- Kritiikki valtaa kohtaan on ollut kasvamaan päin koko ajan Venäjällä. Kaikki gallupit ovat näyttäneet laskevia käyriä Yhtenäinen Venäjä -puolueelle ja Putinille
Lue lisää YLE:n uutisesta
maanantai 5. joulukuuta 2011
perjantai 21. lokakuuta 2011
Tandemkratia
Venäjän talouden menestyksen taustavoimana pidetyn valtiovarainministeri Aleksei Kudrinin erottaminen johtui presidentti Dmitri Medvedevin mukaan siitä, että Venäjä ei ole parlamentaarinen demokratia, vaan presidenttijohtoinen demokratia, jossa hallitus ja ministerit toteuttavat presidentin politiikkaa. Siksi presidentin kanssa ristiriitaan joutuva ministeri saa lähteä. Venäläisessä demokratiassa on kysymys yksinkertaisesta periaatteesta. Vallan vertikaalin ylin taso on vahva ja mitä lähemmäksi tullaan kansaa, sitä vähemmän demokratiaa on.
Venäläinen demokratia konkretisoituu kansanedustuslaitos duuman, hallituksen ja presidentin suhteiden voimatasapainossa. Jos duuma ei hyväksy presidentin hallituksen politiikkaa tai sen ministereitä, kansanedustajat saavat lähteä. Presidentti yksinkertaisesti hajottaa duuman. Se on uhka, jota useimmat kansanedustajat ja puolueet eivät ole valmiit kohtamaan. Vaalit ovat kallis koitos, joissa läpimeno edellyttää sitä, että puolueen johto asettaa kandidaatin riittävän korkealle sijalle ehdokaslistalla. Siihen asemaan taas pääsevät vain puoluejohdon suosiossa olevat ehdokkaat.
Listavaali, jossa läpi menevät ovat Ruotsin ja Ranskan tapaan puolueen johdon valitsemia, yhdistettynä Venäjän korkeaan äänikynnykseen, tuottaa duuman edustajiksi jo valmiiksi ylhäältäpäin valikoidun joukon poliitikkoja. Venäjän tandemkratian jatkuvuuden takaa se, että pääministeri Vladimir Putinin johtama valtapuolue valitsee jo ehdokasasettelun aikana ne, jotka todennäköisesti tulevat muodostamaan duuman enemmistön. Koska myös osa muiden puolueiden johdosta, jotka valitsevat omat läpi menevät ehdokkaansa, kuuluvat vallan piiriin vallan apupuolueina, ei äänestäjille jää juuri valinnan varaa. Kansa voi äänestää joko suoraan presidentin politiikkaa toteuttavaa hallituspuoluetta tai vaihtoehtoisesti jotakin sen apupuolueista.
Jos kuitenkin kävisi niin, että kansa äänestäisi ”väärin” eikä Yhtenäinen Venäjä -puolue saisikaan perustuslaillista enemmistöä, voisi presidentti silti valita oman pääministerinsä, ulko-, valtiovarain-, puolustus- ja sisäministerinsä. Parhaassa tapauksessa hän joutuisi etsimään jonkinlaisen kompromissin duuman kanssa saadakseen hallitukselleen sen hyväksynnän. Duuman edustajien halukkuutta kompromissin etsimiseen lisäisi epäilemättä heidän yllään häilyvä etuoikeutetun työpaikan ja rikosoikeudellisen suojan menettämisen uhka.
Venäläinen demokratia on klassisessa mielessä vallankäyttöä, jossa ei edes ole tarkoitus jakaa valtaa vaan legitimoida se äänestämiseksi typistetyllä, demokratiaksi kutsutulla proseduurilla. Tulos on kahtalainen. Yhtäältä presidentillinen demokratia, presidentin hallitus ja listavaali tuottavat poliittiseen vallankäyttöön vallan jatkuvuuden mielessä maksimaalisen määrän vakautta, aivan niin kuin on tarkoituskin. Presidentistä ja pääministeristä muodostuva tandem on keskeinen osa tätä vallan pyramidirakennelmaa, tandemkratiaa.
Järjestelmän heikkous on kuitenkin sen vaihtoehdottomuus, joka voi johtaa yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen. Vakauden ylläpitämisestä tulee itseisarvo. Kasautuviin ongelmiin ei löydetä ratkaisuja vaihtoehtojen puuttuessa ja koska vallan eri intressiryhmien ristiriitaisten etujen tasapainon säilyttämisestä tulee tärkeämpi tehtävä kuin välttämättömistä uudistuksista. Samalla vallan jatkuvuuden korostaminen tuottaa sen legitimaation ongelman. Kun vallalle ei ole vaihtoehtoja, äänestämisestä tulee ritualisoitunutta demokratiaa, joka ei täytä tehtäväänsä enää edes vallan legitimoimiseksi.
Tandemkratia-termille antoi oikeutuksen viimeistään Putinin ja Medvedevin ilmoitus keskinäisten tehtäviensä vaihtamisesta. Venäjän suosituimmasta poliitikosta Vladimir Putinista tulee presidentti Medvedevin ehdotuksesta Yhtenäinen Venäjä -puolueen presidenttiehdokas. Medvedev puolestaan on Putinin pääministeriehdokas. Tämä tarkoittaa sitä, että ensin puoluejohtaja Putin valitsee duuman vaaleissa puolueensa läpi menevät ehdokkaat, jotka sitten tukevat hänen valintaansa presidentiksi ja sen jälkeen hänen pääministeriään ja hallitustaan. Järjestely täydellistää vallan vertikaalin, jossa valta on presidentin käsissä lähes vaaleista riippumatta.
Miksi sitten Medvedev ei mielipidetiedustelujen korkeista hyväksyttävyysluvuista huolimatta lähtenyt kilpailemaan presidentin vaaleihin? Syitä voidaan vain arvailla, mutta ensimmäiseksi pitää tietenkin kysyä, miksi hän olisi lähtenyt. Koska Medvedevin ja Putinin välillä ei ole ilmennyt mitään huomattavia poliittisia eroja, motiiviksi olisi voinut jäädä vallan halu. Juuri tämä voi kuitenkin olla jopa yksi selitys sille, miksi Medvedev ei lähtenyt haastamaan Putinia. Venäjän eliitti on analysoinut erityisesti viime aikoina 20 vuotta sitten tapahtuneen, vuosisadan katastrofiksi mainitun Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Useissa puheenvuoroissa on kiinnitetty huomiota neuvostoeliitin hajoamiseen, jonka seurauksena puoluejohtaja ja presidentti Mihail Gorbatšovin johtamat puolueen ja valtion päättävät elimet halvaantuivat. Kilpailevien ryhmien valtataistelu käynnisti prosessin, joka johti puolueen ja presidentin otteen kirpoamiseen vallasta ja keskusvallan heikkenemiseen alueiden suhteen, mikä aiheutti lopulta Neuvostoliiton hajoamisen sinetöineen eliitin avoimen sisäisen yhteenoton elokuun 1991 vallankaappausyrityksessä.
