Mihail Hodorkovski tuomittiin jälleen.
Asiantuntijan mukaan oligarkki Mihail Hodorkovskin tuomio ei edistä Venäjän kehittymistä oikeusvaltioksi. Aleksanteri-instituutin tutkija Markku Kangaspuron mukaan Venäjä on täynnä ihmisiä, joita on tuomittu vääryydellä.
– Hodorkovski on hieman etuoikeutetussa asemassa. On paljon väärin tuomittuja ihmisiä, joilla on paljon pienemmät resurssit kuin Hodorkovskilla, Kangaspuro sanoo.
Kangaspuron mukaan on vaikea arvioida syytteiden todenperäisyyttä, sillä ulkopuoliset eivät ole päässeet näkemään aineistoa. Hänen mukaansa Hodorkovski poimittiin kymmenien ellei satojen rötöksiä tehneiden ihmisten joukosta esille siksi, että hän asettui Putinia vastaan.
maanantai 27. joulukuuta 2010
perjantai 26. marraskuuta 2010
Demokratiaa ja pamppua
Laittomiin mielenosoituksiin osallistuvat sietävätkin saada pampusta päähän, kommentoi pääministeri Vladimir Putin maansa piskuisen opposition ties monennenko kerran tukahdutettua mielenosoitusta. Tällaiset lausunnot pakottavat pohtimaan sitä, mitä Venäjän johto kaikella modernisaatio- ja demokratisaatiopuheellaan loppujen lopuksi tarkoittaa. Olisi tietenkin helppo spekuloida Putinin ja Medvedevin linjaerimielisyyksillä ja nostaa Putinin lausuntojen rinnalle Medvedevin liberaaleilta kuulostavat kannanotot oikeusvaltion luomisesta, demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnan tärkeydestä. Nämä teemat hän lanseerasi vuosi sitten julkistamassaan puheessa ”Venäjä, eteenpäin”.
Ymmärrys Venäjästä ei juuri lisäänny toistamalla julkisuudessa usein heppoisin perustein viljeltyä spekulointia Putinin FSB-taustasta ja Medvedevin liberalismista ja siitä tulevaisuudessa seuraavasta johtokaksikon yhteentörmäyksestä. Toki niinkin voi käydä, mutta toistaiseksi kuitenkin odotetun yhteentörmäyksen syntymisestä tai edes syistä siihen on vain ollut vaikea löytää kovin vahvaa näyttöä. Sen sijaan voimme poimia presidentti Medvedeviltä useita lausuntoja, jotka eivät juuri eroa Putinin näkemyksistä. Kyse on usein enemmänkin kahden erityylisen johtajan habituksesta kuin todellisista merkittävistä linjaeroista. Ehkä yksi raflaavimpia presidentti Medvedevin kannanottoja on ollut hänen kielteinen lausuntonsa parlamentaarisen demokratian sopivuudesta Venäjälle.
Jaroslavlissa syyskuussa järjestetyssä Globaalin politiikan foorumissa, joka on ehditty jo nimetä myös Venäjän Davosiksi, Medvedev sanoi että parlamentaarinen demokratia olisi katastrofi Venäjälle, yhtä suuri kuin se hänen mielestään on ollut Kirgisialle. Twittaamisesta ja Bonon tapaamisesta huolimatta Medvedevistä ei hyvällä mielikuvituksellakaan saa kuorittua esiin poliitikkoa, jonka sydän sykkisi parlamentaarisen demokratian puolesta. Venäjän johdon yksimielinen näkemys on, että maa tarvitsee toimiakseen vahvan toimeenpanevan keskusvallan, jota ei voida saavuttaa parlamentaarisen demokratian keinon. Päin vastoin, parlamentarismi ymmärretään vain vahvaa toimeenpanevaa valtaa rajoittavaksi ja siten valtiota heikentäväksi tekijäksi.
Venäjän varapääministeri Sergei Sobjaninin mukaan Venäjällä on vain yksi vaihtoehto, jos se aikoo selvitä hengissä. Sen on oltava sisäisesti vahva ja taloutena kansainvälisesti kilpailukykyinen. Tähän asti Venäjän modernisaatio on ymmärretty venäläisessä keskustelussa juuri tässä merkityksessä. Modernisaatio on ennen kaikkea keino maan talouden kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi, ei niinkään poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän uudistamiseen liittyvä prosessi.
Perusteluina sille, että Venäjän on oltava vahvan toimeenpanevan vallan johtama valtio, viitataan Venäjän maantieteelliseen laajuuteen ja suuriin luonnonvaroihin sekä väestön suhteelliseen pienuuteen. Perustelut vaikuttavat yhtä esimoderneilta kuin ratkaisumallikin. Ehkä suurin hajonta näkemyksissä syntyy siitä, kuinka vahva vahvan valtion roolin pitäisi tässä prosessissa olla.
Siitä vallitsee laaja konsensus, että modernisaatio ja panostus uusiin innovaatioihin voivat tapahtua vain valtiojohtoisesti – vain valtiolla on riittävästi pitkäjänteisyyttä ja kapasiteettia investoida innovaatioihin pidemmällä tähtäimellä. Tässä suhteessa aika, jolloin keskustelu uudistuksista painottui siihen, miten valtion roolia voitaisiin pienentää, tuntuu olevan ohi Venäjällä. Nyt haetaan tasapainoa ja uutta roolijakoa valtion ja yksityisen puolen toimijoiden välille.
Venäjän modernisaation suunnasta puhuttaessa presidentin ja pääministerin vanhat ja uudet kannanotot ovat hyvin samansuuntaisia. Tarkasti lukien myöskään käsityksissä Venäjän demokratiasta ei ole löydettävissä kovin paljon eriseuraisuutta. Ei edes silloin kun puhutaan opposition mielenosoittajien oikeuksista. Medvedev sanoo saman asian vain hieman delikaatimalla tavalla kuin Putin omalla pampputyylillään. Siinä missä Putin osoittaa vahvan toimeenpanevan vallan voimaa käyttämällä katuslangia, Medvedev pukee saman viestin normatiivisempaan kieliasuun. Hänen mielestään kaikilla on oikeus sananvapauteen, mutta vain laillisessa järjestyksessä. Ongelmana on kuitenkin tunnetusti se, että laillinen järjestys on osoittautunut hallitsevan eliitin ja viranomaisten usein mielivaltaisesti säätelemiksi käytännöiksi, mikä taas on tehnyt useimmista mielenosoituksista ”laittomassa järjestyksessä” järjestettyjä.
Venäjän suvereenin demokratian käsitteen isänä ja Kremlin ideologina tunnettu Vladislav Surkov on täsmentänyt hiljattain näkemyksiään Venäjän poliittisesta järjestelmästä. Hänen mielestään Venäjällä vallitsee täsmälleen sellainen demokratia, jonka Venäjän kansa ansaitsee. Tämän lisäksi Kremlin hallinnon kakkosmies on huomauttanut, ettei edes tiedä onko hän itse demokraatti, mutta ”vapaa mies” hän kyllä julistaa olevansa. Voi olla, että Kremlin ikkunoista katsoen perspektiivi vapaan miehen asemaan on hieman toinen kuin kansalainen Ivan Ivanovitšin – siitäkin huolimatta, että Venäjän on arvioitu olevan nyt monessa suhteessa vapaampi kuin koskaan aikaisemmin.
Surkov ei ole valmis hylkäämään myöskään suvereenin demokratian käsitettä. Se tarkoittaa hänen mukaansa kansainväliseen yhteisöön kuuluvan suvereenin valtion oikeutta määrätä omista asioistaan ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Medvedevin mukaan taas venäläinen demokratia on vaiheittain kehittyvä ja historiaansa sidottu, omanlaisensa demokratia, jota kuitenkin yhdistää muun maailman demokratioihin yhteisiin arvoihin sitoutuminen. Oireellista kyllä, tämän tueksi Medvedev nosti esiin kaikista maailman valtionpäämiehistä juuri Silvio Berlusconin demokratiakäsitykset.
