Todistaako Neuvostoliiton romahdus lännen voittoa kylmästä sodasta ja tapahtuiko romahdus siksi, että Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan pakotti ”pahan valtakunnaksi” nimeämänsä Neuvostoliiton näännyttävään kilpavarusteluun? Oliko romahdus väistämätön neuvostotalouden rapautumisesta johtuen vai olisivatko reformit olleet mahdollisia. Vai oliko syy välttämättömien, mutta kauan lykättyjen poliittisten uudistusten puuttuminen, joka johti lumipallovyöryn kaltaiseen kehitykseen, jossa neuvostotasavallat julistautuivat itsenäisiksi keskusvallan seuratessa tapahtumia voimattomana?
Osa selitysmalleista lähtee neuvostoyhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta ja laajan keskiluokan synnystä, joka oli vieraantunut takapajuisesta hallinnosta ja kääntänyt selän yhteiskunnallisille kysymyksille. Se synnytti yhdessä modernisaatiokehityksen mukanaan tuoman yhteiskuntarakenteen monimutkaistumisen kanssa Neuvostoliiton hajottaneet prosessit. Modernia teollisuusyhteiskuntaa ei voitu enää hallita niin kuin puna-armeijaa pääesikunnasta käskyttäen.
Nyt 20 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on hyvä pohtia edellä esitettyjä väittämiä ja sitä mitä nyt tiedämme asiasta. Analysoin artikkelissani lyhyesti Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneita rakenteellisia, sosiaalisia ja poliittisista valinnoista johtaneita syitä. Tapahtumia voidaan tulkita yhä edelleenkin eri näkökulmista eikä vain yhtä ja kaiken kattavaa selitystä ole vieläkään olemassa.
Kilpavarustelu ja talous
Maailmaa moninkertaisella tuholla uhannut ydinasevarustelu ja valtavat taloudelliset kustannukset sekä idälle että lännelle aiheuttanut totaalinen kilpavarustelu tulivat pisteeseen, jossa käänteen aikaansaaminen suurvaltojen välisessä vastakkainasettelussa alkoi näyttää ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Erityisesti Neuvostoliitossa toivottiin vapautuvista asevarustelumenoista uusia resursseja talouden kehittämiseen. Sisäisen uudistumisen ja tämän ulkoisen tekijän vuorovaikutus toimivat Gorbatšovin perestroikan liikkeellepanevina voimina.
Gorbatšovin tullessa valtaan NKP:n pääsihteeriksi 1985, hänen uudistuspolitiikkansa lähtökohtana ei ollut ulkopolitiikka ja ”uusi ajattelu” vaan ennen kaikkea neuvostotalouden pitkään jatkuneen taantuman eli pysähtyneisyyden voittaminen. Hän jatkoi jo edeltäjänsä Juri Andropovin (1982-1984) aloittamalla uskorenijan eli talouden kiihdyttämisen ja tehostamisen linjalla. Siinä päähuomio kiinnitettiin työkurin lisäämiseen, byrokratian vähentämiseen ja alkoholin kulutuksen kasvun hillitsemiseen. Perestroikan eli talouden uudelleenrakentamisen Gorbatšov aloitti vuonna 1985 ja poliittista uudistumista merkinneen avoimuuspolitiikka glasnostin 1986. Aluksi perestroikaa perusteltiin paluulla alkuperäisiin sosialismin ajatuksiin, V.I. Leniniin ja erityisesti Stalinin tuhoamaan Nikolai Buhariniin. Buharinin näkemykset sosialistisen markkinatalouden elementtejä sisältäneestä 1920-luvun uudesta talouspolitiikasta (NEP) nousivat suosituksi.
Neuvostotalouden vanhaan määrällisen kasvun logiikkaan perustunut talouden tehostaminen oli hallitseva konsepti ensin Andropovin runsaan vuoden kestäneen hallintokauden ja jälleen Gorbatšovin perestroikan alkuaikana 1985-86. Tähän väliin mahtui kuolemansairaan Konstantin Tšernenkon lyhyt pääsihteeriys, jolla puolueen konservatiivit estivät Gorbatšovin valinnan Andropovin seuraajaksi heti tämän kuoleman jälkeen.