Näiden prosessien toistumista Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen ryhmittynyt eliitti kammoaa. Jossain määrin sillä on siihen myös aihetta, mikä ilmeisesti selittää osittain sen usein ulospäin tarpeettoman kovalta näyttävän toiminnan oppositiota vastaan. Moniaineksinen Yhtenäinen Venäjä on potentiaalisesti altis hajaannukselle. Se on koottu heterogeenisestä joukosta valtaa käyttäviä henkilöitä, jotka kuitenkin edustavat vallan eri tasoja ja intressiryhmittymiä politiikassa ja taloudessa sekä alueellisesti että keskuksen tasolla. Voidaan kuitenkin olettaa, että niin kauan kuin Venäjän talous pysyy vakaana, sosiaaliset ongelmat eivät kärjisty nykyisestään ja kansalla säilyy usko Putinin johdolla tapahtuvaan elintason nousuun, on todennäköistä että Venäjää hallitsevat lunastavat kansan suostumuksen valtaansa. Tässä tilanteessa on myös epätodennäköistä, että poliittisen eliitin sisällä tapahtuisi merkittävää hajaantumista. Jos taas maailman taloussuhdanteet iskevät täydellä voimalla Venäjän yksipuolisesta energian ja raaka-aineiden viennistä elävään talouteen, voivat poliittiset erimielisyydet kriisin ratkaisemiseksi uhata Yhtenäisen Venäjän ja laajemminkin poliittisen eliitin yhtenäisyyttä. Se puolestaan voisi johtaa poliittisten voimien uudelleen ryhmittymiseen ja horjuttaa nykyistä tandemkratiaa, joka muuten voi periaatteessa jatkua vielä ainakin seuraavat 12 vuotta Putinin kahden presidentin kauden ajan.
Helsingissä 5.10.2011
Markku Kangaspuro
Julkaistu Idäntutkimus 3/2011
Venäläinen demokratia konkretisoituu kansanedustuslaitos duuman, hallituksen ja presidentin suhteiden voimatasapainossa. Jos duuma ei hyväksy presidentin hallituksen politiikkaa tai sen ministereitä, kansanedustajat saavat lähteä. Presidentti yksinkertaisesti hajottaa duuman. Se on uhka, jota useimmat kansanedustajat ja puolueet eivät ole valmiit kohtamaan. Vaalit ovat kallis koitos, joissa läpimeno edellyttää sitä, että puolueen johto asettaa kandidaatin riittävän korkealle sijalle ehdokaslistalla. Siihen asemaan taas pääsevät vain puoluejohdon suosiossa olevat ehdokkaat.
Listavaali, jossa läpi menevät ovat Ruotsin ja Ranskan tapaan puolueen johdon valitsemia, yhdistettynä Venäjän korkeaan äänikynnykseen, tuottaa duuman edustajiksi jo valmiiksi ylhäältäpäin valikoidun joukon poliitikkoja. Venäjän tandemkratian jatkuvuuden takaa se, että pääministeri Vladimir Putinin johtama valtapuolue valitsee jo ehdokasasettelun aikana ne, jotka todennäköisesti tulevat muodostamaan duuman enemmistön. Koska myös osa muiden puolueiden johdosta, jotka valitsevat omat läpi menevät ehdokkaansa, kuuluvat vallan piiriin vallan apupuolueina, ei äänestäjille jää juuri valinnan varaa. Kansa voi äänestää joko suoraan presidentin politiikkaa toteuttavaa hallituspuoluetta tai vaihtoehtoisesti jotakin sen apupuolueista.
Jos kuitenkin kävisi niin, että kansa äänestäisi ”väärin” eikä Yhtenäinen Venäjä -puolue saisikaan perustuslaillista enemmistöä, voisi presidentti silti valita oman pääministerinsä, ulko-, valtiovarain-, puolustus- ja sisäministerinsä. Parhaassa tapauksessa hän joutuisi etsimään jonkinlaisen kompromissin duuman kanssa saadakseen hallitukselleen sen hyväksynnän. Duuman edustajien halukkuutta kompromissin etsimiseen lisäisi epäilemättä heidän yllään häilyvä etuoikeutetun työpaikan ja rikosoikeudellisen suojan menettämisen uhka.
Venäläinen demokratia on klassisessa mielessä vallankäyttöä, jossa ei edes ole tarkoitus jakaa valtaa vaan legitimoida se äänestämiseksi typistetyllä, demokratiaksi kutsutulla proseduurilla. Tulos on kahtalainen. Yhtäältä presidentillinen demokratia, presidentin hallitus ja listavaali tuottavat poliittiseen vallankäyttöön vallan jatkuvuuden mielessä maksimaalisen määrän vakautta, aivan niin kuin on tarkoituskin. Presidentistä ja pääministeristä muodostuva tandem on keskeinen osa tätä vallan pyramidirakennelmaa, tandemkratiaa.
Järjestelmän heikkous on kuitenkin sen vaihtoehdottomuus, joka voi johtaa yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen. Vakauden ylläpitämisestä tulee itseisarvo. Kasautuviin ongelmiin ei löydetä ratkaisuja vaihtoehtojen puuttuessa ja koska vallan eri intressiryhmien ristiriitaisten etujen tasapainon säilyttämisestä tulee tärkeämpi tehtävä kuin välttämättömistä uudistuksista. Samalla vallan jatkuvuuden korostaminen tuottaa sen legitimaation ongelman. Kun vallalle ei ole vaihtoehtoja, äänestämisestä tulee ritualisoitunutta demokratiaa, joka ei täytä tehtäväänsä enää edes vallan legitimoimiseksi.
Tandemkratia-termille antoi oikeutuksen viimeistään Putinin ja Medvedevin ilmoitus keskinäisten tehtäviensä vaihtamisesta. Venäjän suosituimmasta poliitikosta Vladimir Putinista tulee presidentti Medvedevin ehdotuksesta Yhtenäinen Venäjä -puolueen presidenttiehdokas. Medvedev puolestaan on Putinin pääministeriehdokas. Tämä tarkoittaa sitä, että ensin puoluejohtaja Putin valitsee duuman vaaleissa puolueensa läpi menevät ehdokkaat, jotka sitten tukevat hänen valintaansa presidentiksi ja sen jälkeen hänen pääministeriään ja hallitustaan. Järjestely täydellistää vallan vertikaalin, jossa valta on presidentin käsissä lähes vaaleista riippumatta.