Kovin korkealle ei tämän perustella myöskään Venäjän presidentti tunnu kansaansa arvostavan, jos Berlusconin otteet ovat sitä demokratiaa mitä hän katsoo venäläisten
ansaitsevan. Venäjän johdon käsityksissä demokratia on yksiselitteisesti alistettu talouden globaalin kilpailukyvyn luomiselle. Kun tämä puolestaan on määritelty Venäjän elämän ja kuoleman kysymykseksi, ei Venäjän uudistusten prioriteeteista ja rajoista voine vallita kovin suurta epäselvyyttä. Uudistukset tarkoittavat pääsääntöisesti pyrkimystä talouden ja yhteiskunnan perusinfrastruktuurin modernisoimiseen, tuotannon jalostusasteen nostamiseen ja raaka-aineriippuvuuden vähentämiseen monipuolistamalla tuotantoa.
Tähän kuuluu myös panostus huipputeknologian kehittämiseen, josta esimerkkeinä ovat hiljattain perustettu valtiollinen nanoteknologiayritys RosNano ja Moskovan lähelle rakennettava, Venäjän piilaaksoksi suunniteltu Skolkovon teknologiapuisto.
Helsingissä 13.10.2010
IDÄNTUTKIMUS 3/2010
Ymmärrys Venäjästä ei juuri lisäänny toistamalla julkisuudessa usein heppoisin perustein viljeltyä spekulointia Putinin FSB-taustasta ja Medvedevin liberalismista ja siitä tulevaisuudessa seuraavasta johtokaksikon yhteentörmäyksestä. Toki niinkin voi käydä, mutta toistaiseksi kuitenkin odotetun yhteentörmäyksen syntymisestä tai edes syistä siihen on vain ollut vaikea löytää kovin vahvaa näyttöä. Sen sijaan voimme poimia presidentti Medvedeviltä useita lausuntoja, jotka eivät juuri eroa Putinin näkemyksistä. Kyse on usein enemmänkin kahden erityylisen johtajan habituksesta kuin todellisista merkittävistä linjaeroista. Ehkä yksi raflaavimpia presidentti Medvedevin kannanottoja on ollut hänen kielteinen lausuntonsa parlamentaarisen demokratian sopivuudesta Venäjälle.
Jaroslavlissa syyskuussa järjestetyssä Globaalin politiikan foorumissa, joka on ehditty jo nimetä myös Venäjän Davosiksi, Medvedev sanoi että parlamentaarinen demokratia olisi katastrofi Venäjälle, yhtä suuri kuin se hänen mielestään on ollut Kirgisialle. Twittaamisesta ja Bonon tapaamisesta huolimatta Medvedevistä ei hyvällä mielikuvituksellakaan saa kuorittua esiin poliitikkoa, jonka sydän sykkisi parlamentaarisen demokratian puolesta. Venäjän johdon yksimielinen näkemys on, että maa tarvitsee toimiakseen vahvan toimeenpanevan keskusvallan, jota ei voida saavuttaa parlamentaarisen demokratian keinon. Päin vastoin, parlamentarismi ymmärretään vain vahvaa toimeenpanevaa valtaa rajoittavaksi ja siten valtiota heikentäväksi tekijäksi.
Venäjän varapääministeri Sergei Sobjaninin mukaan Venäjällä on vain yksi vaihtoehto, jos se aikoo selvitä hengissä. Sen on oltava sisäisesti vahva ja taloutena kansainvälisesti kilpailukykyinen. Tähän asti Venäjän modernisaatio on ymmärretty venäläisessä keskustelussa juuri tässä merkityksessä. Modernisaatio on ennen kaikkea keino maan talouden kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi, ei niinkään poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän uudistamiseen liittyvä prosessi.
Perusteluina sille, että Venäjän on oltava vahvan toimeenpanevan vallan johtama valtio, viitataan Venäjän maantieteelliseen laajuuteen ja suuriin luonnonvaroihin sekä väestön suhteelliseen pienuuteen. Perustelut vaikuttavat yhtä esimoderneilta kuin ratkaisumallikin. Ehkä suurin hajonta näkemyksissä syntyy siitä, kuinka vahva vahvan valtion roolin pitäisi tässä prosessissa olla.
Siitä vallitsee laaja konsensus, että modernisaatio ja panostus uusiin innovaatioihin voivat tapahtua vain valtiojohtoisesti – vain valtiolla on riittävästi pitkäjänteisyyttä ja kapasiteettia investoida innovaatioihin pidemmällä tähtäimellä. Tässä suhteessa aika, jolloin keskustelu uudistuksista painottui siihen, miten valtion roolia voitaisiin pienentää, tuntuu olevan ohi Venäjällä. Nyt haetaan tasapainoa ja uutta roolijakoa valtion ja yksityisen puolen toimijoiden välille.
Venäjän modernisaation suunnasta puhuttaessa presidentin ja pääministerin vanhat ja uudet kannanotot ovat hyvin samansuuntaisia. Tarkasti lukien myöskään käsityksissä Venäjän demokratiasta ei ole löydettävissä kovin paljon eriseuraisuutta. Ei edes silloin kun puhutaan opposition mielenosoittajien oikeuksista. Medvedev sanoo saman asian vain hieman delikaatimalla tavalla kuin Putin omalla pampputyylillään. Siinä missä Putin osoittaa vahvan toimeenpanevan vallan voimaa käyttämällä katuslangia, Medvedev pukee saman viestin normatiivisempaan kieliasuun. Hänen mielestään kaikilla on oikeus sananvapauteen, mutta vain laillisessa järjestyksessä. Ongelmana on kuitenkin tunnetusti se, että laillinen järjestys on osoittautunut hallitsevan eliitin ja viranomaisten usein mielivaltaisesti säätelemiksi käytännöiksi, mikä taas on tehnyt useimmista mielenosoituksista ”laittomassa järjestyksessä” järjestettyjä.
Venäjän suvereenin demokratian käsitteen isänä ja Kremlin ideologina tunnettu Vladislav Surkov on täsmentänyt hiljattain näkemyksiään Venäjän poliittisesta järjestelmästä. Hänen mielestään Venäjällä vallitsee täsmälleen sellainen demokratia, jonka Venäjän kansa ansaitsee. Tämän lisäksi Kremlin hallinnon kakkosmies on huomauttanut, ettei edes tiedä onko hän itse demokraatti, mutta ”vapaa mies” hän kyllä julistaa olevansa. Voi olla, että Kremlin ikkunoista katsoen perspektiivi vapaan miehen asemaan on hieman toinen kuin kansalainen Ivan Ivanovitšin – siitäkin huolimatta, että Venäjän on arvioitu olevan nyt monessa suhteessa vapaampi kuin koskaan aikaisemmin.
Surkov ei ole valmis hylkäämään myöskään suvereenin demokratian käsitettä. Se tarkoittaa hänen mukaansa kansainväliseen yhteisöön kuuluvan suvereenin valtion oikeutta määrätä omista asioistaan ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Medvedevin mukaan taas venäläinen demokratia on vaiheittain kehittyvä ja historiaansa sidottu, omanlaisensa demokratia, jota kuitenkin yhdistää muun maailman demokratioihin yhteisiin arvoihin sitoutuminen. Oireellista kyllä, tämän tueksi Medvedev nosti esiin kaikista maailman valtionpäämiehistä juuri Silvio Berlusconin demokratiakäsitykset.
