SOVINTO JA SUOMEN KANSALAISSOTA

Kansallisteatterissa esitettävässä Kristian Smedsin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Koskela ja hänen miehensä kännäävät Venäjän Karjalassa. Kansalaissodasta on aikaa vain parikymmentä vuotta ja joukkueenjohtaja Koskela manaa Suomen herroja ja alkaa hoilottaa ”punaisten kapinalaulua”. Kaikkihan ”me olemme samanlaisia torpparin poikia”, niin kannaslainen talvisodassa tilansa menettänyt Rokka kuin muutkin, Koskela todistelee hämmentyneille miehilleen. Vähitellen miehet yhtyvät epäröiden, osa pilke silmäkulmassa Koskelan hoilaukseen.


Smedsin Tuntematon sotilas kommentoi vahvasti keskustelua kansallisesta sovinnosta, sovituksesta ja anteeksipyytämisestä. Kun Koskelan miehet ovat rohkaistuneet kapinalauluun, komentaa Koskela myös yleisöä laulamaan: ”Köyhä Suomen kansa/ katkoo kahleitansa/ kärsimysten malja se jo kukkuroillaan on –– Hallitus on vankka/ kätyrlauma sankka...”


Yleisö vaikenee, joukosta kuuluu vain muutama heikko ääni. Koskela alkaa manata meitä, virkamiehiä pikkutakeissaan, opiskelijoita ja duunareita. Kaikkihan te olette samaa kansaa, samanlaisia kuin torpparin poika. ”Ettekö te perkele osaa laulaa”, Koskela karjuu, ”laulakaa nyt, nythän on kansallisen sovinnon aika! Nythän kaikki voivat laulaa myös punaisten lauluja.”


Euroopan suurimmat noin 80 000 lapsen, naisen ja miehen vankileirit, noin 14 000 nälkään ja tauteihin kuollutta ja noin 5 000 kenttäoikeuksissa ilman oikeudenkäyntiä ja kostoksi teloitettua ovat jättäneet pysyvät jäljet kansakunnan muistiin. Unohdus ja asioista vaikeneminen eivät ole mahdollisia. Niin kuin eri maiden kansanmurhia ja sisällissotia tutkineet tutkijat ovat todenneet, vääryyttä kokeneet ja heidän lapsensa eivät voi unohtaa. He kokevat erilaisia tunteita häpeästä vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Myös seuraavat sukupolvet saavat osansa omaisiaan kohdanneesta inhimillisestä murheesta. Vasta viides sukupolvi kykenee ottamaan enemmän etäisyyttä tapahtumiin ja pystyy käsittelemään asioita viileämmin.


Oleellista kansallisen sovinnon tekemiseksi ja tapahtumista ylipääsemiseksi ei ole unohtaminen. On välttämätöntä ymmärää tapahtuneita prosesseja. Koko karu totuus ja tapahtuneet vääryydet on selvitettävä ja tunnustettava niin pitkälle kuin on mahdollista. Myös sen tunnustaminen, että kansalaissodan syistä – syyllisistä puhumattakaan, jos niitä etsitään – ei synny välttämättä yksimielisyyttä.


Tuntemattoman sotilaan Koskelan viesti siitä, että sovinnon aikana myös punaisten ”totuus” ja viesti on hyväksyttävä kuuluvaksi kansalliseen maisemaamme, on tärkeä. Sovinto ei synny voittaneen sanelusta. Siksi on ollut kuvaavaa, kuinka kansalaissota herättää yhä poliittisia intohimoja Suomessa. Oikeisto on arvostellut presidentti Halosta siitä, että hän on, taustansa tunnustaen, osallistunut ”niin paljon” punaisten muistotilaisuuksiin. Kansalaissodan symboliikka on yhä myös osa suomalaista poliittista kulttuuria ja symboliikkaa. Nukkeanimaatio Mannerheimista ja punaisten muistomerkit kykenevät yhä herättämään tunteita. Ehkä tarvitsemme myös tänä päivänä uhmakkaan Koskelan, suorapuheisen Lahtisen ja kaiken karnevalisoivan Honkajoen keskuuteemme herättelemään meitä liiallisesta keskiluokkaisesta itsetyytyväisyydestämme.

Julkaistu Rahanpuolesta 2/2008