremman innostuksen kuin itse Venäjällä. Näin tapahtui myös Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana. Tämä on johtanut paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa Venäjän presidentin suosion kasvu lännessä on yleensä korreloinut suoraan hänen suosionsa laskuun Venäjällä.
Ohjelmakirjoituksessaan Medvedev kommentoi myös Venäjän demokratian tilaa. Hänen mukaansa demokraattiset instituutiot ovat muotoutuneet valmiiksi ja vakiintuneet, vaikkakin ne ovat ”sangen kaukana ihanteesta”. Epäselväksi kuitenkin jää, mitä hän tällä tarkkaan ottaen tarkoitti. Ainoat konkreettiset seikat, jotka Medvedev tässä yhteydessä mainitsee, ovat heikko kansalaisyhteiskunta ja itsehallinnon alhainen taso. Tämä on tietenkin totta, mutta tuntuu silti kohtuuttomalta vierittää Venäjän demokratian ongelmat kansalaisyhteiskunnan kontolle, kun tiedämme miten nurjasti viranomaiset ja valtapuolueet suhtautuvat aidosti itsehallinnolliseen ja Venäjän politiikkaan vaikuttamaan pyrkivään kansalaisyhteiskuntaan.
Myös venäläinen versio terrorisminvastaisesta lainsäädännöstä – lait ääriliikkeiden vastustamiseksi – on tuottanut vähintäänkin yhtä vakavia ongelmia demokraattisten instituutioiden toiminnalle ja ihmisoikeuksille kuin Yhdysvalloissa presidentti Bushin kaudella luotu lainsäädäntö. Ja samaan aikaan kuin Medvedev puhuu internetin käytön ja sananvapauden puolesta, on oikeusministeriölle lähetetty lakialoite, joka antaisi turvallisuusviranomaisille huomattavan vallan säädellä palveluntuottajien välittämää tietoliikennettä aina internetin käyttäjien yhteyksien katkaisemiseen asti. Tämä siitäkin huolimatta, että jo nykyisen ekstremisimin vastaisen lainsäädännön nojalla turvallisuusviranomaisilla on mahdollisuus estää haluamiensa tahojen pääsy internetiin.
Asian periaatteellinen puoli koskee sitä, kuinka voimakkaasti turvallisuusviranomaiset voivat rajoittaa ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, hallinnollisin päätöksin, ilman oikeuden päätöstä.
Spekulointi Medvedevin ja Putinin välisellä suhteella on ehkä viihteellistä ja helppo tapa lähestyä Venäjää, mutta loppujen lopuksi melko hyödytöntä maan ymmärtämiseksi. Venäjän suuriin kysymyksiin kuuluu tietenkin meitä kaikkia koskeva huoli siitä, minkälaisin vaurioin selviämme talouskriisistä. Tässä suhteessa Venäjän johto on vaikeiden päätösten edessä ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta se on asettanut kunnianhimoiset tavoitteet talouden ja yhteiskunnan modernisoinnille ja liberalisoinnille, mutta samalla sen tiellä on monta suurta rakenteellista ja poliittista estettä. Kysymys ei ole siitä, että Venäjän johto ei haluaisi ja osaisi edetä tällä tiellä, vaan siitä, sietääkö kansa vielä näidenkin uudistusten seuraukset.
Julkaistu idäntutkimus 3/2009 pääkirjoituksena
maanantai 12. lokakuuta 2009
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Kieli ja politiikka
Kieli ja politiikka
Kieli ei ole vain asioiden ymmärrettäväksi tekemistä, vaan myös kulttuuria ilmentävä ja identiteettiä rakentava tekijä. Siksi se on ollut usein myös politisoituneen kulttuuri-identiteetin väline kansakuntien rakentamis- tai kriisivaiheissa. Kielen politisoitumisesta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä, sekä historiasta että nykyisyydestä. Voi vain muistuttaa omista kielisodistamme sortovuosiksi kutsuttuna autonomian aikana sekä 1920- ja erityisesti 1930-luvun kielitaistelusta Ruotsin kieltä vastaan. Venäläisistä puhuttiin ”vain hammasta purren” ja maassamme tuolloin asunut suhteellisen vähälukuinen venäjänkielinen väestö joutui pahimmillaan jopa piilottelemaan taustaansa suomalaistettavalta Suomelta.
