Venäjällä uskoteltiin pitkään, että Yhdysvalloissa puhjennut subprime-kriisi ei koskettaisi sitä. Toisin kävi. Venäjän huima tuontitavaroihin perustunut kulutuksen kasvu rahoitettiin pääasiassa raaka-aineiden viennillä, josta öljy, kaasu ja metallit muodostivat noin 80 %. Jo yksin energian vienti vastasi noin 2/3 viennin kokonaisarvosta ja tuotti kolmasosan koko Venäjän BKT:sta. Näiden lukujen valossa on sanomattakin selvää, että energian hinnan romahdus aiheutti koko maan taloudelle aivan uuteen tilanteen.
Viimeisen kymmenen vuoden ajan jatkuneet kulutusjuhlat eivät Venäjällä enää jatku. Vaikka varallisuus on jakautunut erittäin epätasaisesti ja tuloerot ovat olleet Latinalaisen Amerikan luokkaa, noin 17-kertaiset, on Venäjälle syntynyt myös osittain matalan tuloverotuksen ansiosta kulutuskykyinen keskiluokka. Vuodesta 1999 lähtien väestön keskimääräiset reaalitulot ovat kaksinkertaistuneet, mikä näkyy erityisesti keskuksissa. Suomessa siitä ovat päässeet nauttimaan erityisesti itärajan elinkeinoelämä sekä laajemmin matkailuala ja elintarviketeollisuus.
Venäjän asema on nykyisen tiedon perusteella sikäli hyvä, että se on käytännössä velaton ja sen käytettävissä olevat valuuttavarat ovat joidenkin arvioiden mukaan maailman toiseksi suurimmat Kiinan jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Venäjän valuuttavarannot ovat tällä hetkellä noin 450 miljardia dollaria, mutta yritysten velkojen arvioidaan nousevan peräti 527 miljardiin dollariin. Vielä viime elokuussa maan valuuttavarantojen arvoksi laskettiin noin 600 miljardia dollaria. Tästä ne ovat vajonneet noin neljänneksen ja pudonneet siten pienemmäksi kuin mitä yritysten velkaantuneisuus on. Venäläiset suuryritykset ovat lainanneet rahaa ulkomailta osakkeitaan vastaan ja kun Moskovan pörssin osakeindeksi RTS romahti lyhyessä ajassa noin 70 %, lainanantajat hermostuivat ja sulkivat luottohanansa. Kun kysyntä markkinoilla samaan aikaan supistui ja myös Venäjän tärkeimmän vientituotteen, öljyn, hinta romahti, oli maa ajautunut keskelle rahoituskriisiä.
Samalla kun Venäjän valtio on tullut tähän mennessä 200 miljardin pelastuspaketilla yritysten avuksi, myös siellä kuten muuallakin on käynnistynyt keskustelu yritysten saaman tuen vastikkeellisuudesta ja kriisin rasitusten jakautumisesta eri väestöryhmien kesken. Sekä pääministeri Putin että presidentti Medvedev ovat vakuuttaneet, ettei sosiaaliohjelmista leikata ja että muun muassa työttömyyskorvauksia nostetaan. Toinen keskustelussa esiin noussut teema on ollut talouskriiseissä usein tapahtuva omaisuuksien uusjako. Valtiolla on varaa ostaa halpoja osakkeita.
Vallitsevan hallinnon kriitikkona nykyään tunnettu Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov on kuvannut asetelmaa myös Yhdysvaltojen talouskriisin hoidosta käytetyllä tutulla vertauksella siitä, että hallitus sosialisoi yritysten riskit ja tappiot, mutta yksityistää voitot. Illarianovin mukaan Venäjää uhkaa Putinin taustalla toimivien silovikkien otteen kiristyminen taloudesta. Hallitsevan eliittien eri ryhmittymien valtataisteluun vallasta ja omaisuuksista viittaavat myös useat muut analyytikot. Illarionovin mukaan Venäjästä uhkaa tulla monopolistinen, FSB-taustaisten Putinin tukimiesten johtama systeemi. Näiden silovikkien johdolla vahva valtio ja suuryritykset ovat muodostamassa yhteen kietoutunutta state-private partnership -järjestelmää, jossa voitot on yksityistetty ja velat kansallistettu. Illarionovin kauhuskenaarion mukaan kyse ei kuitenkaan ole paluusta Neuvostoliittoon tai edes valtiojohtoiseen talouteen, vaan käänteestä kohti korporativistista valtiota.
Putin-Medvedev -tandemin suurin huolenaihe näyttäisi tällä hetkellä olevan estää heidän huolella rakentamansa valtajärjestelmän romahdus. Kun valtion käytössä olevat taloudelliset resurssit supistuvat, väestön reaalitulot laskevat työttömyyden kasvun, inflaation ja ruplan devalvoitumisen myötä, on vaarana että ihmisille annettu lupaus paremmasta tulevaisuudesta murenee. Tämä voi johtaa opposition kannatuksen kasvuun ja aiheuttaa särön eri linjoihin jakautuneen Yhtenäinen Venäjä -puolueen sisällä. Pahimmassa tapauksessa se voisi johtaa puolueen hajoamiseen kilpaileviksi ryhmittymiksi, mikä taas johtaisi Venäjän politiikan kentän uusjakoon ja poliittiseen epävakauteen, joiden välttäminen on ollut tähän asti Putinin politiikan johtotähti.
