torstai 5. heinäkuuta 2012

Putinin toinen kerta

Pääkirjoitus, Idäntutkimus 2/2012


Vladimir Putinin voitto presidentinvaaleissa oli selvä, vaikkakaan ei kovin tyylikäs. Putinin ja Dmitri Medvedevin ilmoitus paikkojen vaihtamisesta läikäytti monta maljaa yli äyräiden. Ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun Moskovassa nähtiin suuria joukkomielenosoituksia. Vaikka ne eivät vielä koskeneet kovin suurta osaa väestöstä, jäivät tapahtumat silti muhimaan pinnan alle.

Putinin ensimmäisen presidenttikauden (2000-2008) aluksi ihmisille riitti, että valtion asiat saatiin kutakuinkin järjestykseen ja palkat ja eläkkeet maksettua. Putinin politiikan ytimeksi tuli konservatiivinen vakauden ja järjestyksen palauttaminen. Vuoteen 2008 jatkuneen nousukauden ajan tämä linja vastasi väestön enemmistön mielikuvaa ja myös kokemusta hyvästä politiikasta. Venäläiset keskittyivät demokraattisen kansalaisyhteiskunnan rakentamisen sijaan vaurastumiseen ja kulutusyhteiskunnan rakentamiseen. Siihen Putinin politiikka näytti tarjoavan uskottavimman vaihtoehdon.

Vuosi 2008 toi kuitenkin uusia elementtejä politiikkaan. Dmitri Medvedevin valinta presidentiksi nosti sekä lännessä että Venäjällä odotuksia uudistusmielisemmän aikakauden koittamisesta. Hänen 2010 julkaisemansa puheenvuoro “Venäjä, eteenpäin!” näytti täyttävän lupaukset uudistumisesta ja herätti lännessä suorastaan innostusta.

Ympäristö, jossa Venäjän johto operoi, oli kuitenkin muuttunut jo aiemmin. Elokuussa 2008 leimahtanut kahdeksan päivän sota Georgian kanssa oli raskas takaisku Medvedevin hymykampanjalle lännessä. Venäjän ulkopolitiikan tappioihin lukeutui myös Yhdysvaltojen päätös jatkaa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista ja perustaa uusia sotilastukikohtia mm. Puolaan, Romaniaan ja Bulgariaan. Positiiviseksi saavutukseksi voidaan lukea vuosia jatkuneiden WTO-jäsenyysneuvottelujen päätyminen myönteiseen ratkaisuun.

Vuoden 2008 finanssikriisi kavensi huomattavasti Venäjän sisäpoliittista liikkumavaraa, kun sen talouden kasvu kääntyi ensin jyrkkään 9 % laskuun ja siitä toivuttuaan jäi toivottua alemmalle alle 5 % BKT tasolle. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen hallitseva eliitti ajautui vakaviin erimielisyyksiin. Ne kärjistyivät yhteentörmäykseen elvyttävää talouspolitiikkaa ajaneen Putinin johtaman hallituksen enemmistön ja tiukkaa finanssipolitiikkaa edustaneen ja tiettävästi siksi myös armeijan modernisaatioon budjetoitujen miljardien mielekkyyden kyseenalaistaneen finanssiministeri Aleksei Kudrinin välille. Kriisi päättyi Medvedevin potkuihin Kudrinille.

Hidastuneen talouskasvun vuoksi Venäjän johdolla ei ole enää entiseen tapaan vapaita resursseja ostaa jakopolitiikalla kansalaisten ja erityisesti keskiluokan suosiota. Yhtäältä osa keskiluokkaa on jo saavuttanut sen, mitä sillä on nykyisin edellytyksin saavutettavissa (vaurastuminen), mutta toisaalta sen toiveet yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta ovat eriytyneet. Osittain tämä johtuu siitä, että itse keskiluokka on jakautunut asemaltaan useampaan eri ryhmään.

Ensimmäiseen ryhmään voidaan lukea vanhaan keskiluokkaan kuuluvat valtionyritysten ja julkisen sektorin ylemmät toimihenkilöt. Hallinnollisten resurssien käyttäjinä heillä on ollut tilaisuus hyödyntää asemansa taloudellisesti sekä laillisin että laittomin keinoin. Vallitsevan tilanteen edunsaajina he ovat muodostaneet yhteiskunnan konservatiivisen, vakautta säilyttävän tukijoukon ytimen.

Toinen ryhmä ovat vanhan keskiluokan alempaan kerrostumaan kuuluvat, joista suurin osa työskentelee opetuksen, julkisen terveydenhuollon ja alemmissa kunnallisissa ja valtiollisissa virkatehtävissä sekä valtionyrityksissä. Heidän asemansa on ollut ristiriitainen. Vaikka he eivät ole vaurastuneet merkittävästi, ovat he tähän asti kuitenkin arvostaneet sitä, että palkkoja on korotettu ja ne on maksettu ajallaan. Yhtäältä heidän asemansa on riippuvainen vakauden säilyttämisen politiikasta, mutta toisaalta he kohtaavat usein myös järjestelmän nurjat puolet, sosiaalivaltion rapautumisen sekä esimiestensä ja yleisemminkin vallankäyttäjien laittomuudet ja korruption.

