Kävin keväällä Teheranissa sikäläisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen laitoksen järjestämässä konferenssissa. Mielenosoituksia demokratian puolesta en nähnyt enkä myöskään siveys-poliisia rökittämässä väärin pukeutuneita naisia toisin kuin lehdistä on taas hiljattain saanut lukea.
Siveyspoliisin aktivoituminen liittyy ilmeisesti Iranin johdon sisäiseen valtataisteluun presidentti Mahmud Ahmadinejadin ja korkeimman hengellisen johtajan imaami Ali Khamenein välillä. Näyttäisi siltä, että sammakoita suustaan päästävä ja maallista valtaa edustava Ahmadinejad on joutunut islamilaista pappisvaltaa edustavan Khamenein hampaisiin. Sekä siveyspoliisi että Iranin eliittijoukot – vallankumousarmeija – ovat suoraan alisteisia imaami Khameneille. Islamilainen vallankumousarmeija on paitsi papiston vallan väkivaltainen takuumies, myös suuri liikeyritys. Sen riveihin liittyminen tarjoaa maaseudun köyhille näkymän parempaan tulevaisuuteen, jopa uralla etenemiseen.
Kun nautin illalla hotellini baaritiskillä appelsiinimehua Iranin englanninkielistä lehteä lukien, huomasin siinä pikku-uutisen, jonka mukaan seuraavat 20 huumeiden salakuljettajaa hirtetään vielä samalla viikolla. Osa hirttäjäisistä on julkisia tapahtumia kansan pelottelemiseksi. Myös poliittisia vankeja hirtetään rikollisina. Iran teloittaa lukumääräisesti maailmassa toiseksi eniten vankeja heti Kiinan jälkeen. Turistille tämä kaikki jää jonnekin kulissien taakse, basaarien vahvasti tuoksuvien mauste- ja pähkinähyllyjen sekä moskeijoiden minareettien ihmettelyn varjoon.
Naisten pukeutumisesta saattoi päätellä heidän uskonnollisuutensa asteen. Yhtään kasvot kokonaan peittävään päähineeseen pukeutunutta naista en nähnyt, mutta sen sijaan kaduilla liikkui paljon mustaan, hiukset täysin peittävään huiviin ja nilkat peittävään kaapuun pukeutuneita. Huomattava määrä naisista oli vahvasti meikattuja, pukeutunut takaraivolla nutturan päällä keikkuvaan värikkäseen silkkihuiviin, muodikkaaseen takkiin, housuihin ja korkokenkiin. Olisi ollut helppo kuvitella heidät vaikka Rooman kaduille. Siveyspoliisin aloittama naisten pukeutumista ja myös miesten muotia koskeva kampanja ärsyttää varmasti näitä nuoria, joista osa on opiskellut tai elänyt vanhempiensa mukana ulkomailla pitkiäkin aikoja.
Opin myös, että Iran ei ole suljettu maa. On melko tavallista, että varakkaat elävät vuosittain puolet ajasta ulkomailla ja palaavat sitten takaisin Iraniin, mikä on omaisuuden säilyttämisen edellytys. Lautasantennit taivaskanavien katselemiseksi ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta käytännössä kaikilla on niitä omilla parvekkeillaan. Joskus ihmisiä sakotetaan niistä ja ne takavarikoidaan, mutta kampanjan jälkeen ne laitetaan taas paikoilleen.
En kohdannut myöskään raivopäisiä fundamentalisti-islamisteja, kun uskaltauduimme miehissä käymään moskeijassa. Ovella vastaan tullut rukoilija toivotti meidät sinne sydämellisesti tervetulleeksi.
En ole tämänkään matkan jälkeen lainkaan varma, että Iranin eristäminen on paras tapa edistää demokraattisten muutosten syntymistä siellä.