Siksi ei ole yllättävää, että Medvedevin Putinilta perimä, Kremlin ”pääideologina” tunnettu Vladislav Surkov ja Medvedev ovat molemmat käyttäneet paljon aikaa ”keskiluokan” vakuuttamiseen siitä, että valtio pitää heistä huolen. Lama on tuonut ihmisten mieliin vuoden 1998 ruplan arvon romahduksen ja sitä seuranneen äkkiköyhtymisen. Surkov julisti äskettäin pidetyssä Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokouksessa, että Venäjän päätehtävä on keskiluokan suojelu. Hänen jo tuoreeltaan myös kritiikkiä herättäneen teesinsä mukaan Venäjän 1980-luku oli intelligentsian aikaa, 1990-luku taas kuului oligarkeille ja nyt, uuden vuosituhannen alussa, eletään keskiluokan vuosikymmentä. Siksi hänen mukaansa valtion tehtävä on suojella keskiluokkaa ulkopuolista, lännestä tulevaa uhkaa, tällä kertaa talouskriisiä vastaan. Surkovin yksinkertainen sanoma oli, että koska Venäjä on keskiluokan valtio ja venäläinen demokratia on keskiluokan demokratiaa, valtion täytyy suojella omiaan. Siksi valtion tulee toteuttaa politiikkaa, jolla keskiluokan työpaikat säilytetään ja sen ostokykyä pidetään yllä.
Näyttää siltä, että Venäjän hallitseva eliitti uskoo yhä pystyvänsä välttämään Venäjän ajautumisen talouskriisiin, joka rokottaisi sille kannatuksensa antaneen, elämänsä jotenkin jaloilleen saaneen väestön enemmistön asemaa. Tehtävä on haastava ja se asettaa Kremlin vaikeiden valintojen eteen. Miten ja kenen ehdoilla tai kustannuksella talousuudistuksia ja investointeja tulisi jatkaa tilanteessa, jossa valtiontalouden liikkumavara on supistunut rajusti? Vaikka vakautusrahastoihin kerätyt valuuttavarannot riittäisivät ensi vuodeksi, on kymmenen vuoden aikana kerätyt varannot sen jälkeen kutakuinkin syöty, mutta Venäjän taloudessa ei ole vieläkään toteutettu välttämättömiä rakenteellisia muutoksia ja luotu perustaa uudelle hyvinvointiyhteiskunnalle. Voidaan kysyä, hukkasiko Venäjä momentuminsa uudistusten läpivientiin silloin kun sillä vielä olisi ollut käytettävissä siihen tarvittavat taloudelliset resurssit?
Surkovin julistuksen mukaan presidentti Medvedev ja pääministeri Putin ovat keskiluokan johtajia, jotka eivät anna keskiluokan tuhoutua. Asian voisi sanoa toisinkin: Putin ja Medvedev ovat Venäjän johtajia, joilla ei ole aikomustakaan antaa valtansa tuhoutua.
Helsingissä 5.12.2008
Julkaistu Idäntutkimus 4/2008
perjantai 19. joulukuuta 2008
perjantai 17. lokakuuta 2008
Pelon politiikka
Pieni pilke silmäkulmassa voi sanoa, että suomettumiselle olisi taas tarvetta. Venäjän nousun myötä maailma on taas tilanteessa, jossa sen tekemiset vaikuttavat siihen miten turvalliseksi olomme tunnemme. Venäjä-arviot poikkeavat kuitenkin melkoisesti pelkästään Itämeren piirissä. Jos Suomi, Ranska ja Saksa noudattavat pragmaattista ja yhteistyöhakuisempaa linjaa, eivät Baltian maat, Puola ja nykyään myös Ruotsi ja Britannia kaihda kovaakaan vastakkainasettelua sen kanssa.
Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.
Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.
NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.
Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.
Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008
Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.
Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.
NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.
Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.
Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Kosovon ongelma
Serbiaan kuuluneen Kosovon maakunnan yksipuolinen itsenäisyysjulistus ja sen tunnustaminen on osoittautunut juuri niin ongelmalliseksi kuin kriitikot väittivät. Vastuuta Kosovon itsenäisyydestä ei ole kyetty siirtämään YK:lta EU:lle eikä mikään viittaa siihen, että EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehnin optimistinen arvio Kosovon itsenäistymisestä Jugoslavian hajoamissotien loppunäytöksenä pitäisi paikkansa. Se kasasi Serbian EU-jäsenyyden tielle uusia esteitä ja tarjosi toisaalta Venäjälle vahvat pelikortit Balkanilla. Lisäksi Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen hajotti myös EU:n omat rivit.
Lähellä on ajatus, että Balkanin korttipelissä Musta Pekka on jäämässä Euroopan käteen. Yhdysvaltojen voimakkaasti tukema Kosovon itsenäistyminen on kaatumassa pysyvänä kriisinä Euroopan syliin.
Lisää aiheesta Idäntutkimuksen artikkelissani: linkki
Lähellä on ajatus, että Balkanin korttipelissä Musta Pekka on jäämässä Euroopan käteen. Yhdysvaltojen voimakkaasti tukema Kosovon itsenäistyminen on kaatumassa pysyvänä kriisinä Euroopan syliin.
Lisää aiheesta Idäntutkimuksen artikkelissani: linkki
lauantai 31. toukokuuta 2008
SOVINTO JA SUOMEN KANSALAISSOTA
Kansallisteatterissa esitettävässä Kristian Smedsin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Koskela ja hänen miehensä kännäävät Venäjän Karjalassa. Kansalaissodasta on aikaa vain parikymmentä vuotta ja joukkueenjohtaja Koskela manaa Suomen herroja ja alkaa hoilottaa ”punaisten kapinalaulua”. Kaikkihan ”me olemme samanlaisia torpparin poikia”, niin kannaslainen talvisodassa tilansa menettänyt Rokka kuin muutkin, Koskela todistelee hämmentyneille miehilleen. Vähitellen miehet yhtyvät epäröiden, osa pilke silmäkulmassa Koskelan hoilaukseen.