Uusi ilmiö on keskiluokan kolmannen, asemaltaan vallasta riippumattoman tai siitä piittaamattoman ryhmän synty. Se muodostuu heterogeenisesta joukosta ihmisiä, jotka eivät työskentele suoraan valtionjohtoisissa yrityksissä tai julkisella sektorilla. Alkutalven mielenosoituksissa näkyvästi esillä olleiden opiskelijoiden lisäksi siihen kuuluu perinteistä älymystöintelligentsijaa, kuten kirjailijoita ja esiintyviä taiteilijoita, sekä uutta luovaa keskiluokkaa, itsenäisiä yrittäjiä ja ammatinharjoittajia.

Erityisesti tälle ryhmälle korruptio, virkamiesten mielivaltainen toiminta, eriarvoisuus lain edessä ja autoritaarinen hallitsemistapa näyttäytyvät räikeästi sen arvojen ja intressien vastaisina. Sille autoritaarinen hallinto ja samalla tiettyyn rajaan asti siedettävissä olleet vallan väärinkäytökset eivät näyttäydy vaurastumisen takaavana vakauden tuojana, vaan esteenä jo vaurastuneen keskiluokan etenemismahdollisuuksille ja täysivaltaisuudelle.

Vaikka Medvedevin presidenttiyttä ei voikaan pitää suurten uudistusten kautena, muutti vuonna 2008 alkanut kehitys Venäjän poliittisen tilanteen tavalla, joka näkyi myös äskeisissä presidentin vaaleissa. Vakauden ja ihmisten sosiaaliset oikeudet kytkeneestä Putinista tuli nyt myös laman kurittamaksi joutuneiden eläkeläisten ja työväen presidentti. Hänen hallituksensa interventioilla pelastettiin tehtaita joutumasta lakkautetuksi ja taattiin satojen tuhansien ihmisten työpaikat. Uuden keskiluokan teemojen, vapauden ja oikeuksien lisäämisen sijaan Putin lupasi vaalikampanjassaan vakautta painottavaan valtiojohtoiseen politiikkaan perustuvaa parempaa sosiaalivaltiota, korotettuja eläkkeitä, parempaa koulutusta ja terveydenhoitoa.

Putinin sanoma vetosi suuriin massoihin, kun taas ulkoparlamentaarinen oppositio puhui asioista, jotka olivat pääasiassa yhä melko pienilukuisen keskiluokan teemoja. Hyvinvointivaltiota koskevat kysymykset eivät yksinkertaisesti ole kuuluneet opposition päiväjärjestykseen duumassa olevaa vasemmistoa lukuun ottamatta. Uuden keskiluokan vaatimukset ovat liittyneet ensi sijassa laillisuusyhteiskunnan vahvistamiseen, mahdollisuuteen kasvattaa tuloja, johon liittyy 13 % tasaveron tukeminen, mahdollisuuteen yritystoimintaan viranomaisten häiritsemättä ja ilmaisunvapauteen.

Niin paljon talven tapahtumat ovat kuitenkin Putinia ja hänen taustajoukkojaan koskettaneet, että joihinkin uudistuksiin on jo ryhdytty. Niihin kuuluvat mm. puolueiden rekisteröinnin helpottaminen ja paluu vaaleilla valittuihin kuvernööreihin. Putinin puheisiin on myös kirjoitettu uusia elementtejä demokratian, perustuslaillisten oikeuksien ja vapauksien kunnioittamisesta. Silti on ilmeistä, ettei uusvanha presidentti koe kovin suuria paineita syvällisempien uudistusten tekemiseen.

Helsingissä 22.5.2012

Markku Kangaspuro

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Hodorkovski ei saanut armahdusta Medvedeviltä

Näyttää siltä, että Hodorkovskin olisi pitänyt "tunnustaa" syyllisyytensä armahduksen edellytyksenä.

Rikos ja sen tulkinta Venäjällä

Venäjän rikollisuudesta puhuttaessa nousevat helposti mieleen oikeudessa otetut kuvat Mihail Hodorkovskista suljettuna kaltereiden taakse kuulemaan tuomiotaan, täyteen ahdetuista vankiloista ja lahjotuista tuomareista. Venäjän Karjalan Segežan työsiirtolassa FBU IR-7 tuomiotaan kärsivä Hodorkovski on ehkä kansainvälisesti tunnetuin esimerkki Venäjän oikeudenkäytön ongelmista, mutta myös sellaiset liike-elämässä tunnetut henkilöt kuin Sergei Magnitski ja Hodorkovskin liikekumppani Platon Lebedev ovat nousseet suuren yleisön tietoon. Hodorkovskin kansainvälinen maine vaikutti epäilemättä siihen, että presidentti Medvedev määräsi lähes viime töikseen pääsyyttäjän viraston tutkimaan uudelleen hänen, Lebedevin ja 30 muun tuomion laillisuusperusteet.