Kovin korkealle ei tämän perustella myöskään Venäjän presidentti tunnu kansaansa arvostavan, jos Berlusconin otteet ovat sitä demokratiaa mitä hän katsoo venäläisten
ansaitsevan. Venäjän johdon käsityksissä demokratia on yksiselitteisesti alistettu talouden globaalin kilpailukyvyn luomiselle. Kun tämä puolestaan on määritelty Venäjän elämän ja kuoleman kysymykseksi, ei Venäjän uudistusten prioriteeteista ja rajoista voine vallita kovin suurta epäselvyyttä. Uudistukset tarkoittavat pääsääntöisesti pyrkimystä talouden ja yhteiskunnan perusinfrastruktuurin modernisoimiseen, tuotannon jalostusasteen nostamiseen ja raaka-aineriippuvuuden vähentämiseen monipuolistamalla tuotantoa.
Tähän kuuluu myös panostus huipputeknologian kehittämiseen, josta esimerkkeinä ovat hiljattain perustettu valtiollinen nanoteknologiayritys RosNano ja Moskovan lähelle rakennettava, Venäjän piilaaksoksi suunniteltu Skolkovon teknologiapuisto.
Helsingissä 13.10.2010
IDÄNTUTKIMUS 3/2010
maanantai 23. elokuuta 2010
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Voi voittajia
Venäjä on käsitellyt historiansa kipupisteitä viime aikoina ehkä enemmän kuin kertaakaan sitten Mihail Gorbatšovin käynnistämän glasnostin. Toukokuun 8. päivänä vietettyyn Voiton päivän 65. vuosijuhlaan valmistautuminen herätti laajan kansalaiskeskustelun Venäjän valtioidentiteetin eräästä tärkeimmästä kysymyksestä, toisen maailmansodan historiasta. Stalinin roolia toisen maailmansodan aikaisena valtiojohtajana on luonnollisesti mahdotonta arvioida käsittelemättä laajemmin hänen toimintaansa Neuvostoliiton menneisyydessä.
Stalinismi on aina ollut eräs poliittisesti latautuneimpia historiakysymyksiä. Käsitettä on käytetty laajasti (ja käytetään yhä) myös politiikan välineenä sekä Venäjällä että sen ulkopuolella. Sekä ulkoministeri Sergei Lavrov (Georgian sodan jälkiselvittelyissä) että presidentti Medvedev ovat molemmat viime kuukausina korostaneet valtiojohdon tuomitsevaa asennetta stalinismia kohtaan vakuuttaakseen muuta maailmaa Venäjän ulkopolitiikan luotettavuudesta. Ennen Voiton päivää Izvestijalle antamassaan haastattelussa presidentti Dmitri Medvedev tuomitsi Stalinin hallinnon epäinhimilliseksi ja totalitaristiseksi ja totesi sen syyllistyneen anteeksiantamattomiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Haastattelussaan presidentti otti myös kantaa Venäjällä pitkään velloneeseen historiapoliittiseen keskusteluun siitä, olivatko Stalinin toteuttamat pakkokollektivisointi ja -teollistaminen sekä puhdistukset välttämätön edellytys natsi-Saksasta saavutetulle voitolle.
Ensimmäistä kertaa Neuvostoliitto/Venäjän historiassa valtiojohdon ylimmältä tasolta esitetty vastus kysymykseen oli kieltävä. Medvedevin tulkinnan mukaan voitto oli tavallisten neuvostoihmisten, ei Stalinin tai edes hänen kenraaliensa voitto.
Stalinin rikosten tuomitseminen ei ole sinänsä uutta, sillä ensimmäisen kerran sen teki jo Nikita Hruštšov Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluekokouksessa vuonna 1956 ja hänen jälkeensä yhtä voimallisesti sekä Gorbatšov että Jeltsin. Medvedevin lausunnossa kysymys on lähinnä käsitteiden vaihdoksesta, siitä että Stalinin hallinto tuomitaan läntistä demokratiaretoriikkaa käyttäen. Lausunnon ydin oli kuitenkin se, että Medvedev erotti toisen maailmansodan voiton Neuvostoliitosta ideologisena valtiojärjestelmänä kansan voitto johtajista huolimatta), ja säilytti
silti Suuren isänmaallisen sodan merkityksen kansaa yhdistävänä ja Venäjän Eurooppaan liittävänä symbolina.
Jälkimmäinen aspekti puolestaan liittyy siihen, että Medvedev tuomitsi ”moraalittomaksi rikokseksi” yritykset rinnastaa ”maahamme tunkeutuneet natsit ja puna-armeijan”. Tällä hän linjasi Venäjän kannan eri yhteyksissä erityisesti entisessä Itä-Euroopassa esille nousseeseen keskusteluun puna-armeijan roolista sodassa: oliko se vapauttaja vai miehittäjä. Ja toisaalta, mitä muuta Venäjän presidentti olisi voinut toisessa maailmansodassa puolustussotaa käyneestä oman maansa armeijasta äänestäjilleen sanoa?
Venäläisten itsensä lisäksi historian poliittiseen käyttöön liittyvää keskustelua on käyty myös kansainvälisillä areenoilla. Euroopan neuvosto antoi hiljattain lausunnon Ukrainan 1932–1933 nälänhädän määritelmästä. Ukrainan edellinen presidentti Viktor Juštšenko tukijoineen kampanjoi vuosikausia nälänhädän kansanmurhaksi tuomitsemisen puolesta. Vastakkaista näkemystä edustivat karkeasti ottaen Ukrainan nykyisen presidentti Janukovitšin kannattajat ja Venäjän valtavirta. Heidän mukaansa kyse oli
nälänhädästä, jonka Stalinin hallinto aiheutti tietoisesti tekemillään päätöksillä. Vastakkaisen tulkinnan mukaan nälänhätä ei koskenut vain Ukrainaa, vaan koko Neuvostoliittoa. Siksi kyse ei ollut ukrainalaisten kansanmurhasta, josta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän tulisi kantaa vastuu, vaan kansallisesta tragediasta.
Presidentti Janukovitšin Euroopan Neuvoston istunnossa antaman tämänsuuntaisen lausunnon jälkeen EN päätyi tulkintaan, jonka mukaan kyse ei ollut kansanmurhasta, vaan neuvostohallinnon julmasta ja tietoisen politiikan aiheuttamasta nälänhädästä. Ukraina sai moraalisen hyvityksen,joskaan ei kansallismielisten toivomaa, ja
Venäjän ei tarvitse pelätä mahdollisia korvausvaatimuksia ja kansainvälistä tuomiota.
Kolmas viime aikoina ulkopoliittiseen käyttöön valjastettu historian tapahtuma on ollut Katynin joukkomurha. NKVD teloitti siellä 1940 noin 20 000 puolalaista sotavankia ja vieritti asian paljastuttua syyn natsi-Saksalle. Rikos tunnustettiin ensimmäisen kerran jo Gorbatšovin aikana, mutta silloisessa tilanteessa sillä ei ollut suurempaa vaikutusta Venäjän ja Puolan välisiin suhteisiin. Myös Putinin aloitteesta, ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, pääministeritasolla järjestetty Katynin muistopäivän tilaisuus jäi vaille suurempaa ulkopoliittista vaikutusta. Vasta lento-onnettomuus, siihen liittynyt symboliikka ja presidentti Medvedevin puolalaisille esittämä osanotto sekä hänen päätöksensä Katynia koskevien asiakirjojen julkistamisesta internetissä saivat aikaan prosessin, jossa Venäjän ja Puolan pitkään tulehtuneessa tilassa olleet suhteet liikahtivat parempaan suuntaan.
Katyn ei kuitenkaan ole ainoa historian tulkinta, joka on kirjoitettu Venäjällä uusiksi. Tämänvuotiseen Voiton päivän paraatiin osallistui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Puolan joukkoja entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden joukkojen lisäksi. Tämä demonstroi näyttävästi Venäjän nykyjohdon pyrkimystä historian uudelleenesittämiseen ja sen käyttämiseen välineenä ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Paraati korosti tällä merkittävimmällä kansallisella symbolisella tasolla sitä, että Neuvostoliitto ja länsi olivat liittolaisia sodassa yhteisen tulevaisuuden puolesta.
Tätä venäläisjohtajat ovat tosin painottaneet Gorbatšovista lähtien eri tavoin.
