Ukrainasta, Krimistä ja Venäjästä Suomen Kuvalehdessä

Linkki Suomen kuvalehden juttuun

Vaikea suhde Venäjään

Venäjään suhtautuminen ei ole aina ollut helppoa edes venäläisille itselleen, saati sitten sen naapureille. Venäjä on yksi suurvalloista, jotka ovat jakaneet useampaan kertaan naapurimaansa etupiireihin avoimilla, salaisilla tai tosiasiallisilla sopimuksilla. Viimeisen sadan vuoden aikana se on romahtanut kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla sen reunoilta itsenäistyi joukko maita.

Venäjän ensimmäisen hajoamisen jälkijäristykset jatkuivat noin 25 vuotta. Ne päättyivät vasta toisen maailmansodan loppumiseen. Länsi ja Neuvostoliitto sopivat Jaltassa 1943 Euroopan jakamisesta etupiireihin. Britannian pääministeri Churchill räknäili Stalinin kanssa lappusille piirretyillä prosenttiluvuilla kenen vaikutuspiirissä ja millä osuudella kukin on. Baltian kuulumista Neuvostoliittoon ei näissä neuvotteluissa kyseenalaistettu. Suomen puolestaan haluttiin antautuvan ja irtautuvan Saksan liittolaisuudesta.

Seuraava suuri mullistus oli Saksojen yhdistyminen 1990. Sen teki mahdolliseksi lännen ja Neuvostoliiton suullinen sopimus uusista etupiireistä. Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker lupasi, että Naton ja Neuvostoliiton väliin jätetään maat jonne Nato ei laajene.

Neuvostoliiton vuotta myöhemmin tapahtuneen romahduksen myötä Baltian maat itsenäistyivät toisen kerran ja Venäjä joutui sen tosiasian eteen, että Bakerin puheet on unohdettu. Nato laajeni Itä-Eurooppaan, joka halusi sotilaalliset takeet myöhemmin voimistuvaa Venäjää vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole poistanut uusien Nato-maiden epävarmuutta. Niiden turvallisuus riippuu yhä ratkaisuista, joita suurvallat tekevät pöydissä joihin niillä ei ole asiaa.

Etelärajansa entiset neuvostotasavallat Venäjä on pitänyt yhä vaikutuspiirissään. Sen on käytännössä tunnustanut myös länsi. Tästä kertoo Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi solmittu Minskin sopimus, joka on eräänlainen etupiirisopimus. EU:n johtokaksikko Saksa ja Ranska neuvottelivat sen Venäjän kanssa välttääkseen avoimen sotilaallisen kriisin puhkeamisen. Vastahakoinen Ukrainan johto pantiin hyväksymään sopimus neljäntenä osapuolena.

Miten Venäjään siis pitäisi suhtautua? Minun reseptini on: kuten muihinkin suurvaltoihin. Samalla on hyvä muistaa, että siinä se naapurina tulee olemaan ja toimeen on tultava johtajista riippumatta.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Rauhapuolesta lehden kolumnina

Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.

Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

Teksti on julkaistu aiemmin Tiedotoimittajien blogissa