Jo 70-luvulta alkanut talouden kasvun hidastuminen ei ollut kuitenkaan Neuvostoliiton romauttanut tekijä eikä välttämättä edes kaikkein ratkaisevin tekijä. Useimpien arvioiden mukaan Neuvostoliitto olisi periaatteessa voinut jatkaa vielä vuosikymmeniä samalla linjalla ilman välitöntä kriisiä. Toisinajattelijoiden joukko oli pieni ja keskenään erimielinen (esim. Andrei Saharov ja konservatiivinen Aleksandr Solženitsyn eivät suostuneet edes tapaamaan toisiaan poliittisista erimielisyyksistä johtuen), armeija ja poliisi olivat uskollisia maan johdolle eikä laajemmaksi poliittiseksi toiminnaksi kanavoitunutta tyytymättömyyttä ollut. Neuvostoliitossa ei ollut mitään samankaltaista kuin Puolan Solidaarisuus-liike tai Itä-Saksan ja Tšekkoslovakian demokratialiikkeet.
Paradoksaalisesti voidaan jopa sanoa, että talouskasvun hidastuminen aiheutti huolta ja tyytymättömyyttä enemmän maan johdon keskuudessa kuin että se olisi uhannut yhteiskuntarauhaa kansalaisten tyytymättömyyden vuoksi. Eniten neuvostojohtoa huolestutti se, että maan taloudellinen ja erityisesti sotilasteknologinen jälkeenjääneisyys suhteessa länteen kasvoi koko 1980-luvun. Koko Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen asema oli perustunut ydinaseiden tukeman sotilaallisen voiman luomaan pariteettiin Yhdysvaltojen kanssa, mutta nyt neuvostotalouden ongelmat ja tekninen jälkeenjääneisyys uhkasivat johtaa Yhdysvaltojen etumatkan kasvamiseen.
Tässä mielessä Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin käynnistämällä kilpavarustelulla ja siihen liittyvällä korkean teknologian ”tähtien sota ohjelmalla” oli oma merkityksensä, mutta ratkaiseva se ei kuitenkaan ollut. Yhdysvallat voitti kilpavarustelun ja maksaa siitä yhä edelleen valtavina liittovaltion budjettialijääminä, mutta ei kuitenkaan näännyttänyt Neuvostoliittoa kuoliaaksi. Puolustusmenojen suorat kustannukset olivat silti Neuvostoliitolle erittäin raskas taakka, varovaistenkin arvioiden mukaan noin 16 % sen BKT:sta. Ne eivät kuitenkaan ylittäneet sen keskitetysti ohjatun talouden kantokykyä sen enempää kuin sen päättäjien sietokykyäkään. Maa oli kokenut myös paljon vaikeampia aikoja kuin 1980-luvun talouskasvun hidastuminen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Reaganin Yhdysvallat käytti noin 6 % BKT:sta suoraan puolustusmenoihin ja Länsi-Euroopan maat keskimäärin 2-4 %. Suomessa puolustusmenot olivat melko vakaasti noin 1,5 % luokkaa. Gorbatšovin aloitteesta käynnistetyn aseidenriisunnan käynnistämisen vaihtoehtona neuvostojohdolla oli koko ajan myös kilpavarustelun jatkaminen Yhdysvaltojen kanssa.
Neuvostoliiton sotilasteollinen kompleksi, puolustusvoimat ja osa ulkoministeriötä lobbasivat voimakkaasta sotilaallisen pariteetin ylläpitämisen puolesta jatkamalla kilpavarustelua Yhdysvaltojen kanssa. On ilmeistä, että katkaistakseen sotilasteollisen kompleksin ja armeijan vaikutusvallan ulkoministeriöön, Gorbatšov nosti ulkoministeriön ulkopuolelta ulkopoliittisesti kokemattoman Gruusian puoluejohtaja Eduard Ševardnadzen ulkoministeriksi vuosiksi 1985-1990.