Symbolit ovat välttämätön osa merkitysmaailmaa, jossa elämme ja josta yhteiskuntamme rakentuvat. Siksi ei ole ihme, että Nato-joukkojen marssi Punaisen torin paraatissa on aiheuttanut venäläisessä keskustelussa myös polemiikkia. Venäläisten – sen enempää kuin muidenkaan entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden kansalaisten enemmistön – historiatietoisuuteen käsitys länsiliittolaisten merkittävämmästä roolista toisessa maailmansodassa ei yhä edelleenkään sovi. Sen sijaan Venäjän johtotandemin länsisuuntautuneisuuden merkiksi entisten liittolaisten osallistuminen sotilasparaatiin istuu hyvin. Vaikka tämä ei vielä maailmaa muuta, voidaan tästä kaikesta varmaankin tehdä varovaisena johtopäätöksenä ainakin se, että Venäjä on oppinut historian poliittisen käytön ja julkisuuspelin perusteet.
Julkaistu Idäntutkimus 2/2010
Stalinismi on aina ollut eräs poliittisesti latautuneimpia historiakysymyksiä. Käsitettä on käytetty laajasti (ja käytetään yhä) myös politiikan välineenä sekä Venäjällä että sen ulkopuolella. Sekä ulkoministeri Sergei Lavrov (Georgian sodan jälkiselvittelyissä) että presidentti Medvedev ovat molemmat viime kuukausina korostaneet valtiojohdon tuomitsevaa asennetta stalinismia kohtaan vakuuttaakseen muuta maailmaa Venäjän ulkopolitiikan luotettavuudesta. Ennen Voiton päivää Izvestijalle antamassaan haastattelussa presidentti Dmitri Medvedev tuomitsi Stalinin hallinnon epäinhimilliseksi ja totalitaristiseksi ja totesi sen syyllistyneen anteeksiantamattomiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Haastattelussaan presidentti otti myös kantaa Venäjällä pitkään velloneeseen historiapoliittiseen keskusteluun siitä, olivatko Stalinin toteuttamat pakkokollektivisointi ja -teollistaminen sekä puhdistukset välttämätön edellytys natsi-Saksasta saavutetulle voitolle.
Ensimmäistä kertaa Neuvostoliitto/Venäjän historiassa valtiojohdon ylimmältä tasolta esitetty vastus kysymykseen oli kieltävä. Medvedevin tulkinnan mukaan voitto oli tavallisten neuvostoihmisten, ei Stalinin tai edes hänen kenraaliensa voitto.
Stalinin rikosten tuomitseminen ei ole sinänsä uutta, sillä ensimmäisen kerran sen teki jo Nikita Hruštšov Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluekokouksessa vuonna 1956 ja hänen jälkeensä yhtä voimallisesti sekä Gorbatšov että Jeltsin. Medvedevin lausunnossa kysymys on lähinnä käsitteiden vaihdoksesta, siitä että Stalinin hallinto tuomitaan läntistä demokratiaretoriikkaa käyttäen. Lausunnon ydin oli kuitenkin se, että Medvedev erotti toisen maailmansodan voiton Neuvostoliitosta ideologisena valtiojärjestelmänä kansan voitto johtajista huolimatta), ja säilytti
silti Suuren isänmaallisen sodan merkityksen kansaa yhdistävänä ja Venäjän Eurooppaan liittävänä symbolina.
Jälkimmäinen aspekti puolestaan liittyy siihen, että Medvedev tuomitsi ”moraalittomaksi rikokseksi” yritykset rinnastaa ”maahamme tunkeutuneet natsit ja puna-armeijan”. Tällä hän linjasi Venäjän kannan eri yhteyksissä erityisesti entisessä Itä-Euroopassa esille nousseeseen keskusteluun puna-armeijan roolista sodassa: oliko se vapauttaja vai miehittäjä. Ja toisaalta, mitä muuta Venäjän presidentti olisi voinut toisessa maailmansodassa puolustussotaa käyneestä oman maansa armeijasta äänestäjilleen sanoa?
Venäläisten itsensä lisäksi historian poliittiseen käyttöön liittyvää keskustelua on käyty myös kansainvälisillä areenoilla. Euroopan neuvosto antoi hiljattain lausunnon Ukrainan 1932–1933 nälänhädän määritelmästä. Ukrainan edellinen presidentti Viktor Juštšenko tukijoineen kampanjoi vuosikausia nälänhädän kansanmurhaksi tuomitsemisen puolesta. Vastakkaista näkemystä edustivat karkeasti ottaen Ukrainan nykyisen presidentti Janukovitšin kannattajat ja Venäjän valtavirta. Heidän mukaansa kyse oli
nälänhädästä, jonka Stalinin hallinto aiheutti tietoisesti tekemillään päätöksillä. Vastakkaisen tulkinnan mukaan nälänhätä ei koskenut vain Ukrainaa, vaan koko Neuvostoliittoa. Siksi kyse ei ollut ukrainalaisten kansanmurhasta, josta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän tulisi kantaa vastuu, vaan kansallisesta tragediasta.
Presidentti Janukovitšin Euroopan Neuvoston istunnossa antaman tämänsuuntaisen lausunnon jälkeen EN päätyi tulkintaan, jonka mukaan kyse ei ollut kansanmurhasta, vaan neuvostohallinnon julmasta ja tietoisen politiikan aiheuttamasta nälänhädästä. Ukraina sai moraalisen hyvityksen,joskaan ei kansallismielisten toivomaa, ja
Venäjän ei tarvitse pelätä mahdollisia korvausvaatimuksia ja kansainvälistä tuomiota.
Kolmas viime aikoina ulkopoliittiseen käyttöön valjastettu historian tapahtuma on ollut Katynin joukkomurha. NKVD teloitti siellä 1940 noin 20 000 puolalaista sotavankia ja vieritti asian paljastuttua syyn natsi-Saksalle. Rikos tunnustettiin ensimmäisen kerran jo Gorbatšovin aikana, mutta silloisessa tilanteessa sillä ei ollut suurempaa vaikutusta Venäjän ja Puolan välisiin suhteisiin. Myös Putinin aloitteesta, ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, pääministeritasolla järjestetty Katynin muistopäivän tilaisuus jäi vaille suurempaa ulkopoliittista vaikutusta. Vasta lento-onnettomuus, siihen liittynyt symboliikka ja presidentti Medvedevin puolalaisille esittämä osanotto sekä hänen päätöksensä Katynia koskevien asiakirjojen julkistamisesta internetissä saivat aikaan prosessin, jossa Venäjän ja Puolan pitkään tulehtuneessa tilassa olleet suhteet liikahtivat parempaan suuntaan.
Katyn ei kuitenkaan ole ainoa historian tulkinta, joka on kirjoitettu Venäjällä uusiksi. Tämänvuotiseen Voiton päivän paraatiin osallistui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Puolan joukkoja entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden joukkojen lisäksi. Tämä demonstroi näyttävästi Venäjän nykyjohdon pyrkimystä historian uudelleenesittämiseen ja sen käyttämiseen välineenä ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Paraati korosti tällä merkittävimmällä kansallisella symbolisella tasolla sitä, että Neuvostoliitto ja länsi olivat liittolaisia sodassa yhteisen tulevaisuuden puolesta.
Tätä venäläisjohtajat ovat tosin painottaneet Gorbatšovista lähtien eri tavoin.
Symbolit ovat välttämätön osa merkitysmaailmaa, jossa elämme ja josta yhteiskuntamme rakentuvat. Siksi ei ole ihme, että Nato-joukkojen marssi Punaisen torin paraatissa on aiheuttanut venäläisessä keskustelussa myös polemiikkia. Venäläisten – sen enempää kuin muidenkaan entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden kansalaisten enemmistön – historiatietoisuuteen käsitys länsiliittolaisten merkittävämmästä roolista toisessa maailmansodassa ei yhä edelleenkään sovi. Sen sijaan Venäjän johtotandemin länsisuuntautuneisuuden merkiksi entisten liittolaisten osallistuminen sotilasparaatiin istuu hyvin. Vaikka tämä ei vielä maailmaa muuta, voidaan tästä kaikesta varmaankin tehdä varovaisena johtopäätöksenä ainakin se, että Venäjä on oppinut historian poliittisen käytön ja julkisuuspelin perusteet.