Hodorkovskin ja muiden oligarkkien tapa kahmia itselleen entinen valtionomaisuus usein kyseenalaisin ja myös lain tuolle puolelle mennein keinoin oli epäilemättä poikkeuksellinen operaatio. Siksi se sotii yhä monien venäläisten oikeustajua ja moraalia vastaan. Hodorkovskista on kampanjoinnin ansiosta tullut kuitenkin myös Venäjän oikeuslaitoksen puolueellisen toiminnan symboli. Tavasta, jolla hänet tuomittiin, on syntynyt vaikutelma, että Hodorkovskista oli tullut Putinille myös henkilökohtainen kysymys.

Silti on hyvä myös muistaa, että Hodorkovskin aiemmassa toiminnassa on niin paljon kyseenalaista, että esimerkiksi Amnesty international ei katsonut voivansa myöntää hänelle mielipidevangin statusta ensimmäisen tuomion aikana. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätyi 2011 siihen, että Jukos-Hodorkovski-jutun ensimmäisen tuomion perusteena olleet syytteet laajasta veronkierrosta olivat toteennäytettyjä, eivät poliittisesti motivoituja. Ihmisoikeustuomioistuin tosin totesi myös, että tuomion toimeenpanoa kiirehtimällä rikottiin kohtuutta. Se johti Jukosin tuhoon, aivan kuten sen johto on väittänyt. Yhtiölle ei annettu mahdollisuutta toteuttaa suunnitelmaansa maksaa sille määrätyt verot ja sanktiot.

Hodorkovskille ja Lebedeville kahdeksan vuoden vankeuden jälkeen 2010 langetettu toinen tuomio sen sijaan oli niin selvästi poliittisesti motivoitu, että tällä kertaa Amnesty määritteli heidät mielipidevangeiksi. Putinin oikeudenkäynnin kuluessa antama lausunto, jonka mukaan Hodorkovski on syyllinen ja ansaitsee tulla tuomituksi, asetti oikeudenkäynnin puolueettomuuden kyseenalaiseksi. Samalla käynnistyivät spekulaatiot siitä, että Hodorkovski pidetään vangittuna ainakin kunnes tulevat presidentinvaalit on käyty.

Tätä taustaa vasten Medvedevin lausunto 32 tuomitun tuomioiden oikeusperusteiden uudelleentutkinnasta on tietenkin mielenkiintoinen. Huomionarvoista on myös Putinin päätökselle antama tuki. Parhaassa tapauksessa tästä voi seurata se, että myös muut väärin kohdellut saavat oikeutta, mutta huonommassa vaihtoehdossa kysymys on ainoastaan näytösluonteisesta ”vankien eliitin” asian esille ottamisesta opposition ja kansainvälisen mielipiteen tyynnyttelemiseksi. Ja joka tapauksessa on ennenaikaista arvioida, mikä pääsyyttäjänviraston tutkimusten tulos tulee olemaan. Siitä Medvedev-Putinin päätös kuitenkin kertoo, että he eivät katso enää voivansa pysyä täysin kuuroina arvostelulle.

Venäjän oikeuslaitoksen toimintaa ei kuitenkaan ole syytä arvioida pelkästään Hodorkovskin prisman läpi, niin kuin Venäjän oikeusjärjestelmän toiminnasta huhtikuussa väittelevä tutkija Jarmo Koistinen on osoittanut. Hänen tutkimuksistaan käy ilmi, että kaikista esillä olleista ongelmista huolimatta Venäjällä on toteutettu suuria oikeudenkäyttöä ja rikoslainsäädäntöä koskevia reformeja. Paljon on muuttunut, vaikka neuvostoliittolainen oikeudenkäytön kulttuuri, josta Putinin em. lausunto Hodorkovskin oikeudenkäynnin aikana on yksi räikeimpiä esimerkkejä, yhä elää jossain määrin ihmisten asenteissa.

Rikoksen yleisesti hyväksytty tunnusmerkki on teon yhteiskunnallinen vaarallisuus ja paheksuttavuus. Neuvostovallan aikana se liitettiin toimeenpanevan vallan politiikan hyväksymiseen. Oikeuden käyttö toimi puolueen politiikan työkaluna, josta seurasi, että puolue ja virkamiehet sekaantuivat suoraan tuomioistuinten toimintaan ja vaikuttivat niiden päätöksiin. Tästä Venäjällä on pyritty uudistusten avulla pääsemään eroon ja periaatteessa oikeuslaitos on toimeenpanevasta ja lainsäädäntövallasta riippumaton instituutio. Venäjä on sitoutunut perustuslaissaan kunnioittamaan ihmisoikeuksia, ja se on antanut myös muiden valtioiden ja Euroopan ihmisoikeustoimikunnan valvoa ihmisoikeuksien toteutumista liittyessään Euroopan neuvostoon vuonna 1996.