Nuoren Suomen kansakuntaa rakennettiin yhteisestä etnisestä alkuperästä ja suomen kielestä, romantisoidusta kansankulttuurista ja historiankirjoituksesta. Ilmiölle on helppo löytää useita vastineita myös tämän päivän maailmasta. Myös Neuvostoliitossa kielikysymykset olivat keskeinen politiikan väline. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa maassa luotiin kansallisia kirjakieliä useille vähemmistökansoille. Näitä sekä vanhoja vähemmistökansojen kieliä suosittiin venäjän kustannuksella tsaarinaikaisen venäläissorron seurausten voittamisen nimissä. Tästä esimerkkinä mainittakoon kansallisissa tasavalloissa vähemmistökieliä puhuvien nostaminen johtaviin tehtäviin venäjänkielisten ohi, ammatilliset ja koulutukselliset kriteerit sivuuttaen.
Käänne tapahtui 1930-luvulla, kun perinteistä venäläistä kansallismielisyyttä hyödyntänyt Stalinin hallinto muutti myös kielipolitiikkaa. Aiemmin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja vähemmistökansojen kirjakieliä muutettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi niiden lähentämiseksi venäjänkieliseen kulttuuriin. Kansakuntaa yritettiin koota keskusvallan ympärille traditionaalisin keinoin korostamalla venäläistä kulttuuria neuvostopatriotismin sisältönä. Syykin tähän on ilmeinen. Venäläisillä kansana ei ollut historiallisesti muuta isänmaata kuin Neuvostoliitto, toisin kuin monilla vähemmistökansoilla, joilla oli kieli- ja kulttuurisukulaisuuden vuoksi rajantakaisia kontakteja ja tukea sekä myös halua niiden tiivistämiseen jopa aina Neuvostoliitosta eroamiseen asti. Kielipolitiikka oli yksi väline, jolla neuvostojohto pyrki rajoittamaan näitä kontakteja rajan yli ja integroimaan kansakuntaa yhtenäisemmäksi venäjänkielisen koulutuksen ja kulttuurin avulla.
Ei ole yllättävää, että myös nykyisen Venäjän kieli- ja koulutuspolitiikka on yhdistetty isänmaalliseen kasvatukseen. Virallisia kieliä ovat venäjän lisäksi federaatioon kuuluvien tasavaltojen viralliset kielet sekä kansankielet alueilla, joilla niiden puhujia asuu yhtenäisinä ryhminä. Venäjän asemaa maata yhdistävänä lingua francana korostaa ja edistää sen rooli korkeimman koulutuksen, liike-elämän ja myös kansainvälisen kanssakäymisen kielenä. Vähemmistökansojen lähentämistä venäjänkieliseen kulttuuriin ja samalla niiden oman kielen merkityksen heikentämistä edistää presidentti Putinin vuonna 2002 tekemä päätös, jonka mukaan kaikkien Venäjän virallisten kielten, myös tasavaltojen virallisten kielten, aakkoset perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon. Siirtyminen latinalaisiin aakkosiin on mahdollista vain liittovaltion säätämällä lailla, jonka hyväksyminen vaatii presidentin ja duuman päätöksen. Niin kuin 1930-luvulla, myös nyt kyrillisten kirjainten käyttämisen tarkoitus on edistää muunkielisten siirtymistä käyttämään venäjän kieltä lingua francana.
Venäjällä puhutaan yhä noin 160 kieltä, joista tosin noin sataa vain paikallisesti pienissä yhteisöissä. Suurta osaa niistä uhkaa kuihtuminen. Joukkoon lukeutuvat myös suomi ja karjalan kielet, joiden käyttöala on supistunut tietoisen politiikan, siitä seuraavan resurssien niukkuuden ja väestön vähenemisen myötä niin pieneksi, että niiden kohdalla on kyse lähes viimeisestä rajasta kuilun partaalla. Merkittävä ulkoinen tekijä on ollut koulutetun suomen- ja karjalankielisen väestön paluumuutto Suomeen 1990-luvulta lähtien.
Kielikysymysten poliittista käyttöä ei tarvitse kuitenkaan etsiä vain historiasta tai idästä. Baltian maissa kansalaisuuslait ja niihin kuuluva kielipolitiikka ovat olleet julkisen keskustelun aiheena niiden itsenäistymisestä lähtien. EU-jäsenyyshakemuksen myötä maat muuttivat lakejaan vastaamaan paremmin eurooppalaisia käytäntöjä, mutta tilanne on silti yhä vaikea. Baltian maissa päädyttiin 1800-luvun kansallisromantikkojen vaalimaan käsitykseen kansasta, jolla on ”yksi kieli, yksi mieli”. Osittain myös tämän seurauksena, muita syitä lainkaan vähättelemättä, Virossa ja Latviassa asuu yhä huomattava määrä venäjänkielistä väestöä, joka ei saa kansalaisuutta siksi, että he eivät halua tai pysty suorittamaan sen edellytyksenä olevaa kielikoetta.