Smedsin Tuntematon sotilas kommentoi vahvasti keskustelua kansallisesta sovinnosta, sovituksesta ja anteeksipyytämisestä. Kun Koskelan miehet ovat rohkaistuneet kapinalauluun, komentaa Koskela myös yleisöä laulamaan: ”Köyhä Suomen kansa/ katkoo kahleitansa/ kärsimysten malja se jo kukkuroillaan on –– Hallitus on vankka/ kätyrlauma sankka...”
Yleisö vaikenee, joukosta kuuluu vain muutama heikko ääni. Koskela alkaa manata meitä, virkamiehiä pikkutakeissaan, opiskelijoita ja duunareita. Kaikkihan te olette samaa kansaa, samanlaisia kuin torpparin poika. ”Ettekö te perkele osaa laulaa”, Koskela karjuu, ”laulakaa nyt, nythän on kansallisen sovinnon aika! Nythän kaikki voivat laulaa myös punaisten lauluja.”
Euroopan suurimmat noin 80 000 lapsen, naisen ja miehen vankileirit, noin 14 000 nälkään ja tauteihin kuollutta ja noin 5 000 kenttäoikeuksissa ilman oikeudenkäyntiä ja kostoksi teloitettua ovat jättäneet pysyvät jäljet kansakunnan muistiin. Unohdus ja asioista vaikeneminen eivät ole mahdollisia. Niin kuin eri maiden kansanmurhia ja sisällissotia tutkineet tutkijat ovat todenneet, vääryyttä kokeneet ja heidän lapsensa eivät voi unohtaa. He kokevat erilaisia tunteita häpeästä vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Myös seuraavat sukupolvet saavat osansa omaisiaan kohdanneesta inhimillisestä murheesta. Vasta viides sukupolvi kykenee ottamaan enemmän etäisyyttä tapahtumiin ja pystyy käsittelemään asioita viileämmin.
Oleellista kansallisen sovinnon tekemiseksi ja tapahtumista ylipääsemiseksi ei ole unohtaminen. On välttämätöntä ymmärää tapahtuneita prosesseja. Koko karu totuus ja tapahtuneet vääryydet on selvitettävä ja tunnustettava niin pitkälle kuin on mahdollista. Myös sen tunnustaminen, että kansalaissodan syistä – syyllisistä puhumattakaan, jos niitä etsitään – ei synny välttämättä yksimielisyyttä.
Tuntemattoman sotilaan Koskelan viesti siitä, että sovinnon aikana myös punaisten ”totuus” ja viesti on hyväksyttävä kuuluvaksi kansalliseen maisemaamme, on tärkeä. Sovinto ei synny voittaneen sanelusta. Siksi on ollut kuvaavaa, kuinka kansalaissota herättää yhä poliittisia intohimoja Suomessa. Oikeisto on arvostellut presidentti Halosta siitä, että hän on, taustansa tunnustaen, osallistunut ”niin paljon” punaisten muistotilaisuuksiin. Kansalaissodan symboliikka on yhä myös osa suomalaista poliittista kulttuuria ja symboliikkaa. Nukkeanimaatio Mannerheimista ja punaisten muistomerkit kykenevät yhä herättämään tunteita. Ehkä tarvitsemme myös tänä päivänä uhmakkaan Koskelan, suorapuheisen Lahtisen ja kaiken karnevalisoivan Honkajoen keskuuteemme herättelemään meitä liiallisesta keskiluokkaisesta itsetyytyväisyydestämme.
Julkaistu Rahanpuolesta 2/2008
Smedsin Tuntematon sotilas kommentoi vahvasti keskustelua kansallisesta sovinnosta, sovituksesta ja anteeksipyytämisestä. Kun Koskelan miehet ovat rohkaistuneet kapinalauluun, komentaa Koskela myös yleisöä laulamaan: ”Köyhä Suomen kansa/ katkoo kahleitansa/ kärsimysten malja se jo kukkuroillaan on –– Hallitus on vankka/ kätyrlauma sankka...”
Yleisö vaikenee, joukosta kuuluu vain muutama heikko ääni. Koskela alkaa manata meitä, virkamiehiä pikkutakeissaan, opiskelijoita ja duunareita. Kaikkihan te olette samaa kansaa, samanlaisia kuin torpparin poika. ”Ettekö te perkele osaa laulaa”, Koskela karjuu, ”laulakaa nyt, nythän on kansallisen sovinnon aika! Nythän kaikki voivat laulaa myös punaisten lauluja.”
Euroopan suurimmat noin 80 000 lapsen, naisen ja miehen vankileirit, noin 14 000 nälkään ja tauteihin kuollutta ja noin 5 000 kenttäoikeuksissa ilman oikeudenkäyntiä ja kostoksi teloitettua ovat jättäneet pysyvät jäljet kansakunnan muistiin. Unohdus ja asioista vaikeneminen eivät ole mahdollisia. Niin kuin eri maiden kansanmurhia ja sisällissotia tutkineet tutkijat ovat todenneet, vääryyttä kokeneet ja heidän lapsensa eivät voi unohtaa. He kokevat erilaisia tunteita häpeästä vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Myös seuraavat sukupolvet saavat osansa omaisiaan kohdanneesta inhimillisestä murheesta. Vasta viides sukupolvi kykenee ottamaan enemmän etäisyyttä tapahtumiin ja pystyy käsittelemään asioita viileämmin.