Ongelmana on kuitenkin se, että periaatteessa oikeusvaltion kriteerit täyttävä oikeusjärjestelmä ei toimi, eivätkä perustuslailla taatut ihmisten oikeudet ja vapaudet toteudu niin kuin pitäisi. Syynä tähän ovat sekä taloudelliset että yhteiskunnalliset ongelmat, joista myös Venäjän johtokaksikko on usein nostanut esille hallintojärjestelmän laajamittaisen byrokratian ja korruption.

Nämä talouteen ja yhteiskunnan toimintakulttuuriin liittyvät sekä muutamat rikosoikeusprosessin aloittamisen erityispiirteet aiheuttavat sen, että Koistisen siteeraaman venäläistutkimuksen mukaan juuri virkarikoksissa piilorikollisuus on erityisen suurta. Suurin tällainen rankaisematta jäävä rikollisuuden kategoria ovat laittomat vangitsemiset ja pidätykset. Ihmisten henkilökohtaisen koskemattomuuden ja poliittisten oikeuksien turvaamisen kannalta tämä antaa murheellisen kuvan venäläisestä yhteiskunnasta. Viranomaismielivalta ja yksilön perusoikeuksia rikkova pakkovalta jatkuvat rankaisematta. Venäjän yleinen mielipide, jonka mukaan miliisi/poliisi on vihatuin ja rikollisin ammattiryhmä, on hyvin ymmärrettävä. Se kertoo myös paljon siitä, kuinka vaikea tästä asetelmasta on rakentaa oikeusvaltiota ja yleistä luottamusta lain noudattamista valvovien viranomaisten ja kansalaisten välille.

Seuraavaksi yleisimpiä piilorikoksia ovat lausuman antamiseen pakottaminen, lahjuksen ottaminen, laiton rikosvastuusta vapauttaminen ja syyttömän asettaminen tietoisesti rikosvastuuseen. Erityisen yleisiä oikeudenkäynteihin liittyviä rankaisematta jääviä rikoksia ovat ostetut lausumat, lausumista kieltäytyminen, väärän käännöksen osto tai näihin pakottaminen, esitutkintaa koskevien tietojen paljastaminen, tietoisesti väärän lausuman, asiantuntijalausunnon tai virheellisen käännöksen tekeminen ja rikosten peittely.

Oikeusvaltion ja demokraattisen yhteiskunnan rakentaminen Venäjällä näyttää tässä valossa suorastaan toivottomalta. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että lainsäädännön rakenteelliset perusratkaisut on tehty. Myös kansalaisyhteiskunnan ja oikeuslaitosten suunnasta tulevat signaalit kertovat siitä, että jotain on ehkä sittenkin muuttumassa.

Helsingissä 8.3.2012

Julkaistu Idäntutkimus 1/2012 pääkirjoituksena

Lehteä myydään mm. Akateemisessa kirjakaupassa, Tiedekirjassa ja Rosebudin myymälöissä


maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ajantasa: 05.03.2012 Putin jälleen Venäjän presidentiksi

Venäjällä on tyrmätty eiliset vaalit epärehellisiksi. Pietarissa vaaleja on ollut tarkkailemassa kokoomuksen kansanedustaja Kimmo Sasi. Putinin henkilöä valottamassa Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin johtokunnan puheenjohtaja Henrik Lax ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Neuvostoliiton romahdus vai romautus?

Todistaako Neuvostoliiton romahdus lännen voittoa kylmästä sodasta ja tapahtuiko romahdus siksi, että Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan pakotti ”pahan valtakunnaksi” nimeämänsä Neuvostoliiton näännyttävään kilpavarusteluun? Oliko romahdus väistämätön neuvostotalouden rapautumisesta johtuen vai olisivatko reformit olleet mahdollisia. Vai oliko syy välttämättömien, mutta kauan lykättyjen poliittisten uudistusten puuttuminen, joka johti lumipallovyöryn kaltaiseen kehitykseen, jossa neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi keskusvallan seuratessa tapahtumia voimattomana?

Osa selitysmalleista lähtee neuvostoyhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta ja laajan keskiluokan synnystä, joka oli vieraantunut takapajuisesta hallinnosta ja kääntänyt selän yhteiskunnallisille kysymyksille. Se synnytti yhdessä modernisaatiokehityksen mukanaan tuoman yhteiskuntarakenteen monimutkaistumisen kanssa Neuvostoliiton hajottaneet prosessit. Modernia teollisuusyhteiskuntaa ei voitu enää hallita niin kuin puna-armeijaa pääesikunnasta käskyttäen.