Neuvostojohdon kiinnostus kilpavarustelun lopettamiseen oli ymmärrettävää talouden kannalta, vaikka liennytyksen aloittamisen päämotiivina onkin pidetty pelkoa vahingossa syttyvän ydinsodan mahdollisuudesta. Puolustusmenoista ei kuitenkaan ollut saatavissa nopeasti uusia resursseja yskivän talouden piristykeksi ja jo 1985 neuvostojohto totesi, että pelkkä talouden tehostaminen silloisten rakenteiden puitteissa ei riittänyt. Oli ryhdyttävä uudelleen rakentamaan (perestroit) talouden lisäksi myös yhteiskuntaa. Tästä tuli perestroikan ja Neuvostoliiton valtaeliitin (nomenklaturan) avoimen poliittisen suuntataistelun lähtölaukaus. Siitä eteenpäin taloudellisia ja poliittisia uudistuksia toteutettiin lähes sattumanvaraisesti puolueen sisälle ryhmittyneiden eri poliittisten suuntausten ristipaineessa ilman kokonaisvaltaista reformisuunnitelmaa. Uudistuksia tehtiin sekä kompromissien kautta että pakon edessä epäonnistuneiden reformiyritysten korjaamiseksi.
Ehkä tunnetuin perestroikan aikana toteutettu tarkoittamattomia seurauksia täynnä ollut uudistus oli vahvaan kansalaismielipiteeseen ja asiantuntijoiden hälyttäviin raportteihin perustunut alkoholin kulutuksen kasvamisen vastainen kampanja, jolla neuvostokansa yritettiin raitistaa kertaheitolla. Tuloksena oli satoja vuosia vanhojen viininviljelmien tuhoaminen ympäri eteläistä Neuvostoliittoa, alkoholimyrkytysten raju kasvu epäpuhtaiden alkoholijuomien lisääntyneen käytön vuoksi, harvinaiseksi kulutushyödykkeeksi käyneen vodkan jonottaminen keskellä työpäivää, sokerin loppuminen kaupoista kotipolton räjähdysmäisen kasvun vuoksi ja valtavat valtion budjettitulojen menetykset alkoholiveron kertymän romahduksen vuoksi. Kaiken lisäksi kampanjasta tuli yksi monista Gorbatšovin kokemista arvovaltatappioista.
Glasnost
Perestroikaan erottamattomasti kuulunut glasnost-politiikka liittyi aluksi erityisesti yhteiskunnallisten, kuten virkamiesten väärinkäytökset tai piittaamattomuus, ja taloudellisten epäkohtien paljastamiseen ja sen kautta niiden korjaamiseen. Hyvin nopeasti esille nousivat myös neuvostohistorian mustat ja vaietut sivut. Tämä johti väistämättä julkiseen keskusteluun paitsi koko Neuvostoliiton historiasta ja Stalinia vastustaneiden bolševikkijohtajien kohtaloista, myös laajemmin Stalinin ja hänen hallintonsa rikoksista. Esille nostettiin myös muut yhteiskuntaryhmät kuten eri puolueiden edustajat, taiteilijat ja lukeneisto (intelligentsia), aatelisto, kirkko, eri kansallisuuksien vainot ja lopulta myös itse Neuvostoliiton perustamisen oikeutus.
Neuvostoliiton historiallisten traumojen käsittelystä ja neuvostoyhteiskunnan ongelmien kritisoimisesta tuli osa julkista keskustelua ja eräs kilpailevien ryhmittymien politiikan tekemisen tärkeimmistä välineistä. Glasnost avasi ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun politiikan laajemman yleisön kuin pelkän puolueen sisäisen keskustelun kohteeksi. Kritiikin kohteeksi joutuivat Stalinin vainojen kautta nopeasti koko valtapuolue mukaan luettuna Gorbatšovin asema ja puolueen perustuslaillisesti määritelty johtava asema yhteiskunnassa. Puolueen aseman heikkeneminen merkitsi Gorbatšovin aseman heikkenemistä myös Neuvostoliiton presidenttinä. Hänet oli valittu maaliskuussa 1990 Kansanedustajien Kongressissa tehtävään puolueen pääsihteerin aseman arvovallalla, ei yleisellä kansanvaalilla. Paradoksaalisesti Neuvostoliiton presidentin tehtävän perustamisen tarkoitus oli ollut antaa Gorbatšoville poliittisesti vapaammat kädet toimia heikentämällä hänen johtamansa NKP:n otetta yhteiskunnasta, mutta samalla hän kuitenkin heikensi omaa poliittista voimaansa ilman että kykeni voittamaan puolelleen uusia tukijoita.