Ei voi kuitenkaan väittää, että baltit olisivat yksin vaatimassa peruskielitaitoa kansalaisuutensa edellytyksenä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että venäjän kielelle ja sen puhujille ei haluttu antaa virallista asemaa. Myös Suomessa kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan kielitaidon osoittamista joko suomeksi tai ruotsiksi. On hyvä muistaa, että kielen merkitystä identiteetille ja siihen kytkeytyvää tunnetta ei tarvitse etsiä vain Baltian maista. Myös Suomessa on helppoa saada aikaan kiivaskin keskustelu nostamalla esiin ruotsin kielen virallinen asema.
Kieli luo myös sosiaalisia hierarkioita. Kielitaito laajentaa usein sekä uralla etenemisen että ammatin harjoittamisen mahdollisuuksia. Se voi tuoda myös välitöntä hyötyä osaajalleen palkanlisänä ja mielekkäämpinä työtehtävinä. Suomessa ei voi tulla valituksi valtion virkamieheksi, ellei ole suorittanut ruotsin kielen virallista koetta. Myös venäjän kielen käyttöala on laajentunut Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen lisääntymisen myötä.
Vaikka noin 50 000 Suomessa asuvan venäjänkielisen kielioikeuksia ei ole määritelty laissa ja kaikki sitä koskeneet ajatuksetkin on tyrmätty, välillä myös melko tunnepitoisesti, on venäjän kielen asema määritelty Suomen ja Venäjän 1992 solmimassa valtiosopimuksessa. Siinä molemmat maat sitoutuvat tukemaan toistensa kansojen ja kansallisuuksien ”omaperäisyyden säilyttämistä” omissa maissaan sekä ”suojelemaan toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä”.
On helppo nähdä, että näiden kysymysten toteuttamista määräävät sekä politiikka että tunne, jotka molemmat ovat alttiita muutoksille. Kieli kuuluu niin kiinteästi ihmisen identiteettiin, että todellisen valintatilanteen tullen se jättää harvoin ketään kylmäksi.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 2/2009
Kieli ei ole vain asioiden ymmärrettäväksi tekemistä, vaan myös kulttuuria ilmentävä ja identiteettiä rakentava tekijä. Siksi se on ollut usein myös politisoituneen kulttuuri-identiteetin väline kansakuntien rakentamis- tai kriisivaiheissa. Kielen politisoitumisesta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä, sekä historiasta että nykyisyydestä. Voi vain muistuttaa omista kielisodistamme sortovuosiksi kutsuttuna autonomian aikana sekä 1920- ja erityisesti 1930-luvun kielitaistelusta Ruotsin kieltä vastaan. Venäläisistä puhuttiin ”vain hammasta purren” ja maassamme tuolloin asunut suhteellisen vähälukuinen venäjänkielinen väestö joutui pahimmillaan jopa piilottelemaan taustaansa suomalaistettavalta Suomelta.
Nuoren Suomen kansakuntaa rakennettiin yhteisestä etnisestä alkuperästä ja suomen kielestä, romantisoidusta kansankulttuurista ja historiankirjoituksesta. Ilmiölle on helppo löytää useita vastineita myös tämän päivän maailmasta. Myös Neuvostoliitossa kielikysymykset olivat keskeinen politiikan väline. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa maassa luotiin kansallisia kirjakieliä useille vähemmistökansoille. Näitä sekä vanhoja vähemmistökansojen kieliä suosittiin venäjän kustannuksella tsaarinaikaisen venäläissorron seurausten voittamisen nimissä. Tästä esimerkkinä mainittakoon kansallisissa tasavalloissa vähemmistökieliä puhuvien nostaminen johtaviin tehtäviin venäjänkielisten ohi, ammatilliset ja koulutukselliset kriteerit sivuuttaen.