Nyt 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on hyvä pohtia edellä esitettyjä väittämiä ja sitä mitä nyt tiedämme asiasta. Analysoin artikkelissani lyhyesti Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneita rakenteellisia, sosiaalisia ja poliittisista valinnoista johtaneita syitä. Tapahtumia voidaan tulkita yhä edelleenkin eri näkökulmista eikä vain yhtä ja kaiken kattavaa selitystä ole vieläkään olemassa.

Kilpavarustelu ja talous

Maailmaa moninkertaisella tuholla uhannut ydinasevarustelu ja valtavat taloudelliset kustannukset sekä idälle että lännelle aiheuttanut totaalinen kilpavarustelu tulivat pisteeseen, jossa käänteen aikaansaaminen suurvaltojen välisessä vastakkainasettelussa alkoi näyttää ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Erityisesti Neuvostoliitossa toivottiin vapautuvista asevarustelumenoista uusia resursseja talouden kehittämiseen. Sisäisen uudistumisen ja tämän ulkoisen tekijän vuorovaikutus toimivat Gorbatšovin perestroikan liikkeellepanevina voimina.

Gorbatšovin tullessa valtaan NKP:n pääsihteeriksi 1985, hänen uudistuspolitiikkansa lähtökohtana ei ollut ulkopolitiikka ja ”uusi ajattelu” vaan ennen kaikkea neuvostotalouden pitkään jatkuneen taantuman eli pysähtyneisyyden voittaminen. Hän jatkoi jo edeltäjänsä Juri Andropovin (1982-1984) aloittamalla uskorenijan eli talouden kiihdyttämisen ja tehostamisen linjalla. Siinä päähuomio kiinnitettiin työkurin lisäämiseen, byrokratian vähentämiseen ja alkoholin kulutuksen kasvun hillitsemiseen. Perestroikan eli talouden uudelleenrakentamisen Gorbatšov aloitti vuonna 1985 ja poliittista uudistumista merkinneen avoimuuspolitiikka glasnostin 1986. Aluksi perestroikaa perusteltiin paluulla alkuperäisiin sosialismin ajatuksiin, V.I. Leniniin ja erityisesti Stalinin tuhoamaan Nikolai Buhariniin. Buharinin näkemykset sosialistisen markkinatalouden elementtejä sisältäneestä 1920-luvun uudesta talouspolitiikasta (NEP) nousivat suosituksi.

Neuvostotalouden vanhaan määrällisen kasvun logiikkaan perustunut talouden tehostaminen oli hallitseva konsepti ensin Andropovin runsaan vuoden kestäneen hallintokauden ja jälleen Gorbatšovin perestroikan alkuaikana 1985-86. Tähän väliin mahtui kuolemansairaan Konstantin Tšernenkon lyhyt pääsihteeriys, jolla puolueen konservatiivit estivät Gorbatšovin valinnan Andropovin seuraajaksi heti tämän kuoleman jälkeen.

Jo 70-luvulta alkanut talouden kasvun hidastuminen ei ollut kuitenkaan Neuvostoliiton romauttanut tekijä eikä välttämättä edes kaikkein ratkaisevin tekijä. Useimpien arvioiden mukaan Neuvostoliitto olisi periaatteessa voinut jatkaa vielä vuosikymmeniä samalla linjalla ilman välitöntä kriisiä. Toisinajattelijoiden joukko oli pieni ja keskenään erimielinen (esim. Andrei Saharov ja konservatiivinen Aleksandr Solženitsyn eivät suostuneet edes tapaamaan toisiaan poliittisista erimielisyyksistä johtuen), armeija ja poliisi olivat uskollisia maan johdolle eikä laajemmaksi poliittiseksi toiminnaksi kanavoitunutta tyytymättömyyttä ollut. Neuvostoliitossa ei ollut mitään samankaltaista kuin Puolan Solidaarisuus-liike tai Itä-Saksan ja Tšekkoslovakian demokratialiikkeet.

Paradoksaalisesti voidaan jopa sanoa, että talouskasvun hidastuminen aiheutti huolta ja tyytymättömyyttä enemmän maan johdon keskuudessa kuin että se olisi uhannut yhteiskuntarauhaa kansalaisten tyytymättömyyden vuoksi. Eniten neuvostojohtoa huolestutti se, että maan taloudellinen ja erityisesti sotilasteknologinen jälkeenjääneisyys suhteessa länteen kasvoi koko 1980-luvun. Koko Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen asema oli perustunut ydinaseiden tukeman sotilaallisen voiman luomaan pariteettiin Yhdysvaltojen kanssa, mutta nyt neuvostotalouden ongelmat ja tekninen jälkeenjääneisyys uhkasivat johtaa Yhdysvaltojen etumatkan kasvamiseen.