Oleellista kansallisen sovinnon tekemiseksi ja tapahtumista ylipääsemiseksi ei ole unohtaminen. On välttämätöntä ymmärää tapahtuneita prosesseja. Koko karu totuus ja tapahtuneet vääryydet on selvitettävä ja tunnustettava niin pitkälle kuin on mahdollista. Myös sen tunnustaminen, että kansalaissodan syistä – syyllisistä puhumattakaan, jos niitä etsitään – ei synny välttämättä yksimielisyyttä.
Tuntemattoman sotilaan Koskelan viesti siitä, että sovinnon aikana myös punaisten ”totuus” ja viesti on hyväksyttävä kuuluvaksi kansalliseen maisemaamme, on tärkeä. Sovinto ei synny voittaneen sanelusta. Siksi on ollut kuvaavaa, kuinka kansalaissota herättää yhä poliittisia intohimoja Suomessa. Oikeisto on arvostellut presidentti Halosta siitä, että hän on, taustansa tunnustaen, osallistunut ”niin paljon” punaisten muistotilaisuuksiin. Kansalaissodan symboliikka on yhä myös osa suomalaista poliittista kulttuuria ja symboliikkaa. Nukkeanimaatio Mannerheimista ja punaisten muistomerkit kykenevät yhä herättämään tunteita. Ehkä tarvitsemme myös tänä päivänä uhmakkaan Koskelan, suorapuheisen Lahtisen ja kaiken karnevalisoivan Honkajoen keskuuteemme herättelemään meitä liiallisesta keskiluokkaisesta itsetyytyväisyydestämme.
Julkaistu Rahanpuolesta 2/2008
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Putinin perintö
Venäjä on päätynyt monipuoluevaalien ja suoran presidentinvaalin kautta presidentin johtamaksi yhden puolueen järjestelmäksi, jossa opposition roolina on esittää kuvitteellista vallan vaihtoehtoa. Tätä kirjoitettaessa (19.2.08) presidentti Putinin seuraajan nimi ei vielä ole keskusvaalilautakunnan vahvistama, mutta silti jo nyt on kaikkien tiedossa, että hän on Dmitri Medvedev. Tämä kertoo paljon Venäjän poliittisesta kulttuurista: suurelle enemmistölle riittää, että maassa säilyy vakaus ja vauraampaa elämää lupaava talouskasvu jatkuu.
Tässä saattaa piillä myös osaselitys sille, miksi talousbuumin synnyttämä keskiluokka ei ole ”ideologian oppien” mukaisesti ryhtynyt Venäjän demokratisoimisen moottoriksi – ainakaan vielä. Hallitsevan puolueen Yhtenäisen Venäjän, tulevan presidentin Dmitri Medvedevin ja hänen pääministeriehdokkaansa Vladimir Putinin kansansuosio on todellinen ja häkellyttävän suuri.
Vaikka tilanne on puoluekentän osalta erikoinen, on hyvä huomata, että myös monessa muussa maassa presidenttien suosiolukemat yltävät 60–70 prosenttiin. Presidentti Kekkonen paistatteli lähes kaksikymmentä vuotta kansansuosikkina ja istuva presidentti Tarja Halonen kerää säännöllisesti ”venäläiset” suosiolukemat.
On kuitenkin lisättävä, että Venäjän presidentinvaaleja – vaalikamppailusta ilman julkista keskustelua ei oikein voi puhua – ja tapaa, jolla Yhtenäinen Venäjä -puolue on johtavan asemansa hankkinut, ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata reiluksi, jos mittarina pidetään puolueiden ja ehdokkaiden käytettävissä olleita resursseja ja heidän saamaansa medianäkyvyyttä. Yhtenäinen Venäjä ja presidentin hallinto ovat käyttäneet hallinnon resursseja ja valtamediaa sumeilematta hyväkseen. Keinoihin ovat kuuluneet mm. ihmisten painostaminen liittymään Yhtenäinen Venäjä -puolueen jäseneksi ja äänestämään sitä vaaleissa sekä viranomaisten toimet oppositiopuolueiden ja ehdokkaiden toiminnan ja vaaleihin osallistumisen vaikeuttamiseksi. Useat oppositiopuolueet ovat toistuvasti syyttäneet vaaleissa tapahtuneen vakavia vaalirikkomuksia. Myös ETYJ:n vaalitarkkailijat ovat kiinnittäneet ongelmiin huomiota.
Uusi hälyttävä tapahtuma on Pietarin Eurooppalaisen Yliopiston kohtelu. Putinin hallinto ja Yhtenäinen Venäjä käynnistivät viime vuoden lopulla hyökkäyksen yliopistoa vastaan ja päättivät samaan aikaan sulkea British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa. Yliopistoa syytettiin lännen ”agenttina” toimimisesta, koska se toteutti EU-rahoitteista kolmivuotista vaalikoulutusprojektia. Hyökkäyksen seurauksena yliopiston johto katsoi viisaimmaksi lakkauttaa projektin vuoden alussa, mutta silti jo maaliskuussa yliopiston tilat suljettiin paloturvallisuuteen vedoten. Yliopiston piirissä toimenpide on nähty hyökkäyksenä riippumatonta ja kriittistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja yhteiskunnallista ajattelua vastaan. Niin kuin useissa muissakin tämänkaltaisissa tapauksissa, operaatio on toteutettu soveltamalla valikoivaa lainkäyttöä. Tällä kertaa välineeksi otettiin paloturvallisuusmääräysten noudattamatta jättäminen. On ironista, että Pietarista uransa aloittanut Medvedev on presidentinvaalipuheissaan korostanut välttämättömyyttä päästä eroon juuri tällaisesta viranomaismielivallasta.