Miksi sitten Medvedev ei mielipidetiedustelujen korkeista hyväksyttävyysluvuista huolimatta lähtenyt kilpailemaan presidentin vaaleihin? Syitä voidaan vain arvailla, mutta ensimmäiseksi pitää tietenkin kysyä, miksi hän olisi lähtenyt. Koska Medvedevin ja Putinin välillä ei ole ilmennyt mitään huomattavia poliittisia eroja, motiiviksi olisi voinut jäädä vallan halu. Juuri tämä voi kuitenkin olla jopa yksi selitys sille, miksi Medvedev ei lähtenyt haastamaan Putinia. Venäjän eliitti on analysoinut erityisesti viime aikoina 20 vuotta sitten tapahtuneen, vuosisadan katastrofiksi mainitun Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Useissa puheenvuoroissa on kiinnitetty huomiota neuvostoeliitin hajoamiseen, jonka seurauksena puoluejohtaja ja presidentti Mihail Gorbatšovin johtamat puolueen ja valtion päättävät elimet halvaantuivat. Kilpailevien ryhmien valtataistelu käynnisti prosessin, joka johti puolueen ja presidentin otteen kirpoamiseen vallasta ja keskusvallan heikkenemiseen alueiden suhteen, mikä aiheutti lopulta Neuvostoliiton hajoamisen sinetöineen eliitin avoimen sisäisen yhteenoton elokuun 1991 vallankaappausyrityksessä.
Näiden prosessien toistumista Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen ryhmittynyt eliitti kammoaa. Jossain määrin sillä on siihen myös aihetta, mikä ilmeisesti selittää osittain sen usein ulospäin tarpeettoman kovalta näyttävän toiminnan oppositiota vastaan. Moniaineksinen Yhtenäinen Venäjä on potentiaalisesti altis hajaannukselle. Se on koottu heterogeenisestä joukosta valtaa käyttäviä henkilöitä, jotka kuitenkin edustavat vallan eri tasoja ja intressiryhmittymiä politiikassa ja taloudessa sekä alueellisesti että keskuksen tasolla. Voidaan kuitenkin olettaa, että niin kauan kuin Venäjän talous pysyy vakaana, sosiaaliset ongelmat eivät kärjisty nykyisestään ja kansalla säilyy usko Putinin johdolla tapahtuvaan elintason nousuun, on todennäköistä että Venäjää hallitsevat lunastavat kansan suostumuksen valtaansa. Tässä tilanteessa on myös epätodennäköistä, että poliittisen eliitin sisällä tapahtuisi merkittävää hajaantumista. Jos taas maailman taloussuhdanteet iskevät täydellä voimalla Venäjän yksipuolisesta energian ja raaka-aineiden viennistä elävään talouteen, voivat poliittiset erimielisyydet kriisin ratkaisemiseksi uhata Yhtenäisen Venäjän ja laajemminkin poliittisen eliitin yhtenäisyyttä. Se puolestaan voisi johtaa poliittisten voimien uudelleen ryhmittymiseen ja horjuttaa nykyistä tandemkratiaa, joka muuten voi periaatteessa jatkua vielä ainakin seuraavat 12 vuotta Putinin kahden presidentin kauden ajan.
Helsingissä 5.10.2011
Markku Kangaspuro
Julkaistu Idäntutkimus 3/2011
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Iranin keväässä
Kävin keväällä Teheranissa sikäläisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen laitoksen järjestämässä konferenssissa. Mielenosoituksia demokratian puolesta en nähnyt enkä myöskään siveys-poliisia rökittämässä väärin pukeutuneita naisia toisin kuin lehdistä on taas hiljattain saanut lukea.
Siveyspoliisin aktivoituminen liittyy ilmeisesti Iranin johdon sisäiseen valtataisteluun presidentti Mahmud Ahmadinejadin ja korkeimman hengellisen johtajan imaami Ali Khamenein välillä. Näyttäisi siltä, että sammakoita suustaan päästävä ja maallista valtaa edustava Ahmadinejad on joutunut islamilaista pappisvaltaa edustavan Khamenein hampaisiin. Sekä siveyspoliisi että Iranin eliittijoukot – vallankumousarmeija – ovat suoraan alisteisia imaami Khameneille. Islamilainen vallankumousarmeija on paitsi papiston vallan väkivaltainen takuumies, myös suuri liikeyritys. Sen riveihin liittyminen tarjoaa maaseudun köyhille näkymän parempaan tulevaisuuteen, jopa uralla etenemiseen.
Kun nautin illalla hotellini baaritiskillä appelsiinimehua Iranin englanninkielistä lehteä lukien, huomasin siinä pikku-uutisen, jonka mukaan seuraavat 20 huumeiden salakuljettajaa hirtetään vielä samalla viikolla. Osa hirttäjäisistä on julkisia tapahtumia kansan pelottelemiseksi. Myös poliittisia vankeja hirtetään rikollisina. Iran teloittaa lukumääräisesti maailmassa toiseksi eniten vankeja heti Kiinan jälkeen. Turistille tämä kaikki jää jonnekin kulissien taakse, basaarien vahvasti tuoksuvien mauste- ja pähkinähyllyjen sekä moskeijoiden minareettien ihmettelyn varjoon.
Naisten pukeutumisesta saattoi päätellä heidän uskonnollisuutensa asteen. Yhtään kasvot kokonaan peittävään päähineeseen pukeutunutta naista en nähnyt, mutta sen sijaan kaduilla liikkui paljon mustaan, hiukset täysin peittävään huiviin ja nilkat peittävään kaapuun pukeutuneita. Huomattava määrä naisista oli vahvasti meikattuja, pukeutunut takaraivolla nutturan päällä keikkuvaan värikkäseen silkkihuiviin, muodikkaaseen takkiin, housuihin ja korkokenkiin. Olisi ollut helppo kuvitella heidät vaikka Rooman kaduille. Siveyspoliisin aloittama naisten pukeutumista ja myös miesten muotia koskeva kampanja ärsyttää varmasti näitä nuoria, joista osa on opiskellut tai elänyt vanhempiensa mukana ulkomailla pitkiäkin aikoja.
Opin myös, että Iran ei ole suljettu maa. On melko tavallista, että varakkaat elävät vuosittain puolet ajasta ulkomailla ja palaavat sitten takaisin Iraniin, mikä on omaisuuden säilyttämisen edellytys. Lautasantennit taivaskanavien katselemiseksi ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta käytännössä kaikilla on niitä omilla parvekkeillaan. Joskus ihmisiä sakotetaan niistä ja ne takavarikoidaan, mutta kampanjan jälkeen ne laitetaan taas paikoilleen.
En kohdannut myöskään raivopäisiä fundamentalisti-islamisteja, kun uskaltauduimme miehissä käymään moskeijassa. Ovella vastaan tullut rukoilija toivotti meidät sinne sydämellisesti tervetulleeksi.
En ole tämänkään matkan jälkeen lainkaan varma, että Iranin eristäminen on paras tapa edistää demokraattisten muutosten syntymistä siellä.