Tässä mielessä Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin käynnistämällä kilpavarustelulla ja siihen liittyvällä korkean teknologian ”tähtien sota ohjelmalla” oli oma merkityksensä, mutta ratkaiseva se ei kuitenkaan ollut. Yhdysvallat voitti kilpavarustelun ja maksaa siitä yhä edelleen valtavina liittovaltion budjettialijääminä, mutta ei kuitenkaan näännyttänyt Neuvostoliittoa kuoliaaksi. Puolustusmenojen suorat kustannukset olivat silti Neuvostoliitolle erittäin raskas taakka, varovaistenkin arvioiden mukaan noin 16 % sen BKT:sta. Ne eivät kuitenkaan ylittäneet sen keskitetysti ohjatun talouden kantokykyä sen enempää kuin sen päättäjien sietokykyäkään. Maa oli kokenut myös paljon vaikeampia aikoja kuin 1980-luvun talouskasvun hidastuminen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Reaganin Yhdysvallat käytti noin 6 % BKT:sta suoraan puolustusmenoihin ja Länsi-Euroopan maat keskimäärin 2-4 %. Suomessa puolustusmenot olivat melko vakaasti noin 1,5 % luokkaa. Gorbatšovin aloitteesta käynnistetyn aseidenriisunnan käynnistämisen vaihtoehtona neuvostojohdolla oli koko ajan myös kilpavarustelun jatkaminen Yhdysvaltojen kanssa.

Neuvostoliiton sotilasteollinen kompleksi, puolustusvoimat ja osa ulkoministeriötä lobbasivat voimakkaasta sotilaallisen pariteetin ylläpitämisen puolesta jatkamalla kilpavarustelua Yhdysvaltojen kanssa. On ilmeistä, että katkaistakseen sotilasteollisen kompleksin ja armeijan vaikutusvallan ulkoministeriöön, Gorbatšov nosti ulkoministeriön ulkopuolelta ulkopoliittisesti kokemattoman Gruusian puoluejohtaja Eduard Ševardnadzen ulkoministeriksi vuosiksi 1985-1990.

Neuvostojohdon kiinnostus kilpavarustelun lopettamiseen oli ymmärrettävää talouden kannalta, vaikka liennytyksen aloittamisen päämotiivina onkin pidetty pelkoa vahingossa syttyvän ydinsodan mahdollisuudesta. Puolustusmenoista ei kuitenkaan ollut saatavissa nopeasti uusia resursseja yskivän talouden piristykeksi ja jo 1985 neuvostojohto totesi, että pelkkä talouden tehostaminen silloisten rakenteiden puitteissa ei riittänyt. Oli ryhdyttävä uudelleen rakentamaan (perestroit) talouden lisäksi myös yhteiskuntaa. Tästä tuli perestroikan ja Neuvostoliiton valtaeliitin (nomenklaturan) avoimen poliittisen suuntataistelun lähtölaukaus. Siitä eteenpäin taloudellisia ja poliittisia uudistuksia toteutettiin lähes sattumanvaraisesti puolueen sisälle ryhmittyneiden eri poliittisten suuntausten ristipaineessa ilman kokonaisvaltaista reformisuunnitelmaa. Uudistuksia tehtiin sekä kompromissien kautta että pakon edessä epäonnistuneiden reformiyritysten korjaamiseksi.

Ehkä tunnetuin perestroikan aikana toteutettu tarkoittamattomia seurauksia täynnä ollut uudistus oli vahvaan kansalaismielipiteeseen ja asiantuntijoiden hälyttäviin raportteihin perustunut alkoholin kulutuksen kasvamisen vastainen kampanja, jolla neuvostokansa yritettiin raitistaa kertaheitolla. Tuloksena oli satoja vuosia vanhojen viininviljelmien tuhoaminen ympäri eteläistä Neuvostoliittoa, alkoholimyrkytysten raju kasvu epäpuhtaiden alkoholijuomien lisääntyneen käytön vuoksi, harvinaiseksi kulutushyödykkeeksi käyneen vodkan jonottaminen keskellä työpäivää, sokerin loppuminen kaupoista kotipolton räjähdysmäisen kasvun vuoksi ja valtavat valtion budjettitulojen menetykset alkoholiveron kertymän romahduksen vuoksi. Kaiken lisäksi kampanjasta tuli yksi monista Gorbatšovin kokemista arvovaltatappioista.

Glasnost

Perestroikaan erottamattomasti kuulunut glasnost-politiikka liittyi aluksi erityisesti yhteiskunnallisten, kuten virkamiesten väärinkäytökset tai piittaamattomuus, ja taloudellisten epäkohtien paljastamiseen ja sen kautta niiden korjaamiseen. Hyvin nopeasti esille nousivat myös neuvostohistorian mustat ja vaietut sivut. Tämä johti väistämättä julkiseen keskusteluun paitsi koko Neuvostoliiton historiasta ja Stalinia vastustaneiden bolševikkijohtajien kohtaloista, myös laajemmin Stalinin ja hänen hallintonsa rikoksista. Esille nostettiin myös muut yhteiskuntaryhmät kuten eri puolueiden edustajat, taiteilijat ja lukeneisto (intelligentsia), aatelisto, kirkko, eri kansallisuuksien vainot ja lopulta myös itse Neuvostoliiton perustamisen oikeutus.