Tilanne on lännelle hämmentävä, sillä vastoin 1990-luvun kuherruskauden odotuksia Venäjästä ei tullutkaan ”meidän kaltaistamme” valtiota. Sen sijaan se on palannut maailman näyttämölle sekä kilpailijana että lännelle ohittamattomana, omat intressinsä määrittävänä yhteistyökumppanina. Tämän seurauksena on alettu puhua jopa paluusta kylmän sodan aikaiseen tilanteeseen. Viimeksi näin tapahtui kun ETYJ:n vaalitarkkailua hoitava ODIHR toimisto ei päässyt Venäjän kanssa sopimukseen vaalitarkkailun edellytyksistä ETYJ:n puheenjohtajamaa Suomen ponnisteluista huolimatta.
Puhe kylmän sodan paluusta on kuitenkin historian mystifiointia nykyisiin tarpeisiin ja siinä unohtuu usein se, mikä kylmässä sodassa todella oli olennaista. Sen pahimpia piirteitä eivät missään tapauksessa olleet valtioiden välisistä ristiriidoista neuvotteleminen tai välttämättömyys löytää kompromisseja niihin. Päinvastoin, kylmä sota oli juuri siksi kylmä, etteivät ristiriidat ja kilpailu päässeet kärjistymään neuvottelujen ja kompromissien vuoksi kuumaksi sodaksi. Tässä myös ETYJ:n kaltaisilla, kaikki keskeiset toimijat yhteiselle foorumille kokoavilla järjestöillä oli ja ilmeisesti voisi vieläkin olla oma arvonsa.
On traaginen väärinymmärrys, jos kuvitellaan että kylmän sodan loppuminen olisi merkinnyt kilpailun ja intressiristiriitojen loppumista maailmassa tai edes Euroopassa. Vaikka länsi voitti kylmän sodan, ei se silti synnyttänyt Eurooppaan ristiriidatonta järjestelmää. Tähän EU on liian moniaineksinen. Venäjä taas on liian iso ja tällä haavaa myös liian suurten sisäisten haasteiden edessä voidakseen soljahtaa sujuvasti EU:n pelinsääntöjen muottiin, jäsenyydestä puhumattakaan.
Ja toisaalta taloudellisesti Venäjällä menee paremmin kuin kertaakaan sitten Neuvostoliiton romahduksen. BKT on ohittanut Neuvostoliiton aikaisen tason ja maan talouden ennakoidaan jatkavan kasvua kohisten myös lähivuodet. Tämän vuoksi Venäjällä on resursseja suunnitella myös tulevaisuuttaan, josta Putinin maaliskuun puolivälin linjapuhe oli esimerkki.
Puheen avainsanoja olivat talouden modernisointi ja monipuolistaminen sekä realistinen havainto siitä, että nyky-Venäjä on monessa suhteessa vielä kehitysmaiden kaltainen, taloutensa rakenteiden puolesta yksipuolisesti raaka-aineista elävä ja suurten tuloerojen yhteiskunta.
Putinin-Medvedevin johdolla Venäjä aikoo luoda laajan, modernia yhteiskuntaa luonnehtivan keskiluokan ja pienentää nykyisiä 15-kertaisia tuloerojaan huomattavasti. Tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä noin 60–70 prosenttia väestöstä kuuluisi keskiluokkaan. Keinoina ovat tuotantorakenteen monipuolistamisen lisäksi panostus inhimilliseen pääomaan, koulutukseen, terveydenhuoltoon, eliniän pidentämiseen ja syntyvyyden lisäämiseen.
Venäjän kehityksen esteiksi tuleva pääministeri Putin luki myös alhaisen tuottavuuden. Putinin perestroikaan kuuluu tuottavuuden parantaminen peräti nelinkertaiseksi vuoteen 2020 mennessä sekä valtion ja yksityisyritysten panostusta yhdistelevän innovaatiosysteemin luominen.
Putinin suuri missio voidaan kiteyttää siten, että presidentti Putin jätti perinnökseen pääministeri Putinille tehtävän, jota Venäjän hallitsijat ovat yrittäneet eri opein toteuttaa Pietari Suuresta lähtien: valtion modernisoinnin ja lännen kehityksen tavoittamisen. Ironista vain on, että tämän mission toteuttaminen on saanut jälleen muodon, jossa tavoitellaan jotain sellaista mikä samaan aikaan torjutaan ja kielletään.
Julkaistu Idäntutkimus 1/2008
Tässä saattaa piillä myös osaselitys sille, miksi talousbuumin synnyttämä keskiluokka ei ole ”ideologian oppien” mukaisesti ryhtynyt Venäjän demokratisoimisen moottoriksi – ainakaan vielä. Hallitsevan puolueen Yhtenäisen Venäjän, tulevan presidentin Dmitri Medvedevin ja hänen pääministeriehdokkaansa Vladimir Putinin kansansuosio on todellinen ja häkellyttävän suuri.
Vaikka tilanne on puoluekentän osalta erikoinen, on hyvä huomata, että myös monessa muussa maassa presidenttien suosiolukemat yltävät 60–70 prosenttiin. Presidentti Kekkonen paistatteli lähes kaksikymmentä vuotta kansansuosikkina ja istuva presidentti Tarja Halonen kerää säännöllisesti ”venäläiset” suosiolukemat.