Käänne tapahtui 1930-luvulla, kun perinteistä venäläistä kansallismielisyyttä hyödyntänyt Stalinin hallinto muutti myös kielipolitiikkaa. Aiemmin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja vähemmistökansojen kirjakieliä muutettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi niiden lähentämiseksi venäjänkieliseen kulttuuriin. Kansakuntaa yritettiin koota keskusvallan ympärille traditionaalisin keinoin korostamalla venäläistä kulttuuria neuvostopatriotismin sisältönä. Syykin tähän on ilmeinen. Venäläisillä kansana ei ollut historiallisesti muuta isänmaata kuin Neuvostoliitto, toisin kuin monilla vähemmistökansoilla, joilla oli kieli- ja kulttuurisukulaisuuden vuoksi rajantakaisia kontakteja ja tukea sekä myös halua niiden tiivistämiseen jopa aina Neuvostoliitosta eroamiseen asti. Kielipolitiikka oli yksi väline, jolla neuvostojohto pyrki rajoittamaan näitä kontakteja rajan yli ja integroimaan kansakuntaa yhtenäisemmäksi venäjänkielisen koulutuksen ja kulttuurin avulla.
Ei ole yllättävää, että myös nykyisen Venäjän kieli- ja koulutuspolitiikka on yhdistetty isänmaalliseen kasvatukseen. Virallisia kieliä ovat venäjän lisäksi federaatioon kuuluvien tasavaltojen viralliset kielet sekä kansankielet alueilla, joilla niiden puhujia asuu yhtenäisinä ryhminä. Venäjän asemaa maata yhdistävänä lingua francana korostaa ja edistää sen rooli korkeimman koulutuksen, liike-elämän ja myös kansainvälisen kanssakäymisen kielenä. Vähemmistökansojen lähentämistä venäjänkieliseen kulttuuriin ja samalla niiden oman kielen merkityksen heikentämistä edistää presidentti Putinin vuonna 2002 tekemä päätös, jonka mukaan kaikkien Venäjän virallisten kielten, myös tasavaltojen virallisten kielten, aakkoset perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon. Siirtyminen latinalaisiin aakkosiin on mahdollista vain liittovaltion säätämällä lailla, jonka hyväksyminen vaatii presidentin ja duuman päätöksen. Niin kuin 1930-luvulla, myös nyt kyrillisten kirjainten käyttämisen tarkoitus on edistää muunkielisten siirtymistä käyttämään venäjän kieltä lingua francana.
Venäjällä puhutaan yhä noin 160 kieltä, joista tosin noin sataa vain paikallisesti pienissä yhteisöissä. Suurta osaa niistä uhkaa kuihtuminen. Joukkoon lukeutuvat myös suomi ja karjalan kielet, joiden käyttöala on supistunut tietoisen politiikan, siitä seuraavan resurssien niukkuuden ja väestön vähenemisen myötä niin pieneksi, että niiden kohdalla on kyse lähes viimeisestä rajasta kuilun partaalla. Merkittävä ulkoinen tekijä on ollut koulutetun suomen- ja karjalankielisen väestön paluumuutto Suomeen 1990-luvulta lähtien.
Kielikysymysten poliittista käyttöä ei tarvitse kuitenkaan etsiä vain historiasta tai idästä. Baltian maissa kansalaisuuslait ja niihin kuuluva kielipolitiikka ovat olleet julkisen keskustelun aiheena niiden itsenäistymisestä lähtien. EU-jäsenyyshakemuksen myötä maat muuttivat lakejaan vastaamaan paremmin eurooppalaisia käytäntöjä, mutta tilanne on silti yhä vaikea. Baltian maissa päädyttiin 1800-luvun kansallisromantikkojen vaalimaan käsitykseen kansasta, jolla on ”yksi kieli, yksi mieli”. Osittain myös tämän seurauksena, muita syitä lainkaan vähättelemättä, Virossa ja Latviassa asuu yhä huomattava määrä venäjänkielistä väestöä, joka ei saa kansalaisuutta siksi, että he eivät halua tai pysty suorittamaan sen edellytyksenä olevaa kielikoetta.
Ei voi kuitenkaan väittää, että baltit olisivat yksin vaatimassa peruskielitaitoa kansalaisuutensa edellytyksenä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että venäjän kielelle ja sen puhujille ei haluttu antaa virallista asemaa. Myös Suomessa kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan kielitaidon osoittamista joko suomeksi tai ruotsiksi. On hyvä muistaa, että kielen merkitystä identiteetille ja siihen kytkeytyvää tunnetta ei tarvitse etsiä vain Baltian maista. Myös Suomessa on helppoa saada aikaan kiivaskin keskustelu nostamalla esiin ruotsin kielen virallinen asema.