Stalinin kansallisuusvainojen julkinen käsittely nosti puolestaan esille piilevät kansallisuusrajojen mukaan artikuloidut poliittiset ristiriidat. Eräs niiden ilmentymistä oli Baltian maiden ja muiden kansallisten tasavaltojen kansanrintamien syntyminen. Ne vaativat lisää taloudellisia ja hallinnollisia oikeuksia ja osassa alueita myös tasavaltojen rajojen uudelleen määrittämistä naapureittensa kustannuksella. Gruusiassa ajauduttiin 1989 itsenäisyyttä vaatineen mielenosoituksen väkivaltaiseen tukahduttamiseen, Armenia ja Azerbaidžan joutuivat veriseen kahakointiin, lähes sotaan Vuoristo-Karabahin asemasta ja lopulta Liettua julistautui itsenäiseksi 1989. Liettuan itsenäisyysjulistusta ja sen kommunistisen puolueen eroamista NKP:sta seurasi 1990 tasavalta toisensa jälkeen.
Glasnostilla oli tärkeä rooli myös Gorbatšovin oman politiikan läpiviemisessä puoluekoneistossa, jossa hänellä ei aina ollut enemmistöä puolellaan. Toisaalta hän käytti julkisuutta hyväkseen kritisoidessaan poliittisia vastustajiaan ja heikentäessään heidän arvovaltaansa ja toisaalta hän vei useampia ehdotuksiaan läpi uhkaamalla julkisesti erota tehtävistään, ellei niitä hyväksytä. Julkisen kritiikin esiintyminen toimi kuitenkin myös Gorbatšovia vastaan. Neuvostoliiton talousvaikeudet ja Gorbatšovin johdolla toteutetut uudistukset johtivat kansalaisten ennen kokemattomaan elintason laskuun, josta eräänä nöyryyttävimpänä ilmiöinä oli elintarvikekorttien käyttöönotto ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Tämä ja neuvostoeliitin etuoikeudet kasvattivat yleistä tyytymättömyyttä myös Gorbatšovia ja hänen hallituksiaan vastaan.
Maaliskuussa 1989 keskellä neuvostoeliitin sisäistä, alueiden ja keskuksen käymää ja alueiden välistä valtataistelua, valtion natistessa liitoksistaan, järjestettiin ehkä Neuvostoliitto/Venäjän vapaimmat useamman ehdokkaan Kansanedustajien Kongressin vaalit. Kansanedustajiksi valittiin suuri joukko puolueeseen kuulumattomia ja siihen kuuluneita, mutta puoluejohtoon kriittisesti suhtautuvia edustajia, jotka muuttivat Kongressin julkisen poliittisen väittelyn ja puolueen johtoaseman haastaneeksi areenaksi. Neuvostoliiton presidentiksi Kongressin valitsema Gorbatšov menetti vähitellen sekä Kongressin että oman taustajoukkonsa, moneen fraktioon hajonneen ja heikentyneen NKP:n merkittävän osan tuen.
Lopullisesti NKP:n aseman muutoksen sinetöi Gorbatšovin läpi ajama perustuslain muutos, jossa kumottiin Leonid Brežnevin vuoden 1977 perustuslain 6 pykälä, jonka mukaan NKP on ”yhteiskunnan johtava voima”. Päätös hyväksyttiin kansanedustajien kongressissa 13.3.1990 vain päivää ennen kuin Gorbatšov valittiin presidentin virkaan maan ylimmäksi vallan käyttäjäksi.
Tämän jälkeen Gorbatšov joutui tukeutumaan aiempaa moniaineksisempaan, vaaleilla valittuun edustuslaitokseen, jossa häneen kriittisesti eri syistä suhtautuvien kansanedustajien määrä kasvoi. Valtataistelu pelkistyi pitkälle Boris Jeltsinin ja Gorbatšovin väliseen taisteluun, jossa Jeltsin ajoi voimakkaasti Venäjän itsenäistymistä ja tukeutui siinä muiden alueiden itsenäisyyttä tavoitteleviin voimiin. Gorbatšov puolestaan puolusti johtamansa valtion, Neuvostoliiton yhtenäisyyttä. Kun Venäjän korkein neuvosto päätti valita Jeltsinin puheenjohtajakseen eli Venäjän presidentin virkaan toukokuussa 1990, tuli hänestä tosiasiassa neuvostopresidentti Gorbatšovin vastavoima.