Julkaistu Rauhan Puolesta-lehdessä 2/2011
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Kuninkaantekijä Putin
Suurin odotettavissa oleva uutinen Venäjän joulukuussa järjestettävissä duuman ja ensi maaliskuun presidentinvaaleissa tulee olemaan se, että mitään uutista ei tule. Ellei todellista uutisen aihetta nimittäin synny, Putin tulee päättämään johtamansa uuden ”kansanrintaman” vaalivoiton jälkeen lähipiirissään seuraavan presidentin ja pääministerin nimet. Luultavasti ainoa seikka mihin Medvedev voi enää vaikuttaa,on se, kuuluuko hän myös itse sisäpiiriin vai ei.
Toistaiseksi kaikki, mitä hän on julkisuudessa esittänyt, viittaisi siihen, että hän haluaa olla jatkossakin Putinin joukkueessa. Toive Putinin ja Medvedevin kilpailuasetelman syntymisestä on tuottanut mediassa ajoittain ”virtuaalisia” linjaerimielisyyksiä kysymyksistä,jotka ovat olleet pikemminkin sävyeroja kuin poliittista eriseuraisuutta. Medvedevin toukokuussa pitämästä lehdistökonferenssista odotettiin ilmoitusta presidentinvaaliehdokkuudesta. Yleisön pettymykseksi ilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Lehdistökonferenssin ehkä paras anti oli jo Medvedevin puheen aikana blogosfäärissä kiertämään lähtenyt vitsi,jonka mukaan presidentti oli lausunut olevan selvää, että Venäjällä on kaksi kilpailevaa poliittista leiriä, Putinin ja Medvedevin leirit. ”Valitettavasti on vain vielä epäselvää, kumpaan leiriin Medvedev kuuluu.”
Putinin ja Medvedevin kommenttien eri painotukset Libyan pommituksista YK:n päätöslauselman jälkeen ovat hyvä esimerkki siitä, miten odotukset kaksikon välirikosta ohjaavat usein tiedotusvälineiden uutisointia. Medvedevin tulkittiin tukevan ja Putinin vastustaneen YK:n päätöslauselmaa, mistä vedettiin nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä välirikosta, aina Medvedevin odotettavissa olevaan ilmoittautumiseen presidenttiehdokkaaksi. Voi tietenkin olla, että kaksikolla oli aidosti erilainen arvio Libyan politiikasta, mutta jos niin olikin, sitä ei enää ollut havaittavissa em. lehdistökonferenssissa.
Medvedev korosti Venäjän perinteistä, valtioiden suvereniteettia painottavaa linjaa ja kritisoi Naton johtamaa ilmasotaa siitä, että sitä on laajennettu lentokiellon valvomisesta Muammar Gaddafin kaatamiseen. Tämä on tietenkin mahdollista tulkita niin, että Medvedev palasi Putinin ja Venäjän perinteiselle linjalle, tai sitten niin, että mitään varsinaista ristiriitaa ei ole edes ollut. Jäkimmäisen tulkinnan mukaan Medvedev tuki tuoreeltaan YK:n siviilien suojelemiseksi tarkoitettua päätöslauselmaa lentokiellosta ja kritisoi nyttemmin laajentuneita sotatoimia ja niiden uusia päämääriä.
Medvedevillä ja Putinilla on pitkä yhteinen historia ja pelissä aivan liian paljon, jotta he vaarantaisivat sen välirikolla. Putin nousi presidentiksi edeltäjänsä Boris Jeltsinin esikunnasta osoitettuaan hänelle – omaksi edukseen – lojaaliutta mm. pysäyttämällä korruptiotutkimukset, jotka uhkasivat ulottua myös Jeltsinin perheen liiketoimiin. Toisin kuin julkisuudessa on välillä tulkittu, Putin oli myös loppuun asti lojaali edeltäjäänsä kohtaan eikä rikkonut ”sopimustaan” Jeltsinin ja hänen perheensä henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen aseman turvaamisesta.