Neuvostoliiton historiallisten traumojen käsittelystä ja neuvostoyhteiskunnan ongelmien kritisoimisesta tuli osa julkista keskustelua ja eräs kilpailevien ryhmittymien politiikan tekemisen tärkeimmistä välineistä. Glasnost avasi ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun politiikan laajemman yleisön kuin pelkän puolueen sisäisen keskustelun kohteeksi. Kritiikin kohteeksi joutuivat Stalinin vainojen kautta nopeasti koko valtapuolue mukaan luettuna Gorbatšovin asema ja puolueen perustuslaillisesti määritelty johtava asema yhteiskunnassa. Puolueen aseman heikkeneminen merkitsi Gorbatšovin aseman heikkenemistä myös Neuvostoliiton presidenttinä. Hänet oli valittu maaliskuussa 1990 Kansanedustajien Kongressissa tehtävään puolueen pääsihteerin aseman arvovallalla, ei yleisellä kansanvaalilla. Paradoksaalisesti Neuvostoliiton presidentin tehtävän perustamisen tarkoitus oli ollut antaa Gorbatšoville poliittisesti vapaammat kädet toimia heikentämällä hänen johtamansa NKP:n otetta yhteiskunnasta, mutta samalla hän kuitenkin heikensi omaa poliittista voimaansa ilman että kykeni voittamaan puolelleen uusia tukijoita.

Stalinin kansallisuusvainojen julkinen käsittely nosti puolestaan esille piilevät kansallisuusrajojen mukaan artikuloidut poliittiset ristiriidat. Eräs niiden ilmentymistä oli Baltian maiden ja muiden kansallisten tasavaltojen kansanrintamien syntyminen. Ne vaativat lisää taloudellisia ja hallinnollisia oikeuksia ja osassa alueita myös tasavaltojen rajojen uudelleen määrittämistä naapureittensa kustannuksella. Gruusiassa ajauduttiin 1989 itsenäisyyttä vaatineen mielenosoituksen väkivaltaiseen tukahduttamiseen, Armenia ja Azerbaidžan joutuivat veriseen kahakointiin, lähes sotaan Vuoristo-Karabahin asemasta ja lopulta Liettua julistautui itsenäiseksi 1989. Liettuan itsenäisyysjulistusta ja sen kommunistisen puolueen eroamista NKP:sta seurasi 1990 tasavalta toisensa jälkeen.

Glasnostilla oli tärkeä rooli myös Gorbatšovin oman politiikan läpiviemisessä puoluekoneistossa, jossa hänellä ei aina ollut enemmistöä puolellaan. Toisaalta hän käytti julkisuutta hyväkseen kritisoidessaan poliittisia vastustajiaan ja heikentäessään heidän arvovaltaansa ja toisaalta hän vei useampia ehdotuksiaan läpi uhkaamalla julkisesti erota tehtävistään, ellei niitä hyväksytä. Julkisen kritiikin esiintyminen toimi kuitenkin myös Gorbatšovia vastaan. Neuvostoliiton talousvaikeudet ja Gorbatšovin johdolla toteutetut uudistukset johtivat kansalaisten ennen kokemattomaan elintason laskuun, josta eräänä nöyryyttävimpänä ilmiöinä oli elintarvikekorttien käyttöönotto ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Tämä ja neuvostoeliitin etuoikeudet kasvattivat yleistä tyytymättömyyttä myös Gorbatšovia ja hänen hallituksiaan vastaan.

Maaliskuussa 1989 keskellä neuvostoeliitin sisäistä, alueiden ja keskuksen käymää ja alueiden välistä valtataistelua, valtion natistessa liitoksistaan, järjestettiin ehkä Neuvostoliitto/Venäjän vapaimmat useamman ehdokkaan Kansanedustajien Kongressin vaalit. Kansanedustajiksi valittiin suuri joukko puolueeseen kuulumattomia ja siihen kuuluneita, mutta puoluejohtoon kriittisesti suhtautuvia edustajia, jotka muuttivat Kongressin julkisen poliittisen väittelyn ja puolueen johtoaseman haastaneeksi areenaksi. Neuvostoliiton presidentiksi Kongressin valitsema Gorbatšov menetti vähitellen sekä Kongressin että oman taustajoukkonsa, moneen fraktioon hajonneen ja heikentyneen NKP:n merkittävän osan tuen.

Lopullisesti NKP:n aseman muutoksen sinetöi Gorbatšovin läpi ajama perustuslain muutos, jossa kumottiin Leonid Brežnevin vuoden 1977 perustuslain 6 pykälä, jonka mukaan NKP on ”yhteiskunnan johtava voima”. Päätös hyväksyttiin kansanedustajien kongressissa 13.3.1990 vain päivää ennen kuin Gorbatšov valittiin presidentin virkaan maan ylimmäksi vallan käyttäjäksi.