On kuitenkin lisättävä, että Venäjän presidentinvaaleja – vaalikamppailusta ilman julkista keskustelua ei oikein voi puhua – ja tapaa, jolla Yhtenäinen Venäjä -puolue on johtavan asemansa hankkinut, ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata reiluksi, jos mittarina pidetään puolueiden ja ehdokkaiden käytettävissä olleita resursseja ja heidän saamaansa medianäkyvyyttä. Yhtenäinen Venäjä ja presidentin hallinto ovat käyttäneet hallinnon resursseja ja valtamediaa sumeilematta hyväkseen. Keinoihin ovat kuuluneet mm. ihmisten painostaminen liittymään Yhtenäinen Venäjä -puolueen jäseneksi ja äänestämään sitä vaaleissa sekä viranomaisten toimet oppositiopuolueiden ja ehdokkaiden toiminnan ja vaaleihin osallistumisen vaikeuttamiseksi. Useat oppositiopuolueet ovat toistuvasti syyttäneet vaaleissa tapahtuneen vakavia vaalirikkomuksia. Myös ETYJ:n vaalitarkkailijat ovat kiinnittäneet ongelmiin huomiota.
Uusi hälyttävä tapahtuma on Pietarin Eurooppalaisen Yliopiston kohtelu. Putinin hallinto ja Yhtenäinen Venäjä käynnistivät viime vuoden lopulla hyökkäyksen yliopistoa vastaan ja päättivät samaan aikaan sulkea British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa. Yliopistoa syytettiin lännen ”agenttina” toimimisesta, koska se toteutti EU-rahoitteista kolmivuotista vaalikoulutusprojektia. Hyökkäyksen seurauksena yliopiston johto katsoi viisaimmaksi lakkauttaa projektin vuoden alussa, mutta silti jo maaliskuussa yliopiston tilat suljettiin paloturvallisuuteen vedoten. Yliopiston piirissä toimenpide on nähty hyökkäyksenä riippumatonta ja kriittistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja yhteiskunnallista ajattelua vastaan. Niin kuin useissa muissakin tämänkaltaisissa tapauksissa, operaatio on toteutettu soveltamalla valikoivaa lainkäyttöä. Tällä kertaa välineeksi otettiin paloturvallisuusmääräysten noudattamatta jättäminen. On ironista, että Pietarista uransa aloittanut Medvedev on presidentinvaalipuheissaan korostanut välttämättömyyttä päästä eroon juuri tällaisesta viranomaismielivallasta.
Tilanne on lännelle hämmentävä, sillä vastoin 1990-luvun kuherruskauden odotuksia Venäjästä ei tullutkaan ”meidän kaltaistamme” valtiota. Sen sijaan se on palannut maailman näyttämölle sekä kilpailijana että lännelle ohittamattomana, omat intressinsä määrittävänä yhteistyökumppanina. Tämän seurauksena on alettu puhua jopa paluusta kylmän sodan aikaiseen tilanteeseen. Viimeksi näin tapahtui kun ETYJ:n vaalitarkkailua hoitava ODIHR toimisto ei päässyt Venäjän kanssa sopimukseen vaalitarkkailun edellytyksistä ETYJ:n puheenjohtajamaa Suomen ponnisteluista huolimatta.
Puhe kylmän sodan paluusta on kuitenkin historian mystifiointia nykyisiin tarpeisiin ja siinä unohtuu usein se, mikä kylmässä sodassa todella oli olennaista. Sen pahimpia piirteitä eivät missään tapauksessa olleet valtioiden välisistä ristiriidoista neuvotteleminen tai välttämättömyys löytää kompromisseja niihin. Päinvastoin, kylmä sota oli juuri siksi kylmä, etteivät ristiriidat ja kilpailu päässeet kärjistymään neuvottelujen ja kompromissien vuoksi kuumaksi sodaksi. Tässä myös ETYJ:n kaltaisilla, kaikki keskeiset toimijat yhteiselle foorumille kokoavilla järjestöillä oli ja ilmeisesti voisi vieläkin olla oma arvonsa.
On traaginen väärinymmärrys, jos kuvitellaan että kylmän sodan loppuminen olisi merkinnyt kilpailun ja intressiristiriitojen loppumista maailmassa tai edes Euroopassa. Vaikka länsi voitti kylmän sodan, ei se silti synnyttänyt Eurooppaan ristiriidatonta järjestelmää. Tähän EU on liian moniaineksinen. Venäjä taas on liian iso ja tällä haavaa myös liian suurten sisäisten haasteiden edessä voidakseen soljahtaa sujuvasti EU:n pelinsääntöjen muottiin, jäsenyydestä puhumattakaan.
Ja toisaalta taloudellisesti Venäjällä menee paremmin kuin kertaakaan sitten Neuvostoliiton romahduksen. BKT on ohittanut Neuvostoliiton aikaisen tason ja maan talouden ennakoidaan jatkavan kasvua kohisten myös lähivuodet. Tämän vuoksi Venäjällä on resursseja suunnitella myös tulevaisuuttaan, josta Putinin maaliskuun puolivälin linjapuhe oli esimerkki.
Puheen avainsanoja olivat talouden modernisointi ja monipuolistaminen sekä realistinen havainto siitä, että nyky-Venäjä on monessa suhteessa vielä kehitysmaiden kaltainen, taloutensa rakenteiden puolesta yksipuolisesti raaka-aineista elävä ja suurten tuloerojen yhteiskunta.
Putinin-Medvedevin johdolla Venäjä aikoo luoda laajan, modernia yhteiskuntaa luonnehtivan keskiluokan ja pienentää nykyisiä 15-kertaisia tuloerojaan huomattavasti. Tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä noin 60–70 prosenttia väestöstä kuuluisi keskiluokkaan. Keinoina ovat tuotantorakenteen monipuolistamisen lisäksi panostus inhimilliseen pääomaan, koulutukseen, terveydenhuoltoon, eliniän pidentämiseen ja syntyvyyden lisäämiseen.
Venäjän kehityksen esteiksi tuleva pääministeri Putin luki myös alhaisen tuottavuuden. Putinin perestroikaan kuuluu tuottavuuden parantaminen peräti nelinkertaiseksi vuoteen 2020 mennessä sekä valtion ja yksityisyritysten panostusta yhdistelevän innovaatiosysteemin luominen.