Julkaistu Idäntutkimus 2/2010
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Venäjän sotilasdoktriini
Venäjän helmikuussa uudistettu sotilasdoktriini on saanut melko paljon huomiota, ja mikä sinänsä ei ole lainkaan yllättävää, sitä on kommentoitu melko ristiriitaisesti. Venäjällä ajatus on ollut yleistäen se, että ensin modernisoidaan talous, joka tukee sotilas- ja ulkopolitiikkaa ja sitä kautta maan kansainvälisen aseman lujittamista. Sitä taas seuraa valtiona vahvistuneen Venäjän vähittäinen yhteiskunnallinen modernisointi. Tosin siitä, miten ja mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi modernisoida, vallitsee melko erisuuntaisia mielipiteitä. Sama koskee ulkopolitiikkaa, vaikkakin sen suhteen konsensus on suurempi.
Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi Venäjän sotilasdoktriinin perustuvan vanhentuneisiin uhkakuviin, erityisesti mitä tulee siinä esitettyihin arvioihin Naton kehityksestä. Arvion kimmoitti se, että Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen ja Naton uudet linjaukset sen globaalista ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin sitoutumattomasta itsenäisestä sotilaallisesta toimintavapaudesta yksiselitteisesti sotilaalliseksi uhaksi. Tosin samaan hengenvetoon molemmin puolin on korostettu Georgian sodan jälkeen jäädytettyjen suhteiden palauttamista ja ryhdytty etsimään mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön. Niitä haetaan ennen kaikkea kansainvälisen ”terrorisminvastaisen taistelun” ja Afganistanin sodan suunnalta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Venäjän uudessa opissa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (CSTO), jonka Venäjä on solminut Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kanssa, sekä Sanghai-yhteistyöjärjestö (SCO) ovat saaneet ehkä jopa aiempaa tärkeämmän merkityksen. Doktriinin mukaan CSTO-sopimus tarkoittaa kollektiivista puolustusvelvoitetta. Näin Venäjä haluaa demonstroida, että sillä on oma sotilasliitto, jolla on Naton artiklaa 5 vastaava kollektiivisen puolustuksen velvoite.
Uutta sotilasdoktriinia on arvosteltu myös siitä, että sen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset, eikä siinä kiinnitetä huomiota laajennetun turvallisuuden kysymyksiin. Toisaalta on huomattava, että se ei sisällä ydinaseiden ensikäytön oppia, kuten 1993 versio, eikä myöskään ennaltaehkäisevän iskun periaatetta, jolla mm. Yhdysvallat on perustellut hyökkäystään Irakiin ja Afganistaniin.
Tätä ei voi kuitenkaan tulkita niin, etteikö Venäjä olisi valmis käyttämään asevoimiaan rajojensa ulkopuolella. Siihen se varaa mahdollisuuden useissa eri tilanteissa. YK:n peruskirjaan vedoten sellainen tilanne olisi välitön sotilaallisen hyökkäyksen uhka Venäjää vastaan, jolloin Venäjä toteuttaisi ”ennaltaehkäisevän” hyökkäyksen rajojensa ulkopuolelle.
Ydinaseet taas kuuluvat Venäjän sotilasdoktriinin ytimeen. Niiden avulla se ilmoittaa kompensoivansa armeijansa heikentynyttä toimintakykyä. Ydinaseita ollaan valmiita käyttämään paitsi vastauksena ydinasehyökkäykseen, myös muiden joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa vastaan. Siksi Venäjän tavoitteena on ylläpitää ydinaseiden osalta ”kauhun tasapainoa”, jonka säilyttämiseksi se vastustaa sekä uusien ohjustorjuntajärjestelmien kehittämistä (avaruuden militarisointi) ja ohjusten sijoittamista rajojensa läheisyyteen (Puola ja Romania) sekä katsoo välttämättömäksi estää uusien ydinasevaltioiden synnyn. Ydinaseiden leviämisen ja vääriin käsiin joutumisen estämisessä sen, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien suurvaltojen intressit yhtyvät sellaisten valtioiden kuin Iranin, Pohjois-Korean ja Pakistanin suhteen. Pakistan kuuluu Afganistanin ohella Venäjän eteläiseksi rintamaksi määrittelemään turvallisuuden pääsuuntaan.
Paljon huolta herättänyt seikka on Venäjän ilmoitus omien intressiensä ja kansalaistensa turvallisuuden puolustamisesta rajojensa ulkopuolella tarvittaessa myös asevoimin. Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneiden valtioiden, joissa elää miljoonia Venäjän kansalaisia, näkökulmasta kyse on todellisesta potentiaalisesta sotilaallisesta uhasta.
Venäläisten kommentaattorien inhorealistinen vastaus tähän on ollut se, että kyse ei ole sen erityisemmästä linjauksesta kuin mitä Yhdysvallat on käytännössä toteuttanut hyökätessään useisiin muihin maihin ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä, tai Ranskan puolustaessa asevoimin kansalaistensa turvallisuutta entisissä siirtomaissaan. Vaikka tämä on tietenkin totta, se tuskin rauhoittaa Venäjän naapureiden huolta, eikä se myöskään lisää alueen vakautta.
Venäjän sotilasdoktriini näkee ulkoisiksi uhkiksi, paitsi Naton muodostaman potentiaalisen sotilaallisen uhan, myös siihen kuuluvat maat, joiden kanssa sillä ei ole rajasopimuksia. Lisäksi se listaa uhkakuviin Venäjän alueella toimivat ja sen alueellista yhtenäisyyttä horjuttavat separatisti/terroristiryhmät, jotka ainakin osassa tapauksia saavat tukea myös maan rajojen ulkopuolelta. Tässäkin pääongelman muodostaa Venäjän näkökulmasta etelä, Kaukasian alue ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat, joissa Venäjä näkee vaarana ääri-islamististen liikkeiden leviämisen, erityisesti jos talebanit palaisivat valtaan Afganistanissa. Toinen Venäjää koskeva ongelma Afganistanissa on se, että se tuottaa noin 80 % maailmalla kulutetusta heroiinista, ja Venäjällä taas käytetään nykyään peräti 21 % tästä maailmalle leviävästä heroiinista. Myös siksi Venäjän mielestä länsimaiden onnistuminen Afganistanissa on sen oma etu. Siitäkin huolimatta, että Venäjä on useissa yhteyksissä ilmaissut epäilyksensä sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Afganistanissa.
Venäjä näkee Afganistanin sodan avaavan sille kuitenkin tilaisuuden vahvistaa omaa asemaansa lännen strategisena kumppanina. Ulkoministeri Sergei Lavrov on rinnastanut suoraan Naton Afganistanissa ja CSTO:n Keski-Aasiassa Afganistanin vastaisilla rajoilla toimivat joukot. Venäjä onkin ehdottanut CSTO:n ja Naton yhteisen Afganistanin strategian laatimista. Pääsihteeri Rasmussen puolestaan näyttää tarttuneen ainakin ehdotuksen konkreettista yhteistyötä koskeneeseen osaan. Hän on pyytänyt venäläisiä toimittamaan Kabuliin AK-47 kalašnikoveja, ammuksia ja muuta venäläistä aseistusta sen lisäksi, että Venäjä osallistuu jo nyt sotatoimien tukemiseen mm. logistiikkayhteistyöllä.