Kieli luo myös sosiaalisia hierarkioita. Kielitaito laajentaa usein sekä uralla etenemisen että ammatin harjoittamisen mahdollisuuksia. Se voi tuoda myös välitöntä hyötyä osaajalleen palkanlisänä ja mielekkäämpinä työtehtävinä. Suomessa ei voi tulla valituksi valtion virkamieheksi, ellei ole suorittanut ruotsin kielen virallista koetta. Myös venäjän kielen käyttöala on laajentunut Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen lisääntymisen myötä.
Vaikka noin 50 000 Suomessa asuvan venäjänkielisen kielioikeuksia ei ole määritelty laissa ja kaikki sitä koskeneet ajatuksetkin on tyrmätty, välillä myös melko tunnepitoisesti, on venäjän kielen asema määritelty Suomen ja Venäjän 1992 solmimassa valtiosopimuksessa. Siinä molemmat maat sitoutuvat tukemaan toistensa kansojen ja kansallisuuksien ”omaperäisyyden säilyttämistä” omissa maissaan sekä ”suojelemaan toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä”.
On helppo nähdä, että näiden kysymysten toteuttamista määräävät sekä politiikka että tunne, jotka molemmat ovat alttiita muutoksille. Kieli kuuluu niin kiinteästi ihmisen identiteettiin, että todellisen valintatilanteen tullen se jättää harvoin ketään kylmäksi.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 2/2009
maanantai 4. toukokuuta 2009
Nato ei ole mörkö vaan sotilasliitto
Suomalaisia on suostuteltu vuosia Nato-jäsenyyden kannalle. Vanhasen hallituksen ensimmäinen ulkoministeri Ilkka Kanerva laati ”turistioppaan” Natoon, ja Alexander Stubb puolestaan on keskittynyt ampumaan alas ”Nato-mörköjä”. Väitetään, että kansan Nato-vastaisuus perustuu virheelliseen tietoon ja tunteisiin. Siksi on vain kumottava nämä ”möröt” ja kansa kääntyy kannattamaan jäsenyyttä. Tällainen mörköjahti on tietenkin helppoa sen jälkeen kun Naton kannattajat luovat ensin itse ne virheelliset vastaväitteet, joita sitten kumoavat.
Emme me kriitikot väitä, että Nato toisi ydinaseita Suomeen. Olemme sanoneet, että jäsenyys sitoisi Suomen turvallisuuspolitiikan osaksi Naton ydinaseisiin perustuvaa strategiaa. Se merkitsisi muutosta siihen, että Suomi on tähän asti pitänyt tärkeänä ydinaseriisuntaa. Siksi voi vain toivoa, että presidentit Barak Obama ja Dmitri Medvedev todella tarkoittavat sitä mitä ovat sanoneet, kun he ovat julistaneet tavoitteekseen ydinaseettoman maailman. Viimeksi tällaisista asioista puhui noin 20 vuotta sitten Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.
Emme me rauhanliikkeessä ole myöskään väittäneet, että Yhdysvallat päättäisi yksin Natossa tai etteikö Natossa tehtäisi päätöksiä kaikkien jäsenten päätöksellä. Olemme sanoneet, että se on Yhdysvallat vetoinen. Ilman sitä Nato ei ole toimintakykyinen, mutta ilman muiden jäsentensä kuin Yhdysvaltojen tukea se pärjää aivan mainiosti.
Se taas, että Natossa päätökset tehdään kaikkien jäsenten toimesta, ei vielä tee siitä demokratian airutta. Se on sotilasliitto, jonka tehtävänä on toteuttaa itse määrittelemiänsä poliittisia päämääriä maailman epädemokraattisimmin keinoin: asevoimin väkivaltaa käyttäen.
Myöskään kaikki Nato-maat eivät ole kovin kunnostautuneita demokratian ja tasa-arvon toteuttamisessa. Turkkia ei ole hyväksytty EU:n jäseneksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien ongelmiensa vuoksi, Bulgaria ja Romania ovat joutuneet EU:n tarkkailuun korruption, härskien ”hyvä veli” verkostojen ja vähemmistöjensä kohtelun vuoksi. Ja vanhoista jäsenmaista Italiassa murhataan mafiaa vastaan toimivia syyttäjiä, tuomareita ja toimittajia. Sen talouden ja sitä myötä myös poliitikkojen merkittävä osa on kytköksissä mafiaan. Pääministeri Silvio Berlusconi on kunnostautunut säätämällä lakeja, joilla hän on välttänyt joutumisen oikeuden eteen tekemisistään.