Julkaistu Rauhan Puolesta-lehdessä 2/2011
Siveyspoliisin aktivoituminen liittyy ilmeisesti Iranin johdon sisäiseen valtataisteluun presidentti Mahmud Ahmadinejadin ja korkeimman hengellisen johtajan imaami Ali Khamenein välillä. Näyttäisi siltä, että sammakoita suustaan päästävä ja maallista valtaa edustava Ahmadinejad on joutunut islamilaista pappisvaltaa edustavan Khamenein hampaisiin. Sekä siveyspoliisi että Iranin eliittijoukot – vallankumousarmeija – ovat suoraan alisteisia imaami Khameneille. Islamilainen vallankumousarmeija on paitsi papiston vallan väkivaltainen takuumies, myös suuri liikeyritys. Sen riveihin liittyminen tarjoaa maaseudun köyhille näkymän parempaan tulevaisuuteen, jopa uralla etenemiseen.
Kun nautin illalla hotellini baaritiskillä appelsiinimehua Iranin englanninkielistä lehteä lukien, huomasin siinä pikku-uutisen, jonka mukaan seuraavat 20 huumeiden salakuljettajaa hirtetään vielä samalla viikolla. Osa hirttäjäisistä on julkisia tapahtumia kansan pelottelemiseksi. Myös poliittisia vankeja hirtetään rikollisina. Iran teloittaa lukumääräisesti maailmassa toiseksi eniten vankeja heti Kiinan jälkeen. Turistille tämä kaikki jää jonnekin kulissien taakse, basaarien vahvasti tuoksuvien mauste- ja pähkinähyllyjen sekä moskeijoiden minareettien ihmettelyn varjoon.
Naisten pukeutumisesta saattoi päätellä heidän uskonnollisuutensa asteen. Yhtään kasvot kokonaan peittävään päähineeseen pukeutunutta naista en nähnyt, mutta sen sijaan kaduilla liikkui paljon mustaan, hiukset täysin peittävään huiviin ja nilkat peittävään kaapuun pukeutuneita. Huomattava määrä naisista oli vahvasti meikattuja, pukeutunut takaraivolla nutturan päällä keikkuvaan värikkäseen silkkihuiviin, muodikkaaseen takkiin, housuihin ja korkokenkiin. Olisi ollut helppo kuvitella heidät vaikka Rooman kaduille. Siveyspoliisin aloittama naisten pukeutumista ja myös miesten muotia koskeva kampanja ärsyttää varmasti näitä nuoria, joista osa on opiskellut tai elänyt vanhempiensa mukana ulkomailla pitkiäkin aikoja.
Opin myös, että Iran ei ole suljettu maa. On melko tavallista, että varakkaat elävät vuosittain puolet ajasta ulkomailla ja palaavat sitten takaisin Iraniin, mikä on omaisuuden säilyttämisen edellytys. Lautasantennit taivaskanavien katselemiseksi ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta käytännössä kaikilla on niitä omilla parvekkeillaan. Joskus ihmisiä sakotetaan niistä ja ne takavarikoidaan, mutta kampanjan jälkeen ne laitetaan taas paikoilleen.
En kohdannut myöskään raivopäisiä fundamentalisti-islamisteja, kun uskaltauduimme miehissä käymään moskeijassa. Ovella vastaan tullut rukoilija toivotti meidät sinne sydämellisesti tervetulleeksi.
En ole tämänkään matkan jälkeen lainkaan varma, että Iranin eristäminen on paras tapa edistää demokraattisten muutosten syntymistä siellä.
Julkaistu Rauhan Puolesta-lehdessä 2/2011
Kuninkaantekijä Putin
Suurin odotettavissa oleva uutinen Venäjän joulukuussa järjestettävissä duuman ja ensi maaliskuun presidentinvaaleissa tulee olemaan se, että mitään uutista ei tule. Ellei todellista uutisen aihetta nimittäin synny, Putin tulee päättämään johtamansa uuden ”kansanrintaman” vaalivoiton jälkeen lähipiirissään seuraavan presidentin ja pääministerin nimet. Luultavasti ainoa seikka mihin Medvedev voi enää vaikuttaa,on se, kuuluuko hän myös itse sisäpiiriin vai ei.
Toistaiseksi kaikki, mitä hän on julkisuudessa esittänyt, viittaisi siihen, että hän haluaa olla jatkossakin Putinin joukkueessa. Toive Putinin ja Medvedevin kilpailuasetelman syntymisestä on tuottanut mediassa ajoittain ”virtuaalisia” linjaerimielisyyksiä kysymyksistä,jotka ovat olleet pikemminkin sävyeroja kuin poliittista eriseuraisuutta. Medvedevin toukokuussa pitämästä lehdistökonferenssista odotettiin ilmoitusta presidentinvaaliehdokkuudesta. Yleisön pettymykseksi ilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Lehdistökonferenssin ehkä paras anti oli jo Medvedevin puheen aikana blogosfäärissä kiertämään lähtenyt vitsi,jonka mukaan presidentti oli lausunut olevan selvää, että Venäjällä on kaksi kilpailevaa poliittista leiriä, Putinin ja Medvedevin leirit. ”Valitettavasti on vain vielä epäselvää, kumpaan leiriin Medvedev kuuluu.”
Putinin ja Medvedevin kommenttien eri painotukset Libyan pommituksista YK:n päätöslauselman jälkeen ovat hyvä esimerkki siitä, miten odotukset kaksikon välirikosta ohjaavat usein tiedotusvälineiden uutisointia. Medvedevin tulkittiin tukevan ja Putinin vastustaneen YK:n päätöslauselmaa, mistä vedettiin nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä välirikosta, aina Medvedevin odotettavissa olevaan ilmoittautumiseen presidenttiehdokkaaksi. Voi tietenkin olla, että kaksikolla oli aidosti erilainen arvio Libyan politiikasta, mutta jos niin olikin, sitä ei enää ollut havaittavissa em. lehdistökonferenssissa.
Medvedev korosti Venäjän perinteistä, valtioiden suvereniteettia painottavaa linjaa ja kritisoi Naton johtamaa ilmasotaa siitä, että sitä on laajennettu lentokiellon valvomisesta Muammar Gaddafin kaatamiseen. Tämä on tietenkin mahdollista tulkita niin, että Medvedev palasi Putinin ja Venäjän perinteiselle linjalle, tai sitten niin, että mitään varsinaista ristiriitaa ei ole edes ollut. Jäkimmäisen tulkinnan mukaan Medvedev tuki tuoreeltaan YK:n siviilien suojelemiseksi tarkoitettua päätöslauselmaa lentokiellosta ja kritisoi nyttemmin laajentuneita sotatoimia ja niiden uusia päämääriä.
Medvedevillä ja Putinilla on pitkä yhteinen historia ja pelissä aivan liian paljon, jotta he vaarantaisivat sen välirikolla. Putin nousi presidentiksi edeltäjänsä Boris Jeltsinin esikunnasta osoitettuaan hänelle – omaksi edukseen – lojaaliutta mm. pysäyttämällä korruptiotutkimukset, jotka uhkasivat ulottua myös Jeltsinin perheen liiketoimiin. Toisin kuin julkisuudessa on välillä tulkittu, Putin oli myös loppuun asti lojaali edeltäjäänsä kohtaan eikä rikkonut ”sopimustaan” Jeltsinin ja hänen perheensä henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen aseman turvaamisesta.