Näyttää siltä, että pidemmällä tähtäimellä Venäjä laskee Naton ja länsimaiden tarvitsevan sen panosta myös globaaleissa operaatioissa ja terrorisminvastaisessa taistelussa, mikä taas vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa. Afganistanin sota voisi Venäjän näkökulmasta katsoen toimia tällaisen yhteistyön avaajana, vaikka Venäjä ei ole itse sotaan joukkojaan tarjonnutkaan. CSTO:n roolin vahvistaminen tunnustettuna sotilasliittona taas lujittaisi Venäjän otetta sen omaksi etupiirikseen määrittelemillä alueilla ja antaisi sille myös yhden kortin lisää neuvotteluissa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista.
Julkaistu Idäntutkimus, pääkirjoitus 1/2010
Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi Venäjän sotilasdoktriinin perustuvan vanhentuneisiin uhkakuviin, erityisesti mitä tulee siinä esitettyihin arvioihin Naton kehityksestä. Arvion kimmoitti se, että Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen ja Naton uudet linjaukset sen globaalista ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin sitoutumattomasta itsenäisestä sotilaallisesta toimintavapaudesta yksiselitteisesti sotilaalliseksi uhaksi. Tosin samaan hengenvetoon molemmin puolin on korostettu Georgian sodan jälkeen jäädytettyjen suhteiden palauttamista ja ryhdytty etsimään mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön. Niitä haetaan ennen kaikkea kansainvälisen ”terrorisminvastaisen taistelun” ja Afganistanin sodan suunnalta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Venäjän uudessa opissa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (CSTO), jonka Venäjä on solminut Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kanssa, sekä Sanghai-yhteistyöjärjestö (SCO) ovat saaneet ehkä jopa aiempaa tärkeämmän merkityksen. Doktriinin mukaan CSTO-sopimus tarkoittaa kollektiivista puolustusvelvoitetta. Näin Venäjä haluaa demonstroida, että sillä on oma sotilasliitto, jolla on Naton artiklaa 5 vastaava kollektiivisen puolustuksen velvoite.
Uutta sotilasdoktriinia on arvosteltu myös siitä, että sen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset, eikä siinä kiinnitetä huomiota laajennetun turvallisuuden kysymyksiin. Toisaalta on huomattava, että se ei sisällä ydinaseiden ensikäytön oppia, kuten 1993 versio, eikä myöskään ennaltaehkäisevän iskun periaatetta, jolla mm. Yhdysvallat on perustellut hyökkäystään Irakiin ja Afganistaniin.
Tätä ei voi kuitenkaan tulkita niin, etteikö Venäjä olisi valmis käyttämään asevoimiaan rajojensa ulkopuolella. Siihen se varaa mahdollisuuden useissa eri tilanteissa. YK:n peruskirjaan vedoten sellainen tilanne olisi välitön sotilaallisen hyökkäyksen uhka Venäjää vastaan, jolloin Venäjä toteuttaisi ”ennaltaehkäisevän” hyökkäyksen rajojensa ulkopuolelle.
Ydinaseet taas kuuluvat Venäjän sotilasdoktriinin ytimeen. Niiden avulla se ilmoittaa kompensoivansa armeijansa heikentynyttä toimintakykyä. Ydinaseita ollaan valmiita käyttämään paitsi vastauksena ydinasehyökkäykseen, myös muiden joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa vastaan. Siksi Venäjän tavoitteena on ylläpitää ydinaseiden osalta ”kauhun tasapainoa”, jonka säilyttämiseksi se vastustaa sekä uusien ohjustorjuntajärjestelmien kehittämistä (avaruuden militarisointi) ja ohjusten sijoittamista rajojensa läheisyyteen (Puola ja Romania) sekä katsoo välttämättömäksi estää uusien ydinasevaltioiden synnyn. Ydinaseiden leviämisen ja vääriin käsiin joutumisen estämisessä sen, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien suurvaltojen intressit yhtyvät sellaisten valtioiden kuin Iranin, Pohjois-Korean ja Pakistanin suhteen. Pakistan kuuluu Afganistanin ohella Venäjän eteläiseksi rintamaksi määrittelemään turvallisuuden pääsuuntaan.
Paljon huolta herättänyt seikka on Venäjän ilmoitus omien intressiensä ja kansalaistensa turvallisuuden puolustamisesta rajojensa ulkopuolella tarvittaessa myös asevoimin. Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneiden valtioiden, joissa elää miljoonia Venäjän kansalaisia, näkökulmasta kyse on todellisesta potentiaalisesta sotilaallisesta uhasta.
Venäläisten kommentaattorien inhorealistinen vastaus tähän on ollut se, että kyse ei ole sen erityisemmästä linjauksesta kuin mitä Yhdysvallat on käytännössä toteuttanut hyökätessään useisiin muihin maihin ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä, tai Ranskan puolustaessa asevoimin kansalaistensa turvallisuutta entisissä siirtomaissaan. Vaikka tämä on tietenkin totta, se tuskin rauhoittaa Venäjän naapureiden huolta, eikä se myöskään lisää alueen vakautta.
Venäjän sotilasdoktriini näkee ulkoisiksi uhkiksi, paitsi Naton muodostaman potentiaalisen sotilaallisen uhan, myös siihen kuuluvat maat, joiden kanssa sillä ei ole rajasopimuksia. Lisäksi se listaa uhkakuviin Venäjän alueella toimivat ja sen alueellista yhtenäisyyttä horjuttavat separatisti/terroristiryhmät, jotka ainakin osassa tapauksia saavat tukea myös maan rajojen ulkopuolelta. Tässäkin pääongelman muodostaa Venäjän näkökulmasta etelä, Kaukasian alue ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat, joissa Venäjä näkee vaarana ääri-islamististen liikkeiden leviämisen, erityisesti jos talebanit palaisivat valtaan Afganistanissa. Toinen Venäjää koskeva ongelma Afganistanissa on se, että se tuottaa noin 80 % maailmalla kulutetusta heroiinista, ja Venäjällä taas käytetään nykyään peräti 21 % tästä maailmalle leviävästä heroiinista. Myös siksi Venäjän mielestä länsimaiden onnistuminen Afganistanissa on sen oma etu. Siitäkin huolimatta, että Venäjä on useissa yhteyksissä ilmaissut epäilyksensä sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Afganistanissa.
Venäjä näkee Afganistanin sodan avaavan sille kuitenkin tilaisuuden vahvistaa omaa asemaansa lännen strategisena kumppanina. Ulkoministeri Sergei Lavrov on rinnastanut suoraan Naton Afganistanissa ja CSTO:n Keski-Aasiassa Afganistanin vastaisilla rajoilla toimivat joukot. Venäjä onkin ehdottanut CSTO:n ja Naton yhteisen Afganistanin strategian laatimista. Pääsihteeri Rasmussen puolestaan näyttää tarttuneen ainakin ehdotuksen konkreettista yhteistyötä koskeneeseen osaan. Hän on pyytänyt venäläisiä toimittamaan Kabuliin AK-47 kalašnikoveja, ammuksia ja muuta venäläistä aseistusta sen lisäksi, että Venäjä osallistuu jo nyt sotatoimien tukemiseen mm. logistiikkayhteistyöllä.
Näyttää siltä, että pidemmällä tähtäimellä Venäjä laskee Naton ja länsimaiden tarvitsevan sen panosta myös globaaleissa operaatioissa ja terrorisminvastaisessa taistelussa, mikä taas vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa. Afganistanin sota voisi Venäjän näkökulmasta katsoen toimia tällaisen yhteistyön avaajana, vaikka Venäjä ei ole itse sotaan joukkojaan tarjonnutkaan. CSTO:n roolin vahvistaminen tunnustettuna sotilasliittona taas lujittaisi Venäjän otetta sen omaksi etupiirikseen määrittelemillä alueilla ja antaisi sille myös yhden kortin lisää neuvotteluissa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista.