Tämän jälkeen Gorbatšov joutui tukeutumaan aiempaa moniaineksisempaan, vaaleilla valittuun edustuslaitokseen, jossa häneen kriittisesti eri syistä suhtautuvien kansanedustajien määrä kasvoi. Valtataistelu pelkistyi pitkälle Boris Jeltsinin ja Gorbatšovin väliseen taisteluun, jossa Jeltsin ajoi voimakkaasti Venäjän itsenäistymistä ja tukeutui siinä muiden alueiden itsenäisyyttä tavoitteleviin voimiin. Gorbatšov puolestaan puolusti johtamansa valtion, Neuvostoliiton yhtenäisyyttä. Kun Venäjän korkein neuvosto päätti valita Jeltsinin puheenjohtajakseen eli Venäjän presidentin virkaan toukokuussa 1990, tuli hänestä tosiasiassa neuvostopresidentti Gorbatšovin vastavoima.

Gorbatšov oli ajautunut tilanteeseen, jossa hänellä ei ollut Neuvostoliiton presidenttinä poliittista eikä institutionaalista voimaa, joka olisi pannut toimeen presidentin päätöksiä. Hänet valinnut kansanedustajien kongressi oli enemmän äänestäjiensä, alueidensa ja intressiryhmiensä toiveita kuin valitsemaansa presidenttiä kuunteleva elin. Ainoalta koko maan yhtenäisyyttä ylläpitäneeltä voimalta NKP:lta hän oli puolestaan riisunut menestyksellisesti vallan presidentin vallan vahvistamiseksi. Neuvostoliiton presidentistä tuli siten paraatikomentaja valkoisen ratsun selässä ilman hänen takanaan seisovia joukkoja.

Lopullinen isku Neuvostoliiton uudistamiselle löyhäksi federaatioksi, tosin tässä vaiheessa jo ilman Baltian maita ja kuutta muuta tasavaltaa, oli elokuun 1991 vallankaappausyritys, jossa Gorbatšovin varapresidentikseen nostama Gennadi Janajev liittolaisineen julisti ottaneen vallan väliaikaisesti käsiinsä. Tapahtumia edelsi kuitenkin pari ratkaisevaa tapahtumaa. Ensimmäinen oli maaliskuussa 1991 järjestetty kansanäänestys Neuvostoliiton säilyttämisestä uudistettuna liittovaltiona. Sitä kannatti yli 75 % äänestykseen osallistuneista 9 neuvostotasavallan äänioikeutetusta. Äänestyksen legitiimiyttä horjutti kuitenkin se, että kuusi neuvostotasavaltaa ei järjestänyt äänestystä, joka tarkoitti jo sinänsä de facto Neuvostoliiton hajoamista, vaikka poisjääneet tasavallat eivät edustaneetkaan kuin hieman yli 10 % maan väkiluvusta. Tämän lisäksi Venäjän johto oli lisännyt omaan äänestykseensä kysymyksen Venäjän presidentin viran perustamisesta, jonka niukka enemmistö äänestäneistä hyväksyi. Tämä antoi Jeltsinille vahvan selkänoja jatkaa omaa politiikkaansa ja Venäjän asemien vahvistamista mm. antamalla Venäjän itsenäisyysjulistuksen. Sen mukaan Venäjän lait olivat Neuvostoliiton lakeja korkeammalla, joka tarkoitti sitä, että Venäjä tosiasiassa irtaantui vanhanmallisesta Neuvostoliitosta.

Jälkeenpäin katsoen kaikki näytti siis jo keväällä 1991 siltä, että valtataistelun logiikka ja Jeltsinin valmius viedä valtataistelu loppuun asti johtavat lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen. Tosin vielä siinä vaiheessa moni ei pitänyt sitä kaikkein todennäköisimpänä eikä edes toivottavimpana (esim. presidentti George Bush vanhempi) vaihtoehtona, vaikka se olikin yksi vaihtoehto monien joukossa. Elokuun 1991 vallankaappaajat sinetöivät kuitenkin lopullisesti kaikki yritykset myös tynkä-Neuvostoliiton pelastamiseksi uudella, jo valmiiksi neuvotellulla 6 neuvostotasavallan sopimuksella. Gorbatšov oli ilmoittanut olevansa valmis siirtymään tehtävistään syrjään sopimuksen solmimisen jälkeen. Viime kädessä Neuvostoliitto hajotettiin Venäjän johdon toimesta, joka peri Neuvostoliiton maailmanpoliittisen aseman mukaan lukien ydinaseet. Neuvostotasavaltojen pesänselvitystä perustettiin hoitamaan yhä rajoitetussa määrin toimiva Itsenäisten Valtioiden Yhteisö IVY, johon osa niistä liittyi.

Artikkeli on edeltävä versio Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton Klei-lehdessä 2011 julkaistusta artikleista.