Putinin suuri missio voidaan kiteyttää siten, että presidentti Putin jätti perinnökseen pääministeri Putinille tehtävän, jota Venäjän hallitsijat ovat yrittäneet eri opein toteuttaa Pietari Suuresta lähtien: valtion modernisoinnin ja lännen kehityksen tavoittamisen. Ironista vain on, että tämän mission toteuttaminen on saanut jälleen muodon, jossa tavoitellaan jotain sellaista mikä samaan aikaan torjutaan ja kielletään.
Julkaistu Idäntutkimus 1/2008
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Kansanmurhamme ja meidän vastuu
Stalinin hallinnon kontolla lasketaan olevan noin 10 miljoonan neuvostoliittolaisen kuolema. Heistä runsas 700 000 teloitettiin ja loput kuolivat nälänhätään, tauteihin, karkotuksessa pakkasiin ja sietämättömään pakkotyöhön. Kaikkiaan noin 5 prosenttia Neuvostoliiton väestöstä menehtyi stalinistisen politiikan seurauksena. Enää Neuvostoliitosta ei tarvitse välittää ja riittää, että muistamme aina sopivissa yhteyksissä tuomita sen hirmuhallinnon. Mutta entä kun samanlaiset moraaliset kysymykset eivät enää olekaan 70-60 vuoden takaisia menneisyyden kysymyksiä, vaan tulevat iholle ja johtuvat omien päättäjiemme toiminnasta?
YK:n Ihmisoikeuskomissaari hälytti marraskuussa 2007, että YK:n mandaatilla toimivien ISAF-joukkojen ja yhdysvaltalaisten aiheuttamat siviilien kuolemat ovat saavuttaneet hälyttävän tason. Arviot vaihtelevat, mutta puhutaan alimmillaan muutamasta tuhannesta määrästä ja enimmillään jopa kymmenistä tuhansista uhreista vuoden 2001 jälkeen.
Australialainen eläkkeellä oleva tutkija Gideon Polya on arvioinut Yhdistyneiden Kansakuntien ja sen lastenapujärjestö UNICEF:n tilastoaineiston perusteella, että Afganistanin sodan aiheuttamien vältettävissä olevien uhrien määrä on jopa 1,8 miljoonaa kuollutta, noin 6-7 prosenttia väestöstä. Nämä ovat sotien seurauksena
tapahtuneita "väistämättöminä oheistuotteena syntyneitä" kuolemia nälkään, tauteihin ja muihin syihin, jotka olisi voitu välttää. Lähes kaksi miljoonaa kuollutta seitsemässä vuodessa, jossa suomalaiset joukot yhdessä USA:n ja muiden länsimaiden kanssa ovat toteuttaneet Nato-johtoista rauhanturvaoperaatiota.
Miksi emme tunne suurempaa moraalista suuttumusta siitä, että meidän hallituksemme ovat suoraan omilla toimillaan aiheuttaneet väestömäärä huomioon ottaen yhtä suuren katastrofin Afganistanissa kuin tapahtui puoli vuosisataa sitten Neuvostoliitossa?
Voisiko syy suhtautumiseemme todella olla niin yksinkertainen, että vieraasta on helppo luoda "hyvä vihollinen", joka voidaan sumeilematta niin tuomita kuin dehumanisoida. Siksi on ehkä ollut niin helppo tuomita Talebanien hallinto ja hyväksyä sen syrjäyttäminen sodalla, mutta vaikea kyseenalaistaa omien hallitustemme taleban-hallinnon toimintaa tuhoisampi "taistelu terroristeja" vastaan. Päätöstä
osallistumisestamme Naton Afganistanin rauhanturvaoperaatioon eivät tehneet turbaanipäiset naisia kivittävät fundamentalistit, vaan tappamisen ammattilaisille ulkoistavat omat kravattimiehemme ja jakkupukunaisemme demokraattisesti valituissa hallituksissamme. He eivät puhu sharian laista vaan meidän yhteisistä arvoistamme ja
lupaavat meille lisää turvallisuutta noiden muiden luomia uhkia vastaan.
Siihen meillä kerrotaan olevan myös yhteiset välineet: Nato, sen johtamat rauhanturvaoperaatiot ja nopean toiminnan joukot (NRF). Irakissa toivottomissa ja Afganistanissa kasvavissa vaikeuksissa oleva Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan avukseen ja lisäämään joukkojaan Afganistanissa. Jo noin miljoona uhria tuottaneesta Irakin sodasta liittolaiset ovat yksi toisensa jälkeen päättäneet vetäytyä.
Yhdysvaltojen puolustusministeri Gates uhkasi, että elleivät Nato-maat lähetä lisäjoukkoja Afganistaniin, voi se merkitä Naton hajoamista. Elleivät Naton jäsenet siis osallistu entistä suuremmin joukoin Yhdysvaltojen maailmanlaajuisesti käymään terrorisminvastaiseen sotaan, käy se tarpeettomaksi ja hajotetaan. Tylymmin kuin puolustusministeri Gates ei enää kukaan olisi voinut tyrmätä Suomessa viljeltyä väitettä eurooppalaistuvasta Natosta, joka edistää laaja-alaista turvallisuutta
ja edustaa demokraattisten valtioiden yhteisöä.
Kolumni julkaistu Rauhanpuolesta -lehdessä 1/2008
YK:n Ihmisoikeuskomissaari hälytti marraskuussa 2007, että YK:n mandaatilla toimivien ISAF-joukkojen ja yhdysvaltalaisten aiheuttamat siviilien kuolemat ovat saavuttaneet hälyttävän tason. Arviot vaihtelevat, mutta puhutaan alimmillaan muutamasta tuhannesta määrästä ja enimmillään jopa kymmenistä tuhansista uhreista vuoden 2001 jälkeen.