Gorbatšov oli ajautunut tilanteeseen, jossa hänellä ei ollut Neuvostoliiton presidenttinä poliittista eikä institutionaalista voimaa, joka olisi pannut toimeen presidentin päätöksiä. Hänet valinnut kansanedustajien kongressi oli enemmän äänestäjiensä, alueidensa ja intressiryhmiensä toiveita kuin valitsemaansa presidenttiä kuunteleva elin. Ainoalta koko maan yhtenäisyyttä ylläpitäneeltä voimalta NKP:lta hän oli puolestaan riisunut menestyksellisesti vallan presidentin vallan vahvistamiseksi. Neuvostoliiton presidentistä tuli siten paraatikomentaja valkoisen ratsun selässä ilman hänen takanaan seisovia joukkoja.
Lopullinen isku Neuvostoliiton uudistamiselle löyhäksi federaatioksi, tosin tässä vaiheessa jo ilman Baltian maita ja kuutta muuta tasavaltaa, oli elokuun 1991 vallankaappausyritys, jossa Gorbatšovin varapresidentikseen nostama Gennadi Janajev liittolaisineen julisti ottaneen vallan väliaikaisesti käsiinsä. Tapahtumia edelsi kuitenkin pari ratkaisevaa tapahtumaa. Ensimmäinen oli maaliskuussa 1991 järjestetty kansanäänestys Neuvostoliiton säilyttämisestä uudistettuna liittovaltiona. Sitä kannatti yli 75 % äänestykseen osallistuneista 9 neuvostotasavallan äänioikeutetusta. Äänestyksen legitiimiyttä horjutti kuitenkin se, että kuusi neuvostotasavaltaa ei järjestänyt äänestystä, joka tarkoitti jo sinänsä de facto Neuvostoliiton hajoamista, vaikka poisjääneet tasavallat eivät edustaneetkaan kuin hieman yli 10 % maan väkiluvusta. Tämän lisäksi Venäjän johto oli lisännyt omaan äänestykseensä kysymyksen Venäjän presidentin viran perustamisesta, jonka niukka enemmistö äänestäneistä hyväksyi. Tämä antoi Jeltsinille vahvan selkänoja jatkaa omaa politiikkaansa ja Venäjän asemien vahvistamista mm. antamalla Venäjän itsenäisyysjulistuksen. Sen mukaan Venäjän lait olivat Neuvostoliiton lakeja korkeammalla, joka tarkoitti sitä, että Venäjä tosiasiassa irtaantui vanhanmallisesta Neuvostoliitosta.
Jälkeenpäin katsoen kaikki näytti siis jo keväällä 1991 siltä, että valtataistelun logiikka ja Jeltsinin valmius viedä valtataistelu loppuun asti johtavat lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen. Tosin vielä siinä vaiheessa moni ei pitänyt sitä kaikkein todennäköisimpänä eikä edes toivottavimpana (esim. presidentti George Bush vanhempi) vaihtoehtona, vaikka se olikin yksi vaihtoehto monien joukossa. Elokuun 1991 vallankaappaajat sinetöivät kuitenkin lopullisesti kaikki yritykset myös tynkä-Neuvostoliiton pelastamiseksi uudella, jo valmiiksi neuvotellulla 6 neuvostotasavallan sopimuksella. Gorbatšov oli ilmoittanut olevansa valmis siirtymään tehtävistään syrjään sopimuksen solmimisen jälkeen. Viime kädessä Neuvostoliitto hajotettiin Venäjän johdon toimesta, joka peri Neuvostoliiton maailmanpoliittisen aseman mukaan lukien ydinaseet. Neuvostotasavaltojen pesänselvitystä perustettiin hoitamaan yhä rajoitetussa määrin toimiva Itsenäisten Valtioiden Yhteisö IVY, johon osa niistä liittyi.
Artikkeli on edeltävä versio Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton Klei-lehdessä 2011 julkaistusta artikleista.
Tekstit