Presidenttinä Putin sääti ensi töikseen lain, joka takasi Jeltsinin rikosoikeudellisen koskemattomuuden. Sen lisäksi hän varmisti perheen taloudelliset edut säilyttämällä mm. sen luottomiesten aseman politiikassa. Jeltsinin laajennettuun ”perheeseen” kuuluneen Mihail Kasjanovin pysyminen monta vuotta pääministerinä oli epäilemättä osa sopimusta. Putinin päätös siirtää sivuun Jeltsinin toisella kaudella paljossa presidentin valtaa käyttänyt Jeltsinin tytär, hänen aviomiehensä ja heidän lähipiirinsä, ei muuta tätä. Perheestä oli tullut niin suuri rasite sekä vallalle että koko Venäjälle, että siirto oli käytännössä välttämättömyys.
Lojaalius Jeltsiniä kohtaan selittää myös sen, miksi Putinin presidentinvaalikampanjaa johtaneella Medvedevillä oli helppo tehtävä viedä
kampanja voittoon ja saada tuki myös Jeltsiniä tukeneilta oligarkeilta. Epäilemättä Putinin taakse ryhmittyneet vanhan presidentin tutkijat eivät osanneet odottaa sitä, että Putin ryhtyisi kaventamaan heidän poliittista valtaansa niin päättäväisesti ja kovin ottein kuin hän sitten toisella kaudellaan teki. Medvedevin nousu presidentiksi tapahtui lähes saman kaavan mukaisesti kuin Putinin. Putin nosti hänet ehdokkaaksi omasta esikunnastaan Medvedeviä tunnetuksi tehneen julkisen arvuuttelun ja mahdollisen sisäisen kilpailuttamisen jälkeen. Presidenttiehdokas Medvedevin ja pääministeri Putinin vallanjako julkistettiin välittömästi sen jälkeen, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä oli saanut vahvasti manipuloiduissa vaaleissa ja Putinin johdolla enemmistön duumaan. Putinista tuli Venäjän ensimmäinen vahva pääministeri.
Mikä voisi olla Medvedevin motiivi haastaa Putin? Henkilökohtainen kunnianhimo ei sellaisenaan toimi, sillä Medvedev on saavuttanut asemansa ainoastaan Putinin ansiosta. Kaikissa todennäköisissä vaihtoehdoissa valtarakenteen horjuttaminen johtaisi vain hänen vallasta syrjäytymiseensä. Vaikka molempien hyväksyttävyyslukemat
ovat viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa lähes yhtä korkealla, noin 70 % luokkaa, ja presidentin vallan kannatus suhteessa pääministerin valtaan on kasvanut, on Putin
kaksikon vahva mies.
Jos tulevaa täytyy ennakoida, näyttäisi siltä, että Putin on jälleen varmistamassa asemansa kuninkaantekijänä. Hän on perustanut veltostuneeksi ja byrokratisoituneeksi arvostelemansa, itse johtamansa Yhtenäinen Venäjä -puolueen tueksi Yleisvenäläisen kansanrintaman. Sen tarkoituksena on taata kannatustaan menettäneelle puolueelle, ja Putinille henkilökohtaisesti, ehdoton enemmistö duumaan hieman uusin keinoin. Kremliä uskollisesti tukeneen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen puheenjohtaja Sergei Mironovin erottaminen liittoneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ennakoi sitä, että puolue on tehtävänsä tehnyt ja saa mennä. Putinin johtaman kansanrintaman joukkoihin on jo ilmoittautunut joukko melko näkyviä poliitikkoja, joista osa on aiemmin tunnettu myös hallituksen ja Venäjän kielteisten ilmiöiden arvostelusta.
Jos ja kun uusi ”kansanrintama” saavuttaa Putinin johdolla enemmistön duumassa, seuraavaksi se luultavasti pyytää joko Putinia itseään tai Putinin sisäpiirin valitsemaa henkilöä asettumaan rintaman presidenttiehdokkaaksi. Siten presidenttiehdokas ei olisi vain väsyneen vallanpuolueen vaan ”laajan ja tuoreen kansalaisliikkeen” ehdokas. Niin läpinäkyvää kuin kaikki onkin, Putinin kansansuosio ja uskottavien vaihtoehtojen puuttuminen riittävät ilmeisesti näinkin yksinkertaisen manööverin toteuttamiseen.
Julkiastu Idäntutkimus 2/2011
Toistaiseksi kaikki, mitä hän on julkisuudessa esittänyt, viittaisi siihen, että hän haluaa olla jatkossakin Putinin joukkueessa. Toive Putinin ja Medvedevin kilpailuasetelman syntymisestä on tuottanut mediassa ajoittain ”virtuaalisia” linjaerimielisyyksiä kysymyksistä,jotka ovat olleet pikemminkin sävyeroja kuin poliittista eriseuraisuutta. Medvedevin toukokuussa pitämästä lehdistökonferenssista odotettiin ilmoitusta presidentinvaaliehdokkuudesta. Yleisön pettymykseksi ilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Lehdistökonferenssin ehkä paras anti oli jo Medvedevin puheen aikana blogosfäärissä kiertämään lähtenyt vitsi,jonka mukaan presidentti oli lausunut olevan selvää, että Venäjällä on kaksi kilpailevaa poliittista leiriä, Putinin ja Medvedevin leirit. ”Valitettavasti on vain vielä epäselvää, kumpaan leiriin Medvedev kuuluu.”
Putinin ja Medvedevin kommenttien eri painotukset Libyan pommituksista YK:n päätöslauselman jälkeen ovat hyvä esimerkki siitä, miten odotukset kaksikon välirikosta ohjaavat usein tiedotusvälineiden uutisointia. Medvedevin tulkittiin tukevan ja Putinin vastustaneen YK:n päätöslauselmaa, mistä vedettiin nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä välirikosta, aina Medvedevin odotettavissa olevaan ilmoittautumiseen presidenttiehdokkaaksi. Voi tietenkin olla, että kaksikolla oli aidosti erilainen arvio Libyan politiikasta, mutta jos niin olikin, sitä ei enää ollut havaittavissa em. lehdistökonferenssissa.
Medvedev korosti Venäjän perinteistä, valtioiden suvereniteettia painottavaa linjaa ja kritisoi Naton johtamaa ilmasotaa siitä, että sitä on laajennettu lentokiellon valvomisesta Muammar Gaddafin kaatamiseen. Tämä on tietenkin mahdollista tulkita niin, että Medvedev palasi Putinin ja Venäjän perinteiselle linjalle, tai sitten niin, että mitään varsinaista ristiriitaa ei ole edes ollut. Jäkimmäisen tulkinnan mukaan Medvedev tuki tuoreeltaan YK:n siviilien suojelemiseksi tarkoitettua päätöslauselmaa lentokiellosta ja kritisoi nyttemmin laajentuneita sotatoimia ja niiden uusia päämääriä.