Presidenttinä Putin sääti ensi töikseen lain, joka takasi Jeltsinin rikosoikeudellisen koskemattomuuden. Sen lisäksi hän varmisti perheen taloudelliset edut säilyttämällä mm. sen luottomiesten aseman politiikassa. Jeltsinin laajennettuun ”perheeseen” kuuluneen Mihail Kasjanovin pysyminen monta vuotta pääministerinä oli epäilemättä osa sopimusta. Putinin päätös siirtää sivuun Jeltsinin toisella kaudella paljossa presidentin valtaa käyttänyt Jeltsinin tytär, hänen aviomiehensä ja heidän lähipiirinsä, ei muuta tätä. Perheestä oli tullut niin suuri rasite sekä vallalle että koko Venäjälle, että siirto oli käytännössä välttämättömyys.
Lojaalius Jeltsiniä kohtaan selittää myös sen, miksi Putinin presidentinvaalikampanjaa johtaneella Medvedevillä oli helppo tehtävä viedä
kampanja voittoon ja saada tuki myös Jeltsiniä tukeneilta oligarkeilta. Epäilemättä Putinin taakse ryhmittyneet vanhan presidentin tutkijat eivät osanneet odottaa sitä, että Putin ryhtyisi kaventamaan heidän poliittista valtaansa niin päättäväisesti ja kovin ottein kuin hän sitten toisella kaudellaan teki. Medvedevin nousu presidentiksi tapahtui lähes saman kaavan mukaisesti kuin Putinin. Putin nosti hänet ehdokkaaksi omasta esikunnastaan Medvedeviä tunnetuksi tehneen julkisen arvuuttelun ja mahdollisen sisäisen kilpailuttamisen jälkeen. Presidenttiehdokas Medvedevin ja pääministeri Putinin vallanjako julkistettiin välittömästi sen jälkeen, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä oli saanut vahvasti manipuloiduissa vaaleissa ja Putinin johdolla enemmistön duumaan. Putinista tuli Venäjän ensimmäinen vahva pääministeri.
Mikä voisi olla Medvedevin motiivi haastaa Putin? Henkilökohtainen kunnianhimo ei sellaisenaan toimi, sillä Medvedev on saavuttanut asemansa ainoastaan Putinin ansiosta. Kaikissa todennäköisissä vaihtoehdoissa valtarakenteen horjuttaminen johtaisi vain hänen vallasta syrjäytymiseensä. Vaikka molempien hyväksyttävyyslukemat
ovat viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa lähes yhtä korkealla, noin 70 % luokkaa, ja presidentin vallan kannatus suhteessa pääministerin valtaan on kasvanut, on Putin
kaksikon vahva mies.
Jos tulevaa täytyy ennakoida, näyttäisi siltä, että Putin on jälleen varmistamassa asemansa kuninkaantekijänä. Hän on perustanut veltostuneeksi ja byrokratisoituneeksi arvostelemansa, itse johtamansa Yhtenäinen Venäjä -puolueen tueksi Yleisvenäläisen kansanrintaman. Sen tarkoituksena on taata kannatustaan menettäneelle puolueelle, ja Putinille henkilökohtaisesti, ehdoton enemmistö duumaan hieman uusin keinoin. Kremliä uskollisesti tukeneen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen puheenjohtaja Sergei Mironovin erottaminen liittoneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ennakoi sitä, että puolue on tehtävänsä tehnyt ja saa mennä. Putinin johtaman kansanrintaman joukkoihin on jo ilmoittautunut joukko melko näkyviä poliitikkoja, joista osa on aiemmin tunnettu myös hallituksen ja Venäjän kielteisten ilmiöiden arvostelusta.
Jos ja kun uusi ”kansanrintama” saavuttaa Putinin johdolla enemmistön duumassa, seuraavaksi se luultavasti pyytää joko Putinia itseään tai Putinin sisäpiirin valitsemaa henkilöä asettumaan rintaman presidenttiehdokkaaksi. Siten presidenttiehdokas ei olisi vain väsyneen vallanpuolueen vaan ”laajan ja tuoreen kansalaisliikkeen” ehdokas. Niin läpinäkyvää kuin kaikki onkin, Putinin kansansuosio ja uskottavien vaihtoehtojen puuttuminen riittävät ilmeisesti näinkin yksinkertaisen manööverin toteuttamiseen.