Suomen puolustusmenot (BKT:sta) ovat olleet alle Naton suositusten, mutta Vanhasen hallitus on päättänyt Nato-yhteensovittaa myös ne ja tehdä niihin tasokorotuksen. Kuntien menoja, hyvinvointipalveluja ja jopa kouluruokailuun käytettyä pientä summaa supistetaan, mutta hävittäjiin hankitaan uusia ohjuksia ja ilmapuolustusjärjestelmää uusitaan aivan kuin valmistautuisimme käymään piankin hyökkäävää vihollista eikä meitä nyt kurittavaa lamaa vastaan. Kuka rohkenisi sanoa ääneen, että eihän keisarilla ole vaatteita?
Emme me kriitikot väitä, että Nato toisi ydinaseita Suomeen. Olemme sanoneet, että jäsenyys sitoisi Suomen turvallisuuspolitiikan osaksi Naton ydinaseisiin perustuvaa strategiaa. Se merkitsisi muutosta siihen, että Suomi on tähän asti pitänyt tärkeänä ydinaseriisuntaa. Siksi voi vain toivoa, että presidentit Barak Obama ja Dmitri Medvedev todella tarkoittavat sitä mitä ovat sanoneet, kun he ovat julistaneet tavoitteekseen ydinaseettoman maailman. Viimeksi tällaisista asioista puhui noin 20 vuotta sitten Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.
Emme me rauhanliikkeessä ole myöskään väittäneet, että Yhdysvallat päättäisi yksin Natossa tai etteikö Natossa tehtäisi päätöksiä kaikkien jäsenten päätöksellä. Olemme sanoneet, että se on Yhdysvallat vetoinen. Ilman sitä Nato ei ole toimintakykyinen, mutta ilman muiden jäsentensä kuin Yhdysvaltojen tukea se pärjää aivan mainiosti.
Se taas, että Natossa päätökset tehdään kaikkien jäsenten toimesta, ei vielä tee siitä demokratian airutta. Se on sotilasliitto, jonka tehtävänä on toteuttaa itse määrittelemiänsä poliittisia päämääriä maailman epädemokraattisimmin keinoin: asevoimin väkivaltaa käyttäen.
Myöskään kaikki Nato-maat eivät ole kovin kunnostautuneita demokratian ja tasa-arvon toteuttamisessa. Turkkia ei ole hyväksytty EU:n jäseneksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien ongelmiensa vuoksi, Bulgaria ja Romania ovat joutuneet EU:n tarkkailuun korruption, härskien ”hyvä veli” verkostojen ja vähemmistöjensä kohtelun vuoksi. Ja vanhoista jäsenmaista Italiassa murhataan mafiaa vastaan toimivia syyttäjiä, tuomareita ja toimittajia. Sen talouden ja sitä myötä myös poliitikkojen merkittävä osa on kytköksissä mafiaan. Pääministeri Silvio Berlusconi on kunnostautunut säätämällä lakeja, joilla hän on välttänyt joutumisen oikeuden eteen tekemisistään.
Suomen puolustusmenot (BKT:sta) ovat olleet alle Naton suositusten, mutta Vanhasen hallitus on päättänyt Nato-yhteensovittaa myös ne ja tehdä niihin tasokorotuksen. Kuntien menoja, hyvinvointipalveluja ja jopa kouluruokailuun käytettyä pientä summaa supistetaan, mutta hävittäjiin hankitaan uusia ohjuksia ja ilmapuolustusjärjestelmää uusitaan aivan kuin valmistautuisimme käymään piankin hyökkäävää vihollista eikä meitä nyt kurittavaa lamaa vastaan. Kuka rohkenisi sanoa ääneen, että eihän keisarilla ole vaatteita?
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Miten se nyt olikaan?
Suomen Nato-jäsenyydelle on vahvoja perusteluja, uusia arvioita ei ole Nato-jäsenyydestä tehty ja on myös esitetty perusteluja jäsenyyttä vastaan. Kun jopa päättäjät tulkitsevat hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa näin erisuuntaisesti, antaa se ulkopolitiikan linjasta vähintäänkin sekavan vaikutelman.
Selonteossa arvioidaan, että Naton ja EU:n laajeneminen on ”vakiinnuttanut oloja” lähialueellamme. Tämä siitä huolimatta, että Baltian maiden ja Puolan suhteet Venäjään ovat olleet pikemminkin jännittyneet kuin vakaat. Venäjän suhtautumista Naton laajenemiseen kuvataan ”kriittiseksi”, vaikka se tosiasiassa on vastustanut Naton laajenemista mm. Ukrainaan ja Georgiaan suorastaan raivokkaasti. Venäjän vastustus otettiin sen verran tosissaan myös Saksassa, Ranskassa ja muissa suurissa eurooppalaisissa Nato-maissa, että ne arvioivat olevan parempi pitää Ukraina ja Georgia Naton ulkopuolella.