Julkaistu Idäntutkimus, pääkirjoitus 1/2010
lauantai 9. tammikuuta 2010
Venäjän turvallisuusaloite
Venäjä lanseerasi runsas vuosi sitten uuden eurooppalaisen turvallisuusaloitteen, jonka saama vastaanotto lännessä oli jokseenkin nuiva. Sen tulkittiin pyrkivän hajottamaan Naton tai vähintäänkin heikentämään sitä. Aloitetta kritisoitiin myös epämääräisyydestä ja epäiltiin, etteivät venäläiset taida itsekään tietää tarkkaan mitä haluavat.
Alkuun aloitteesta ei ollut myöskään kirjallista versiota, mikä ylläpiti spekulointia ja epäilyksiä sen tarkoitusperistä. Viimein marraskuun 29. päivä presidentti Dmitri Medvedev julkaisi luonnoksen keskusteltavaksi. Se ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kommentit kertovat jo aika paljon siitä mihin Venäjä pyrkii.
Johtoajatuksena on rakentaa uusi turvallisuusarkkitehtuuri YK:n ja sen turvallisuusneuvoston asemaan ainoana legitiiminä kansainvälisenä organisaationa, jolla on oikeus päättää voimatoimista suvereenia valtiota vastaan. Sopimustekstissä mainitaan YK:n peruskirjan määräykset, julistus YK:n peruskirjan mukaisista valtioitten välisistä ystävällisistä suhteista ja yhteistyähän liittyvistä kansainvälisen oikeuden periaatteista (1970), ETYK:n Helsingin päätäsasiakirja (1975) ja ETYJ:n hyväksymä Euroopan turvallisuuden peruskirja (1999).
Venäjän perustaa ehdotuksensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen periaatteeseen kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta ja YK:n keskeisestä asemasta. Aloite palauttaisi turvallisuusneuvostolle sen monopolin, jonka Naton ja EU:n muutamia vuosia sitten tekemät päätäkset sotilaallisten ”rauhanturvaoperaatioiden” toteuttamisesta myös ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta ovat kumonneet.
Tämän kaiken tarkoituksen on muuttaa Neuvostoliiton romahduksen ja Naton itälaajentumisen jälkeen Venäjälle epäedulliseksi kääntynyt sotilaspoliittinen asetelma. Venäjän näkäkulmasta merkittävät sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset päätetään nyt Naton ja EU:n piirissä. Niiden päätäksentekoon sillä taas ei ole sanansijaa. Siksi ei olekaan kummallista, että sen aloitteen peruselementteihin sisältyy pari lännen jo valmiiksi hylkimää ajatusta. Ensimmäinen niistä on mainittu YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen ennalleen. Toinen on Naton puolustusvelvoitteen ja sen jäsenten ensisijaista turvallisuutta tuottavan roolin korvaaminen uuteen sopimukseen kuuluvien valtioiden
ja yhteisäjen keskinäisellä ja ensisijaisella turvallisuussitoumuksella.
Molemmat seikat heikentäisivät Naton nykyistä hegemoniaa. On sanomattakin selvä, että Nato-maat eivät ole monestakaan syystä kovin halukkaita päästämään Venäjää mukaan päättämään niiden yksioikeutena tähän asti olleista kysymyksistä. Toisella puolen arviota painaa taas lännen tarve sitoa Venäjä tuottamaan kansainvälistä vakautta ja turvallisuutta.
YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen maailmanpolitiikan keskiään toisi sen pysyvänä jäsenenä olevan Venäjän takaisin ydintoimijan roolin. Sama koskee luonnollisesti myös muita pysyviä jäseniä: Kiinaa, Ranskaa ja Englantia. Yhdysvaltojen osalta kysymys on lähinnä sen arvioimisesta, kuinka paljon se arvioi tarvitsevansa muita omien tavoitteittensa toteuttamiseen. Venäjä on yrittänyt aktiivisesti kumota kritiikkiä siitä, että sen aloite suuntautuisi Natoa vastaan. Sen mukaan kyse ei ole ketään vastaan suunnatusta aloitteesta, vaan yhteisen Vancouverista Vladivostokiin ulottuvan euro-atlanttisen turvallisuuden tuottamisesta, jota ei voi toteuttaa ilman Venäjän osallistumista siihen. Näyttää myös siltä, että Venäjä on pyrkinyt luomaan pariteettiasetelman Naton ja EU:n suhteen.
Venäjän ehdotuksessa Natoa vastaa Venäjän johtama, vuonna 2003 perustettu Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestä ja Euroopan unionia hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi syntynyt Itsenäisten valtioiden yhteisä IVY. Näiden neljän järjestän ja yksittäisten valtioiden lisäksi sopimuksen piiriin kuuluisi myös ETYJ.
Venäjä ”imitoi” asetelmaa, jossa se voi tuoda neuvottelupäytään läntistä blokkia vastaavan repertuaarin ”itäisen blokin” kansainvälisiä järjestöjä. Osoittaisi silti kyvyttämyyttä lukea Venäjän politiikkaa jos kuvittelemme, että Venäjän ehdotus johtuisi sen epärealistisesta tilannetajusta. Usein kuulee myös väitettävän, että Venäjä pyrkii toimimaan kuin muinainen suurvalta Neuvostoliitto, ja että se tuntee yhä haamukipuja amputoiduissa jäsenissään. Varmasti myös näin, erityisesti kansan keskuudessa ja usein myös poliitikkojen kansaa kosiskelevassa retoriikassa, mutta vähemmän siitä on kuitenkin ollut merkkejä Venäjän toteuttamassaulkopolitiikassa.
Venäjä on yhä eurooppalainen, Aasian puolelle Uralin taakse levittäytyvä suurvalta, jolla on intressi vaikuttaa maailman kehitykseen vähintäänkin siinä missä muillakin Euroopan valtioilla. Hyvä esimerkki on Venäjän rooli Lähi-idässä, jossa se on tärkeä peluri Iranin vastaisista pakotteista puhuttaessa. Venäjän julkituomiin erityisintresseihin taas kuuluvat entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Ne muodostavat yhä toisiinsa sidotun talousalueen, energia- ja liikenneinfrastruktuurin ja turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden.
Myös ihmisten valtiorajat ylittävät sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet ovat tiiviit ja suuri määrä, miljoonia venäjänkielisiä ja myös Venäjän passin omaavia asuu tällä alueella. Se tarjoaa Venäjälle oivallisen tilaisuuden käyttää ns. pehmeitä vaikuttamiskeinoja lähialueillaan ilman, että sen tarvitsee turvautua suoraan voimapolitiikkaan.
Mitä sitten tulee kovaan turvallisuuteen, Venäjä ei ole sopijapuolena euro-atlanttisella tai edes eurooppalaisella tasolla. Niistä se on syrjässä enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Siksi Venäjän aloite on ymmärrettävä sekä sen omien intressien lähtäkohdista että myös laajemmassa mielessä siinä tapauksessa, että uskomme vakauden ja turvallisuuden edellyttävän kaikkien alueen toimijoiden mukana oloa turvallisuuden tuottamisessa. Toinen asia sitten on tietenkin mahdollisen sopimuksen sisältö.
Venäjä on kuitenkin yhä ydinasesupervalta, joka käy neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa juuri umpeutuneen strategisten aseiden rajoitussopimus START I jatkosta ja Naton kanssa tavanomaisia aseita koskevasta TAE-sopimuksesta. Askel Venäjän yrityksissä läytää yhteisiä intressejä lännen kanssa on myös Nato-Venäjä neuvostossa äskettäin sovittu päätäs kartoittaa yhteiset turvallisuushaasteet, joista on mainittu erikseen mm. Afganistan. Venäjä sallii myös Naton tarvitsemien tarvikkeiden kuljetuksen alueensa läpi Uzbekistanin kautta Afganistaniin.