Julkiastu Idäntutkimus 2/2011
Toistaiseksi kaikki, mitä hän on julkisuudessa esittänyt, viittaisi siihen, että hän haluaa olla jatkossakin Putinin joukkueessa. Toive Putinin ja Medvedevin kilpailuasetelman syntymisestä on tuottanut mediassa ajoittain ”virtuaalisia” linjaerimielisyyksiä kysymyksistä,jotka ovat olleet pikemminkin sävyeroja kuin poliittista eriseuraisuutta. Medvedevin toukokuussa pitämästä lehdistökonferenssista odotettiin ilmoitusta presidentinvaaliehdokkuudesta. Yleisön pettymykseksi ilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Lehdistökonferenssin ehkä paras anti oli jo Medvedevin puheen aikana blogosfäärissä kiertämään lähtenyt vitsi,jonka mukaan presidentti oli lausunut olevan selvää, että Venäjällä on kaksi kilpailevaa poliittista leiriä, Putinin ja Medvedevin leirit. ”Valitettavasti on vain vielä epäselvää, kumpaan leiriin Medvedev kuuluu.”
Putinin ja Medvedevin kommenttien eri painotukset Libyan pommituksista YK:n päätöslauselman jälkeen ovat hyvä esimerkki siitä, miten odotukset kaksikon välirikosta ohjaavat usein tiedotusvälineiden uutisointia. Medvedevin tulkittiin tukevan ja Putinin vastustaneen YK:n päätöslauselmaa, mistä vedettiin nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä välirikosta, aina Medvedevin odotettavissa olevaan ilmoittautumiseen presidenttiehdokkaaksi. Voi tietenkin olla, että kaksikolla oli aidosti erilainen arvio Libyan politiikasta, mutta jos niin olikin, sitä ei enää ollut havaittavissa em. lehdistökonferenssissa.
Medvedev korosti Venäjän perinteistä, valtioiden suvereniteettia painottavaa linjaa ja kritisoi Naton johtamaa ilmasotaa siitä, että sitä on laajennettu lentokiellon valvomisesta Muammar Gaddafin kaatamiseen. Tämä on tietenkin mahdollista tulkita niin, että Medvedev palasi Putinin ja Venäjän perinteiselle linjalle, tai sitten niin, että mitään varsinaista ristiriitaa ei ole edes ollut. Jäkimmäisen tulkinnan mukaan Medvedev tuki tuoreeltaan YK:n siviilien suojelemiseksi tarkoitettua päätöslauselmaa lentokiellosta ja kritisoi nyttemmin laajentuneita sotatoimia ja niiden uusia päämääriä.
Medvedevillä ja Putinilla on pitkä yhteinen historia ja pelissä aivan liian paljon, jotta he vaarantaisivat sen välirikolla. Putin nousi presidentiksi edeltäjänsä Boris Jeltsinin esikunnasta osoitettuaan hänelle – omaksi edukseen – lojaaliutta mm. pysäyttämällä korruptiotutkimukset, jotka uhkasivat ulottua myös Jeltsinin perheen liiketoimiin. Toisin kuin julkisuudessa on välillä tulkittu, Putin oli myös loppuun asti lojaali edeltäjäänsä kohtaan eikä rikkonut ”sopimustaan” Jeltsinin ja hänen perheensä henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen aseman turvaamisesta.
Presidenttinä Putin sääti ensi töikseen lain, joka takasi Jeltsinin rikosoikeudellisen koskemattomuuden. Sen lisäksi hän varmisti perheen taloudelliset edut säilyttämällä mm. sen luottomiesten aseman politiikassa. Jeltsinin laajennettuun ”perheeseen” kuuluneen Mihail Kasjanovin pysyminen monta vuotta pääministerinä oli epäilemättä osa sopimusta. Putinin päätös siirtää sivuun Jeltsinin toisella kaudella paljossa presidentin valtaa käyttänyt Jeltsinin tytär, hänen aviomiehensä ja heidän lähipiirinsä, ei muuta tätä. Perheestä oli tullut niin suuri rasite sekä vallalle että koko Venäjälle, että siirto oli käytännössä välttämättömyys.