Suomeen ei katsota kohdistuvan suoranaista sotilaallista uhkaa ja sellaisen syntyminen edellyttäisi selonteon mukaan Suomen joutumista osaksi laajempaa eurooppalaista kriisiä. Tämä kriisiskenaario jätetään avaamatta, mutta itsestään selvää on, että se voi näillä näkymin liittyä vain Venäjän ja Naton ja Venäjän ja EU:n suhteisiin.
Naton perusolemukseksi määritellään sen kollektiivisen puolustuksen velvoite J5, mutta samalla tunnustetaan se tosiasia, että Nato ei enää panosta jäsenmaidensa alueelliseen puolustuksen. Siksi Natolla ei myöskään ole esimerkiksi Baltian maiden puolustuksen suunnitelmaa. Ja siksi myös Norjan puolustusministeri lausui taannoin ääneen epäilyn, jonka hän tosin joutui sittemmin perumaan, Naton kyvystä ja halukkuudesta puolustaa ainakaan näillä leveysasteilla jäsenmaitansa.
Ellei Nato enää vastaa jäsentensä alueellisesta puolustuksesta, niin minkälaisiin tehtäviin sitä sitten tulevaisuudessa käytetään? Kaikki viittaa siihen, että ne liittyvät Afganistanin ja Irakin sotien kaltaisiin operaatioihin. Molemmat tosin alkavat näyttää yhä raskaammin myös epäonnistuneilta sodilta. Yhdysvallat liittolaisineen on juuttunut Irakiin ja Afganistanissa sen käymä terrorisminvastainen sota on levittänyt taistelut myös ydinasevalta Pakistanin puolelle.
Viisas katsoisi mitä tuleman pitää ennen kuin julistaa Naton kriisinhallintaorganisaatioksi. Ainakin Afganistanissa se alkaa pikemmin olla osa kriisiä.
Selonteossa todetaan myös, että Yhdysvaltojen Puolaan ja Tšekkiin suunnittelemien ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvien tukikohtien perustaminen on ollut yksi syy Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden huononemiseen. Silti Yhdysvalloilla nähdään olevan ”edelleen keskeinen rooli Euroopan ja myös Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä”. Ajatusta ei täsmennetä, mutta ainakin se herättää kysymyksen, voisiko tämä liittyä Itämeren osalta selonteossa ennakoituun Baltian maiden hakemaan puolustusjärjestelyjen uudistamiseen? Balttien tarve tähän syntyi Georgian sodan johtopäätöksenä. Yksi vaihtoehto voisi tietenkin kahdenvälinen sopimus Yhdysvaltojen kanssa Puolan ja Tšekin tapaan koska Nato ei ole ollut kovin innokas perustamaan sotilastukikohtia Baltian maihin siellä esitetyistä toivomuksista huolimatta.
Markku Kangaspuro
Julkaistu kolumnina Rauhan Puolesta 1/2009
Selonteossa arvioidaan, että Naton ja EU:n laajeneminen on ”vakiinnuttanut oloja” lähialueellamme. Tämä siitä huolimatta, että Baltian maiden ja Puolan suhteet Venäjään ovat olleet pikemminkin jännittyneet kuin vakaat. Venäjän suhtautumista Naton laajenemiseen kuvataan ”kriittiseksi”, vaikka se tosiasiassa on vastustanut Naton laajenemista mm. Ukrainaan ja Georgiaan suorastaan raivokkaasti. Venäjän vastustus otettiin sen verran tosissaan myös Saksassa, Ranskassa ja muissa suurissa eurooppalaisissa Nato-maissa, että ne arvioivat olevan parempi pitää Ukraina ja Georgia Naton ulkopuolella.
Suomeen ei katsota kohdistuvan suoranaista sotilaallista uhkaa ja sellaisen syntyminen edellyttäisi selonteon mukaan Suomen joutumista osaksi laajempaa eurooppalaista kriisiä. Tämä kriisiskenaario jätetään avaamatta, mutta itsestään selvää on, että se voi näillä näkymin liittyä vain Venäjän ja Naton ja Venäjän ja EU:n suhteisiin.