Medvedevillä ja Putinilla on pitkä yhteinen historia ja pelissä aivan liian paljon, jotta he vaarantaisivat sen välirikolla. Putin nousi presidentiksi edeltäjänsä Boris Jeltsinin esikunnasta osoitettuaan hänelle – omaksi edukseen – lojaaliutta mm. pysäyttämällä korruptiotutkimukset, jotka uhkasivat ulottua myös Jeltsinin perheen liiketoimiin. Toisin kuin julkisuudessa on välillä tulkittu, Putin oli myös loppuun asti lojaali edeltäjäänsä kohtaan eikä rikkonut ”sopimustaan” Jeltsinin ja hänen perheensä henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen aseman turvaamisesta.
Presidenttinä Putin sääti ensi töikseen lain, joka takasi Jeltsinin rikosoikeudellisen koskemattomuuden. Sen lisäksi hän varmisti perheen taloudelliset edut säilyttämällä mm. sen luottomiesten aseman politiikassa. Jeltsinin laajennettuun ”perheeseen” kuuluneen Mihail Kasjanovin pysyminen monta vuotta pääministerinä oli epäilemättä osa sopimusta. Putinin päätös siirtää sivuun Jeltsinin toisella kaudella paljossa presidentin valtaa käyttänyt Jeltsinin tytär, hänen aviomiehensä ja heidän lähipiirinsä, ei muuta tätä. Perheestä oli tullut niin suuri rasite sekä vallalle että koko Venäjälle, että siirto oli käytännössä välttämättömyys.
Lojaalius Jeltsiniä kohtaan selittää myös sen, miksi Putinin presidentinvaalikampanjaa johtaneella Medvedevillä oli helppo tehtävä viedä
kampanja voittoon ja saada tuki myös Jeltsiniä tukeneilta oligarkeilta. Epäilemättä Putinin taakse ryhmittyneet vanhan presidentin tutkijat eivät osanneet odottaa sitä, että Putin ryhtyisi kaventamaan heidän poliittista valtaansa niin päättäväisesti ja kovin ottein kuin hän sitten toisella kaudellaan teki. Medvedevin nousu presidentiksi tapahtui lähes saman kaavan mukaisesti kuin Putinin. Putin nosti hänet ehdokkaaksi omasta esikunnastaan Medvedeviä tunnetuksi tehneen julkisen arvuuttelun ja mahdollisen sisäisen kilpailuttamisen jälkeen. Presidenttiehdokas Medvedevin ja pääministeri Putinin vallanjako julkistettiin välittömästi sen jälkeen, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä oli saanut vahvasti manipuloiduissa vaaleissa ja Putinin johdolla enemmistön duumaan. Putinista tuli Venäjän ensimmäinen vahva pääministeri.
Mikä voisi olla Medvedevin motiivi haastaa Putin? Henkilökohtainen kunnianhimo ei sellaisenaan toimi, sillä Medvedev on saavuttanut asemansa ainoastaan Putinin ansiosta. Kaikissa todennäköisissä vaihtoehdoissa valtarakenteen horjuttaminen johtaisi vain hänen vallasta syrjäytymiseensä. Vaikka molempien hyväksyttävyyslukemat
ovat viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa lähes yhtä korkealla, noin 70 % luokkaa, ja presidentin vallan kannatus suhteessa pääministerin valtaan on kasvanut, on Putin
kaksikon vahva mies.
Jos tulevaa täytyy ennakoida, näyttäisi siltä, että Putin on jälleen varmistamassa asemansa kuninkaantekijänä. Hän on perustanut veltostuneeksi ja byrokratisoituneeksi arvostelemansa, itse johtamansa Yhtenäinen Venäjä -puolueen tueksi Yleisvenäläisen kansanrintaman. Sen tarkoituksena on taata kannatustaan menettäneelle puolueelle, ja Putinille henkilökohtaisesti, ehdoton enemmistö duumaan hieman uusin keinoin. Kremliä uskollisesti tukeneen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen puheenjohtaja Sergei Mironovin erottaminen liittoneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ennakoi sitä, että puolue on tehtävänsä tehnyt ja saa mennä. Putinin johtaman kansanrintaman joukkoihin on jo ilmoittautunut joukko melko näkyviä poliitikkoja, joista osa on aiemmin tunnettu myös hallituksen ja Venäjän kielteisten ilmiöiden arvostelusta.
Jos ja kun uusi ”kansanrintama” saavuttaa Putinin johdolla enemmistön duumassa, seuraavaksi se luultavasti pyytää joko Putinia itseään tai Putinin sisäpiirin valitsemaa henkilöä asettumaan rintaman presidenttiehdokkaaksi. Siten presidenttiehdokas ei olisi vain väsyneen vallanpuolueen vaan ”laajan ja tuoreen kansalaisliikkeen” ehdokas. Niin läpinäkyvää kuin kaikki onkin, Putinin kansansuosio ja uskottavien vaihtoehtojen puuttuminen riittävät ilmeisesti näinkin yksinkertaisen manööverin toteuttamiseen.
Julkiastu Idäntutkimus 2/2011
perjantai 7. tammikuuta 2011
Muutoksen mahdollisuus
Laskutavasta riippuen vähintäänkin kolme poliittisen järjestelmän kumousta viime vuosisadalla läpikäyneeseen Venäjään liitetään yleisissä mielikuvissa usein suorastaan geneettinen kumouksellisuus. Entisessä itäisessä Euroopassa kansalaisyhteiskunnan piti yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan toimia viimeisen muutoksen toteuttajana. Bill Clintonin hallinto antoi vuosituhannen vaihteessa USAID:lle (US Agency of International Development) tehtävän tukea kansalaisyhteiskunnan rakentamista, minkä uskottiin tukevan itäisen Euroopan demokratisoitumista ja Yhdysvaltojen ja lännen ulkopoliittisia tavoitteita. Uskomuksena oli, että näin syntyvät demokraattiset hallitukset edistävät sitoutumista kansainväliseen lakiin sekä ylläpitävät vakautta ja politiikkaa, jotka johtavat kestävään kehitykseen, taloudelliseen kasvuun ja laajenevaan kansainväliseen kauppaan. Kasvavan taloudellisen yhteistyön puolestaan katsottiin vähentävän keskinäisten konfliktien mahdollisuutta. Nykyisellä runsaan kymmenen vuoden näytöllä on vaikea sanoa, onko kehitys mennyt toivottuun suuntaan. Aivan ongelmaton se ei kuitenkaan ole ollut.