Australialainen eläkkeellä oleva tutkija Gideon Polya on arvioinut Yhdistyneiden Kansakuntien ja sen lastenapujärjestö UNICEF:n tilastoaineiston perusteella, että Afganistanin sodan aiheuttamien vältettävissä olevien uhrien määrä on jopa 1,8 miljoonaa kuollutta, noin 6-7 prosenttia väestöstä. Nämä ovat sotien seurauksena
tapahtuneita "väistämättöminä oheistuotteena syntyneitä" kuolemia nälkään, tauteihin ja muihin syihin, jotka olisi voitu välttää. Lähes kaksi miljoonaa kuollutta seitsemässä vuodessa, jossa suomalaiset joukot yhdessä USA:n ja muiden länsimaiden kanssa ovat toteuttaneet Nato-johtoista rauhanturvaoperaatiota.
Miksi emme tunne suurempaa moraalista suuttumusta siitä, että meidän hallituksemme ovat suoraan omilla toimillaan aiheuttaneet väestömäärä huomioon ottaen yhtä suuren katastrofin Afganistanissa kuin tapahtui puoli vuosisataa sitten Neuvostoliitossa?
Voisiko syy suhtautumiseemme todella olla niin yksinkertainen, että vieraasta on helppo luoda "hyvä vihollinen", joka voidaan sumeilematta niin tuomita kuin dehumanisoida. Siksi on ehkä ollut niin helppo tuomita Talebanien hallinto ja hyväksyä sen syrjäyttäminen sodalla, mutta vaikea kyseenalaistaa omien hallitustemme taleban-hallinnon toimintaa tuhoisampi "taistelu terroristeja" vastaan. Päätöstä
osallistumisestamme Naton Afganistanin rauhanturvaoperaatioon eivät tehneet turbaanipäiset naisia kivittävät fundamentalistit, vaan tappamisen ammattilaisille ulkoistavat omat kravattimiehemme ja jakkupukunaisemme demokraattisesti valituissa hallituksissamme. He eivät puhu sharian laista vaan meidän yhteisistä arvoistamme ja
lupaavat meille lisää turvallisuutta noiden muiden luomia uhkia vastaan.
Siihen meillä kerrotaan olevan myös yhteiset välineet: Nato, sen johtamat rauhanturvaoperaatiot ja nopean toiminnan joukot (NRF). Irakissa toivottomissa ja Afganistanissa kasvavissa vaikeuksissa oleva Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan avukseen ja lisäämään joukkojaan Afganistanissa. Jo noin miljoona uhria tuottaneesta Irakin sodasta liittolaiset ovat yksi toisensa jälkeen päättäneet vetäytyä.
Yhdysvaltojen puolustusministeri Gates uhkasi, että elleivät Nato-maat lähetä lisäjoukkoja Afganistaniin, voi se merkitä Naton hajoamista. Elleivät Naton jäsenet siis osallistu entistä suuremmin joukoin Yhdysvaltojen maailmanlaajuisesti käymään terrorisminvastaiseen sotaan, käy se tarpeettomaksi ja hajotetaan. Tylymmin kuin puolustusministeri Gates ei enää kukaan olisi voinut tyrmätä Suomessa viljeltyä väitettä eurooppalaistuvasta Natosta, joka edistää laaja-alaista turvallisuutta
ja edustaa demokraattisten valtioiden yhteisöä.
Kolumni julkaistu Rauhanpuolesta -lehdessä 1/2008
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Venäjän viharikokset
Viharikokset kasvoivat Venäjällä viime vuonna jopa 20-25 prosenttia. Seitsemän vuoden aikana rasisitisten hyökkäysten uhreiksi on Izvestijan arvion mukaan joutuneen jopa 15 000 ihmistä. Näiden rikosten kärjessä komeilevat Moskova ja Pietari.
Tilanteen tekee vaaralliseksi se, että Venäjällä arvioidaan olevan noin 50 uusnatsiryhmää, joissaon noin 100 000 jäsentä, skinhead-liikkeen kaltaista jengiytymistä ja laaja äärioikeistolaisia arvoja kannattava jalkapalloseurojen kannattajaklubeiksi organisoitu huligaanien joukko.
Erityisen hälyttäväksi tilanteen tekee selvittämättömien, rasistisesti motivoiduin ja poliittisten murhien suuri määrä ja niiden selvittämättä jääminen. Viranomaisten kyky ja halukkuus toimia lain toteuttamiseksi näitä ilmiöitä vastaan ei ole ollut aina kovin mairitteleva.
Lisää Idäntutkimuksen 4/2007 pääkirjoituksessa
www.helsinki.fi/idantutkimus
Tilanteen tekee vaaralliseksi se, että Venäjällä arvioidaan olevan noin 50 uusnatsiryhmää, joissaon noin 100 000 jäsentä, skinhead-liikkeen kaltaista jengiytymistä ja laaja äärioikeistolaisia arvoja kannattava jalkapalloseurojen kannattajaklubeiksi organisoitu huligaanien joukko.
Erityisen hälyttäväksi tilanteen tekee selvittämättömien, rasistisesti motivoiduin ja poliittisten murhien suuri määrä ja niiden selvittämättä jääminen. Viranomaisten kyky ja halukkuus toimia lain toteuttamiseksi näitä ilmiöitä vastaan ei ole ollut aina kovin mairitteleva.
Lisää Idäntutkimuksen 4/2007 pääkirjoituksessa
www.helsinki.fi/idantutkimus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