Naton perusolemukseksi määritellään sen kollektiivisen puolustuksen velvoite J5, mutta samalla tunnustetaan se tosiasia, että Nato ei enää panosta jäsenmaidensa alueelliseen puolustuksen. Siksi Natolla ei myöskään ole esimerkiksi Baltian maiden puolustuksen suunnitelmaa. Ja siksi myös Norjan puolustusministeri lausui taannoin ääneen epäilyn, jonka hän tosin joutui sittemmin perumaan, Naton kyvystä ja halukkuudesta puolustaa ainakaan näillä leveysasteilla jäsenmaitansa.
Ellei Nato enää vastaa jäsentensä alueellisesta puolustuksesta, niin minkälaisiin tehtäviin sitä sitten tulevaisuudessa käytetään? Kaikki viittaa siihen, että ne liittyvät Afganistanin ja Irakin sotien kaltaisiin operaatioihin. Molemmat tosin alkavat näyttää yhä raskaammin myös epäonnistuneilta sodilta. Yhdysvallat liittolaisineen on juuttunut Irakiin ja Afganistanissa sen käymä terrorisminvastainen sota on levittänyt taistelut myös ydinasevalta Pakistanin puolelle.
Viisas katsoisi mitä tuleman pitää ennen kuin julistaa Naton kriisinhallintaorganisaatioksi. Ainakin Afganistanissa se alkaa pikemmin olla osa kriisiä.
Selonteossa todetaan myös, että Yhdysvaltojen Puolaan ja Tšekkiin suunnittelemien ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvien tukikohtien perustaminen on ollut yksi syy Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden huononemiseen. Silti Yhdysvalloilla nähdään olevan ”edelleen keskeinen rooli Euroopan ja myös Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä”. Ajatusta ei täsmennetä, mutta ainakin se herättää kysymyksen, voisiko tämä liittyä Itämeren osalta selonteossa ennakoituun Baltian maiden hakemaan puolustusjärjestelyjen uudistamiseen? Balttien tarve tähän syntyi Georgian sodan johtopäätöksenä. Yksi vaihtoehto voisi tietenkin kahdenvälinen sopimus Yhdysvaltojen kanssa Puolan ja Tšekin tapaan koska Nato ei ole ollut kovin innokas perustamaan sotilastukikohtia Baltian maihin siellä esitetyistä toivomuksista huolimatta.
Markku Kangaspuro
Julkaistu kolumnina Rauhan Puolesta 1/2009
perjantai 23. tammikuuta 2009
Georgian sodan seurauksista
Mitä sitten viiden päivän sodassa tapahtui? Asiasta vallitsee edelleenkin melko erilaisia arvioita, mutta muutamista perusseikoista on yksimielisyys. Georgia hyökkäsi ja valloitti Etelä-Ossetian pääkaupunki Tšinvalin pitkään jatkuneiden kahakoiden jälkeen. Tämä on antanut aiheen hedelmättömään keskusteluun siitä, provosoiko Venäjä Georgian hyökkäämään ja oli siten itse asiassa itse sodan aloittaja. Jokainen sota tarvitsee syynsä, mutta pelkän provokaation spontaanina seurauksena se ei syty, niin paljon suunnittelua ja organisointia se aina vaatii.
Jos on myös uskominen Yhdysvalojen ulkoministeriön lausuntoja siitä, että se teki kaikkensa estääkseen Georgian presidentti Mihail Saakashvilia hyökkäämästä, on kysyttävä mikä sai Saakashvilin sivuuttamaan jopa tärkeimmän tukijansa suorasanaiset varoitukset?
Julkaistu -> Idäntutkimuksen pääkirjoituksena 3/2008
Jos on myös uskominen Yhdysvalojen ulkoministeriön lausuntoja siitä, että se teki kaikkensa estääkseen Georgian presidentti Mihail Saakashvilia hyökkäämästä, on kysyttävä mikä sai Saakashvilin sivuuttamaan jopa tärkeimmän tukijansa suorasanaiset varoitukset?
Julkaistu -> Idäntutkimuksen pääkirjoituksena 3/2008
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Haastattelu YLE:n Ajantasan lauantaivieraana
Tero Heinänen haastattelee minua Georgian sodasta, Venäjän tutkimuksesta ja Rauhanpuolustjista.
Lähetyksen (29.11.08) alussa on naisten hiihdon selostusta parin minuutin ajan, joten "kärsivällisyyttä".
http://areena.yle.fi/toista?id=1686669
Lähetyksen (29.11.08) alussa on naisten hiihdon selostusta parin minuutin ajan, joten "kärsivällisyyttä".
http://areena.yle.fi/toista?id=1686669
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