Mittavan läntisen tuen seurauksena kansalaisjärjestöjen ja erityisesti niissä työskentelevien määrä kasvoi nopeasti. Viime vuonna Venäjällä rekisteröitiin noin 220 000 ei-kaupallista järjestöä. Niiden ongelmana vain on ollut olematon tunnettuus ja ihmisten epäusko henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ylipäätään. Ihmisten epäuskoon kansalaisjärjestöjä kohtaan on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkään valtion kontrolloimat sähköiset tiedotusvälineet eivät tuo niitä esille, ja toisaalta monet niistä ovat toimineet liian leimallisesti rahoittajiensa agendalla ja palkattujen työntekijöiden varassa. Ilahduttaviin poikkeuksiin kuuluu myös paljon julkisuutta saanut Himkin metsää puolustava kansalaisliike, jonka toiminta johti presidentti Medvedevin päätökseen keskeyttää tienrakennustyöt.
Tosin voi olla, että asiaa edesauttoi myös Kremlin halu päästä eroon Moskovan itsevaltaisesta pormestari Juri Lužkovista, joka tunnettiin paitsi miljardöörivaimonsa Jelena Baturinan liiketoimien menestyksen takaajana, myös tiehankkeen isänä. On sanomattakin selvää, että tiesuunnitelmien taustalla vaikuttivat myös merkittävät taloudelliset edut.
Lužkovin erottamisen kaava on Neuvostoliiton ja Venäjän politiikasta perin tuttu. Sen sijaan, että puututtaisiin tyytymättömyyttä aiheuttaviin laajempiin rakenteellisiin ja poliittisiin ongelmiin, uskotellaan kansalle, että kun ei ole ongelmien aiheuttajaksi nimettyä henkilöä, ei ole enää myöskään ongelmia. Voi olla, että Moskova sai Sergei Sobjaninista hieman vähemmän brutaalisti toimivan pormestarin, mutta ongelmat teiden huonosta kunnosta ja liikenneruuhkista sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja köyhyyteen ovat yhä ratkaisematta.
Ei myöskään ole sanottu, että Himki-liike olisi saavuttanut tavoitteensa. Metsää on jo hakattu pitkälti suunnitelmien mukaisesti, ja Moskova tarvitsee joka tapauksessa paremmat liikenneyhteydet lentokentälle. Medvedev ei myöskään peruuttanut tiehanketta vaan ainoastaan keskeytti sen toistaiseksi. Tämä kertoo silti paljon Venäjän poliittisesta kulttuurista. Tarvitaan ”hyvän tsaarin” väliintulo panemaan ”vääryydellä ja viekkaudella” toimivat virkamiehet kuriin, että oikeus tapahtuisi.
Jotain Venäjän valtaapitävien uudesta suhtautumisesta kansalaisyhteiskuntaan saattaa kuitenkin kertoa se, että Himki-liikkeen johtohahmoihin kuuluva Jevgenija Tširikova valittiin Venäjän alueiden kansalaisjärjestöjen koordinaationeuvoston puheenjohtajaksi yhdessä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen edustajan kanssa. Kyse voi olla sekä vallan aidosta pyrkimyksestä vuoropuheluun kansalaisyhteiskunnan kanssa että myös keino hillitä kriittisiä ääniä integroimalla ne osaksi valtiollisia apparaatteja. Tämä tosin ei ole mitenkään Venäjä-spesifi ilmiö vaan on kaikkialla osa kansalaisjärjestön yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusdilemmaa.
On kuitenkin selvästi nähtävissä, että Venäjä rakentaa omanlaistaan kansalaisyhteiskuntaa – ei-kaupallisten järjestöjen verkostoa, niin kuin kansalaisjärjestöjä siellä kutsutaan. Venäläisen kansalaisyhteiskunnan keskeinen piirre on se, että järjestöjen toimintakenttää pyritään rajaamaan voimakkaasti valtion taholta siten, että suora poliittinen vaikuttaminen jää niiden toiminnan ulkopuolelle. Rajamaastoon sijoittuvat järjestöt, esimerkiksi kansalaisoikeusryhmät, joutuvat herkästi erilaisten hallinnollisten rajoitusten ja painostustoimien kohteeksi. Sama koskee poliittisen opposition toimintaa, josta Moskovan kaupungin duuman vaalit runsas vuosi sitten oli viimeisin esimerkki. Lužkovin johtama ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen miehittämä virkakoneisto väärensi räikeästi vaalituloksen ja esti jo etukäteen osaa oppositiota edes rekisteröitymästä ehdokkaaksi.
Seuraaviin duuman vaaleihin 2011 ja presidentin vaaleihin 2012 valmistautuminen on jo käynnissä. Tämä on saanut politiikan kommentaattorit arvuuttelemaan Putinin ja Medvedevin aikomuksia. Ainoa mitä niistä tähän mennessä tiedämme, on se että tandem hallitsee toistaiseksi suvereenisti maan asioita, eikä politiikan linjaeroista juuri voi puhua. Asettuuko jompikumpi presidenttiehdokkaaksi, on toinen kysymys. Luultavasti tässä kannattaa uskoa sitä mitä tandemin puolelta on viestitty. Medvedev ja Putin ilmoittavat – ja siis samalla myös päättävät – myöhemmin, kenestä tulee presidentti.
Lähinnä oikeistoliberaaliksi luonnehdittava länsimielinen, duuman ulkopuolinen oppositio puolestaan pyrkii nimeämään yhteisen presidenttiehdokkaan. Se on muodostanut koalition ”Korruptiosta ja häväistyksistä vapaan Venäjän puolesta”, joka aikoo osallistua myös duuman vaaleihin. Hankkeen takana ovat Boris Nemtsov, joka kuului Jeltsinin ajan liberaaliuudistajiin ja joka johtaa tällä hetkellä Solidaarisuus liike -nimistä koalitiota, Demokraattinen valinta liikkeen Vladimir Milov, joka oli Mihail Kasjanovin hallituksen varaenergiaministeri, entinen pääministeri ja Kansan Demokraattinen Liitto -puolueen johtaja Mihail Kasjanov ja Republikaani-puoluetta johtava Vladimir Ryžkov. Huomiota herättää se, että joukosta puuttuvat Toinen Venäjä -liikkeenä aiemmin toiminut mutta pari vuotta sitten hajaantunut oppositio, jota edustavat mm. Garri Kasparov, Eduard Limonovin johtama Kansallisbolševistinen puolue ja kirjava joukko muita ryhmittymiä. Myöskään vielä takavuosina duumaan edustajia saanut ja lähinnä keskustaliberaalina puolueena pidetty Jabloko ei ole mukana uudessa oppositiorintamassa. Lisäksi presidentinvaaleihin on odotettavissa mukaan myös populisti Vladimir Žirinovksi ja kommunistien Gennadi Zjuganov. Toisin kuin usein sanotaan, näyttää siltä, että opposition yhdistymistä estävät ainakin yhtä paljon poliittiset linjaerot kuin eri johtajien suuri ego ja kyvyttömyys yhteistyöhön.