Lojaalius Jeltsiniä kohtaan selittää myös sen, miksi Putinin presidentinvaalikampanjaa johtaneella Medvedevillä oli helppo tehtävä viedä
kampanja voittoon ja saada tuki myös Jeltsiniä tukeneilta oligarkeilta. Epäilemättä Putinin taakse ryhmittyneet vanhan presidentin tutkijat eivät osanneet odottaa sitä, että Putin ryhtyisi kaventamaan heidän poliittista valtaansa niin päättäväisesti ja kovin ottein kuin hän sitten toisella kaudellaan teki. Medvedevin nousu presidentiksi tapahtui lähes saman kaavan mukaisesti kuin Putinin. Putin nosti hänet ehdokkaaksi omasta esikunnastaan Medvedeviä tunnetuksi tehneen julkisen arvuuttelun ja mahdollisen sisäisen kilpailuttamisen jälkeen. Presidenttiehdokas Medvedevin ja pääministeri Putinin vallanjako julkistettiin välittömästi sen jälkeen, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä oli saanut vahvasti manipuloiduissa vaaleissa ja Putinin johdolla enemmistön duumaan. Putinista tuli Venäjän ensimmäinen vahva pääministeri.
Mikä voisi olla Medvedevin motiivi haastaa Putin? Henkilökohtainen kunnianhimo ei sellaisenaan toimi, sillä Medvedev on saavuttanut asemansa ainoastaan Putinin ansiosta. Kaikissa todennäköisissä vaihtoehdoissa valtarakenteen horjuttaminen johtaisi vain hänen vallasta syrjäytymiseensä. Vaikka molempien hyväksyttävyyslukemat
ovat viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa lähes yhtä korkealla, noin 70 % luokkaa, ja presidentin vallan kannatus suhteessa pääministerin valtaan on kasvanut, on Putin
kaksikon vahva mies.
Jos tulevaa täytyy ennakoida, näyttäisi siltä, että Putin on jälleen varmistamassa asemansa kuninkaantekijänä. Hän on perustanut veltostuneeksi ja byrokratisoituneeksi arvostelemansa, itse johtamansa Yhtenäinen Venäjä -puolueen tueksi Yleisvenäläisen kansanrintaman. Sen tarkoituksena on taata kannatustaan menettäneelle puolueelle, ja Putinille henkilökohtaisesti, ehdoton enemmistö duumaan hieman uusin keinoin. Kremliä uskollisesti tukeneen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen puheenjohtaja Sergei Mironovin erottaminen liittoneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ennakoi sitä, että puolue on tehtävänsä tehnyt ja saa mennä. Putinin johtaman kansanrintaman joukkoihin on jo ilmoittautunut joukko melko näkyviä poliitikkoja, joista osa on aiemmin tunnettu myös hallituksen ja Venäjän kielteisten ilmiöiden arvostelusta.
Jos ja kun uusi ”kansanrintama” saavuttaa Putinin johdolla enemmistön duumassa, seuraavaksi se luultavasti pyytää joko Putinia itseään tai Putinin sisäpiirin valitsemaa henkilöä asettumaan rintaman presidenttiehdokkaaksi. Siten presidenttiehdokas ei olisi vain väsyneen vallanpuolueen vaan ”laajan ja tuoreen kansalaisliikkeen” ehdokas. Niin läpinäkyvää kuin kaikki onkin, Putinin kansansuosio ja uskottavien vaihtoehtojen puuttuminen riittävät ilmeisesti näinkin yksinkertaisen manööverin toteuttamiseen.
Julkiastu Idäntutkimus 2/2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