Myös Iranin politiikassa Venäjä ja USA hakevat yhteistä kieltä. Onkin nähtävissä, että Venäjä rakentaa laajalla skaalalla asemiaan. Pelivaraa antaa se, että sillä on sekä yhteisiä että erillisiä intressejä ei vain lännen, vaan myös uusien nousevien valtioiden, kuten Kiina, Intia, Brasilia ja Indonesia, kanssa.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 9.12.2009
Alkuun aloitteesta ei ollut myöskään kirjallista versiota, mikä ylläpiti spekulointia ja epäilyksiä sen tarkoitusperistä. Viimein marraskuun 29. päivä presidentti Dmitri Medvedev julkaisi luonnoksen keskusteltavaksi. Se ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kommentit kertovat jo aika paljon siitä mihin Venäjä pyrkii.
Johtoajatuksena on rakentaa uusi turvallisuusarkkitehtuuri YK:n ja sen turvallisuusneuvoston asemaan ainoana legitiiminä kansainvälisenä organisaationa, jolla on oikeus päättää voimatoimista suvereenia valtiota vastaan. Sopimustekstissä mainitaan YK:n peruskirjan määräykset, julistus YK:n peruskirjan mukaisista valtioitten välisistä ystävällisistä suhteista ja yhteistyähän liittyvistä kansainvälisen oikeuden periaatteista (1970), ETYK:n Helsingin päätäsasiakirja (1975) ja ETYJ:n hyväksymä Euroopan turvallisuuden peruskirja (1999).
Venäjän perustaa ehdotuksensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen periaatteeseen kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta ja YK:n keskeisestä asemasta. Aloite palauttaisi turvallisuusneuvostolle sen monopolin, jonka Naton ja EU:n muutamia vuosia sitten tekemät päätäkset sotilaallisten ”rauhanturvaoperaatioiden” toteuttamisesta myös ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta ovat kumonneet.
Tämän kaiken tarkoituksen on muuttaa Neuvostoliiton romahduksen ja Naton itälaajentumisen jälkeen Venäjälle epäedulliseksi kääntynyt sotilaspoliittinen asetelma. Venäjän näkäkulmasta merkittävät sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset päätetään nyt Naton ja EU:n piirissä. Niiden päätäksentekoon sillä taas ei ole sanansijaa. Siksi ei olekaan kummallista, että sen aloitteen peruselementteihin sisältyy pari lännen jo valmiiksi hylkimää ajatusta. Ensimmäinen niistä on mainittu YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen ennalleen. Toinen on Naton puolustusvelvoitteen ja sen jäsenten ensisijaista turvallisuutta tuottavan roolin korvaaminen uuteen sopimukseen kuuluvien valtioiden
ja yhteisäjen keskinäisellä ja ensisijaisella turvallisuussitoumuksella.
Molemmat seikat heikentäisivät Naton nykyistä hegemoniaa. On sanomattakin selvä, että Nato-maat eivät ole monestakaan syystä kovin halukkaita päästämään Venäjää mukaan päättämään niiden yksioikeutena tähän asti olleista kysymyksistä. Toisella puolen arviota painaa taas lännen tarve sitoa Venäjä tuottamaan kansainvälistä vakautta ja turvallisuutta.
YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen maailmanpolitiikan keskiään toisi sen pysyvänä jäsenenä olevan Venäjän takaisin ydintoimijan roolin. Sama koskee luonnollisesti myös muita pysyviä jäseniä: Kiinaa, Ranskaa ja Englantia. Yhdysvaltojen osalta kysymys on lähinnä sen arvioimisesta, kuinka paljon se arvioi tarvitsevansa muita omien tavoitteittensa toteuttamiseen. Venäjä on yrittänyt aktiivisesti kumota kritiikkiä siitä, että sen aloite suuntautuisi Natoa vastaan. Sen mukaan kyse ei ole ketään vastaan suunnatusta aloitteesta, vaan yhteisen Vancouverista Vladivostokiin ulottuvan euro-atlanttisen turvallisuuden tuottamisesta, jota ei voi toteuttaa ilman Venäjän osallistumista siihen. Näyttää myös siltä, että Venäjä on pyrkinyt luomaan pariteettiasetelman Naton ja EU:n suhteen.
Venäjän ehdotuksessa Natoa vastaa Venäjän johtama, vuonna 2003 perustettu Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestä ja Euroopan unionia hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi syntynyt Itsenäisten valtioiden yhteisä IVY. Näiden neljän järjestän ja yksittäisten valtioiden lisäksi sopimuksen piiriin kuuluisi myös ETYJ.
Venäjä ”imitoi” asetelmaa, jossa se voi tuoda neuvottelupäytään läntistä blokkia vastaavan repertuaarin ”itäisen blokin” kansainvälisiä järjestöjä. Osoittaisi silti kyvyttämyyttä lukea Venäjän politiikkaa jos kuvittelemme, että Venäjän ehdotus johtuisi sen epärealistisesta tilannetajusta. Usein kuulee myös väitettävän, että Venäjä pyrkii toimimaan kuin muinainen suurvalta Neuvostoliitto, ja että se tuntee yhä haamukipuja amputoiduissa jäsenissään. Varmasti myös näin, erityisesti kansan keskuudessa ja usein myös poliitikkojen kansaa kosiskelevassa retoriikassa, mutta vähemmän siitä on kuitenkin ollut merkkejä Venäjän toteuttamassaulkopolitiikassa.
Venäjä on yhä eurooppalainen, Aasian puolelle Uralin taakse levittäytyvä suurvalta, jolla on intressi vaikuttaa maailman kehitykseen vähintäänkin siinä missä muillakin Euroopan valtioilla. Hyvä esimerkki on Venäjän rooli Lähi-idässä, jossa se on tärkeä peluri Iranin vastaisista pakotteista puhuttaessa. Venäjän julkituomiin erityisintresseihin taas kuuluvat entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Ne muodostavat yhä toisiinsa sidotun talousalueen, energia- ja liikenneinfrastruktuurin ja turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden.
Myös ihmisten valtiorajat ylittävät sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet ovat tiiviit ja suuri määrä, miljoonia venäjänkielisiä ja myös Venäjän passin omaavia asuu tällä alueella. Se tarjoaa Venäjälle oivallisen tilaisuuden käyttää ns. pehmeitä vaikuttamiskeinoja lähialueillaan ilman, että sen tarvitsee turvautua suoraan voimapolitiikkaan.
Mitä sitten tulee kovaan turvallisuuteen, Venäjä ei ole sopijapuolena euro-atlanttisella tai edes eurooppalaisella tasolla. Niistä se on syrjässä enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Siksi Venäjän aloite on ymmärrettävä sekä sen omien intressien lähtäkohdista että myös laajemmassa mielessä siinä tapauksessa, että uskomme vakauden ja turvallisuuden edellyttävän kaikkien alueen toimijoiden mukana oloa turvallisuuden tuottamisessa. Toinen asia sitten on tietenkin mahdollisen sopimuksen sisältö.
Venäjä on kuitenkin yhä ydinasesupervalta, joka käy neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa juuri umpeutuneen strategisten aseiden rajoitussopimus START I jatkosta ja Naton kanssa tavanomaisia aseita koskevasta TAE-sopimuksesta. Askel Venäjän yrityksissä läytää yhteisiä intressejä lännen kanssa on myös Nato-Venäjä neuvostossa äskettäin sovittu päätäs kartoittaa yhteiset turvallisuushaasteet, joista on mainittu erikseen mm. Afganistan. Venäjä sallii myös Naton tarvitsemien tarvikkeiden kuljetuksen alueensa läpi Uzbekistanin kautta Afganistaniin.
Myös Iranin politiikassa Venäjä ja USA hakevat yhteistä kieltä. Onkin nähtävissä, että Venäjä rakentaa laajalla skaalalla asemiaan. Pelivaraa antaa se, että sillä on sekä yhteisiä että erillisiä intressejä ei vain lännen, vaan myös uusien nousevien valtioiden, kuten Kiina, Intia, Brasilia ja Indonesia, kanssa.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 9.12.2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