Helsingissä 9.12.2010
Markku Kangaspuro
Julkaistu Idäntutkimus 4/2010
Mittavan läntisen tuen seurauksena kansalaisjärjestöjen ja erityisesti niissä työskentelevien määrä kasvoi nopeasti. Viime vuonna Venäjällä rekisteröitiin noin 220 000 ei-kaupallista järjestöä. Niiden ongelmana vain on ollut olematon tunnettuus ja ihmisten epäusko henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ylipäätään. Ihmisten epäuskoon kansalaisjärjestöjä kohtaan on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkään valtion kontrolloimat sähköiset tiedotusvälineet eivät tuo niitä esille, ja toisaalta monet niistä ovat toimineet liian leimallisesti rahoittajiensa agendalla ja palkattujen työntekijöiden varassa. Ilahduttaviin poikkeuksiin kuuluu myös paljon julkisuutta saanut Himkin metsää puolustava kansalaisliike, jonka toiminta johti presidentti Medvedevin päätökseen keskeyttää tienrakennustyöt.
Tosin voi olla, että asiaa edesauttoi myös Kremlin halu päästä eroon Moskovan itsevaltaisesta pormestari Juri Lužkovista, joka tunnettiin paitsi miljardöörivaimonsa Jelena Baturinan liiketoimien menestyksen takaajana, myös tiehankkeen isänä. On sanomattakin selvää, että tiesuunnitelmien taustalla vaikuttivat myös merkittävät taloudelliset edut.
Lužkovin erottamisen kaava on Neuvostoliiton ja Venäjän politiikasta perin tuttu. Sen sijaan, että puututtaisiin tyytymättömyyttä aiheuttaviin laajempiin rakenteellisiin ja poliittisiin ongelmiin, uskotellaan kansalle, että kun ei ole ongelmien aiheuttajaksi nimettyä henkilöä, ei ole enää myöskään ongelmia. Voi olla, että Moskova sai Sergei Sobjaninista hieman vähemmän brutaalisti toimivan pormestarin, mutta ongelmat teiden huonosta kunnosta ja liikenneruuhkista sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja köyhyyteen ovat yhä ratkaisematta.
Ei myöskään ole sanottu, että Himki-liike olisi saavuttanut tavoitteensa. Metsää on jo hakattu pitkälti suunnitelmien mukaisesti, ja Moskova tarvitsee joka tapauksessa paremmat liikenneyhteydet lentokentälle. Medvedev ei myöskään peruuttanut tiehanketta vaan ainoastaan keskeytti sen toistaiseksi. Tämä kertoo silti paljon Venäjän poliittisesta kulttuurista. Tarvitaan ”hyvän tsaarin” väliintulo panemaan ”vääryydellä ja viekkaudella” toimivat virkamiehet kuriin, että oikeus tapahtuisi.
Jotain Venäjän valtaapitävien uudesta suhtautumisesta kansalaisyhteiskuntaan saattaa kuitenkin kertoa se, että Himki-liikkeen johtohahmoihin kuuluva Jevgenija Tširikova valittiin Venäjän alueiden kansalaisjärjestöjen koordinaationeuvoston puheenjohtajaksi yhdessä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen edustajan kanssa. Kyse voi olla sekä vallan aidosta pyrkimyksestä vuoropuheluun kansalaisyhteiskunnan kanssa että myös keino hillitä kriittisiä ääniä integroimalla ne osaksi valtiollisia apparaatteja. Tämä tosin ei ole mitenkään Venäjä-spesifi ilmiö vaan on kaikkialla osa kansalaisjärjestön yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusdilemmaa.
On kuitenkin selvästi nähtävissä, että Venäjä rakentaa omanlaistaan kansalaisyhteiskuntaa – ei-kaupallisten järjestöjen verkostoa, niin kuin kansalaisjärjestöjä siellä kutsutaan. Venäläisen kansalaisyhteiskunnan keskeinen piirre on se, että järjestöjen toimintakenttää pyritään rajaamaan voimakkaasti valtion taholta siten, että suora poliittinen vaikuttaminen jää niiden toiminnan ulkopuolelle. Rajamaastoon sijoittuvat järjestöt, esimerkiksi kansalaisoikeusryhmät, joutuvat herkästi erilaisten hallinnollisten rajoitusten ja painostustoimien kohteeksi. Sama koskee poliittisen opposition toimintaa, josta Moskovan kaupungin duuman vaalit runsas vuosi sitten oli viimeisin esimerkki. Lužkovin johtama ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen miehittämä virkakoneisto väärensi räikeästi vaalituloksen ja esti jo etukäteen osaa oppositiota edes rekisteröitymästä ehdokkaaksi.
Seuraaviin duuman vaaleihin 2011 ja presidentin vaaleihin 2012 valmistautuminen on jo käynnissä. Tämä on saanut politiikan kommentaattorit arvuuttelemaan Putinin ja Medvedevin aikomuksia. Ainoa mitä niistä tähän mennessä tiedämme, on se että tandem hallitsee toistaiseksi suvereenisti maan asioita, eikä politiikan linjaeroista juuri voi puhua. Asettuuko jompikumpi presidenttiehdokkaaksi, on toinen kysymys. Luultavasti tässä kannattaa uskoa sitä mitä tandemin puolelta on viestitty. Medvedev ja Putin ilmoittavat – ja siis samalla myös päättävät – myöhemmin, kenestä tulee presidentti.
Lähinnä oikeistoliberaaliksi luonnehdittava länsimielinen, duuman ulkopuolinen oppositio puolestaan pyrkii nimeämään yhteisen presidenttiehdokkaan. Se on muodostanut koalition ”Korruptiosta ja häväistyksistä vapaan Venäjän puolesta”, joka aikoo osallistua myös duuman vaaleihin. Hankkeen takana ovat Boris Nemtsov, joka kuului Jeltsinin ajan liberaaliuudistajiin ja joka johtaa tällä hetkellä Solidaarisuus liike -nimistä koalitiota, Demokraattinen valinta liikkeen Vladimir Milov, joka oli Mihail Kasjanovin hallituksen varaenergiaministeri, entinen pääministeri ja Kansan Demokraattinen Liitto -puolueen johtaja Mihail Kasjanov ja Republikaani-puoluetta johtava Vladimir Ryžkov. Huomiota herättää se, että joukosta puuttuvat Toinen Venäjä -liikkeenä aiemmin toiminut mutta pari vuotta sitten hajaantunut oppositio, jota edustavat mm. Garri Kasparov, Eduard Limonovin johtama Kansallisbolševistinen puolue ja kirjava joukko muita ryhmittymiä. Myöskään vielä takavuosina duumaan edustajia saanut ja lähinnä keskustaliberaalina puolueena pidetty Jabloko ei ole mukana uudessa oppositiorintamassa. Lisäksi presidentinvaaleihin on odotettavissa mukaan myös populisti Vladimir Žirinovksi ja kommunistien Gennadi Zjuganov. Toisin kuin usein sanotaan, näyttää siltä, että opposition yhdistymistä estävät ainakin yhtä paljon poliittiset linjaerot kuin eri johtajien suuri ego ja kyvyttömyys yhteistyöhön.
Helsingissä 9.12.2010
Markku Kangaspuro
Julkaistu Idäntutkimus 4/2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
