Ennustamisen vaikeus

Kirjoitin kolumnin Ukrainan kriisin ennakoimattomista seurauksista ja kriisin analysoinnin vaikeudesta:

http://www.tiedetoimittajat.fi/ennustamisen-vaikeus/

Imperialismin ja vallankumousten paluu?

Ukrainan vallanvaihdon, Venäjän Krimille tekemän intervention ja sitä seuranneiden tapahtumien jälkeen on puhuttu kansainvälisen järjestelmän käänteestä, Venäjän paluusta 1800-luvun imperialismin ajan politiikkaan ja lievimmilläänkin kylmän sodan paluusta. Osa on myös katsonut, että tapahtumilla on ollut suora vaikutus Suomen välittömään turvallisuusympäristöön.

Johtopäätökset kriisistä ovat odotetusti hajautuneet. Osa vaatii lisää kalustoa armeijalle ja sotilaallista liittoutumista Natoon, osa taas liputtaa Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja poliittisiin keinoihin tukeutumisen puolesta. Jakavana tekijänä on arvio Venäjän käyttäytymisen perussyistä ja sen vaikutuksesta kansainvälisten suhteiden kehitykseen.

Toinen arvioita jakava kysymys on ollut se, mikä tai mitkä ovat olleet Ukrainan tapahtumien perimmäiset liikkeelle panevat tekijät. Ovatko ne rinnastettavissa ympäri maailmaa tapahtuneisiin sosiaalisesta tyytymättömyydestä ja hallitusten vastaisuudesta kummunneisiin kansannousuihin ja mielenosoituksiin, arabikeväästä aina occupy -liikkeen mielenosoituksiin länsimaissa? Vai onko kyse ollut pikemminkin idän ja lännen, Venäjän ja EU:n, etupiirikamppailusta Ukrainassa? Vaiko ensisijassa ukrainalaisten omasta yrityksestä tehdä lopullinen pesäero Venäjään liittymällä läntisiin organisaatioihin?

Kaikille tulkinnoille on löydettävissä hyviä perusteluja, mutta niiden selitysvoiman arvioiminen on vielä kesken. Sanomattakin on selvää, että tulkintojen painotukset kertovat myös kommentoijan omien näkemysten lähtökohdista.

Osa kommentaattoreista on nimennyt Ukrainan tapahtumat myös vallankumoukseksi. Sen puolesta puhuvat vallanvaihdos, satojen tuhansien ukrainalaisten mielenosoitus Maidanilla edellisissä vaaleissa valtaan nousseen presidentti Janukovytšin politiikkaa vastaan, presidentin epäonnistunut yritys tukahduttaa mielenosoitukset poliisiväkivallalla ja lopulta tilanteen kärjistyminen avoimeksi aseelliseksi yhteenotoksi.

Oliko sitten kyse vallankumouksesta vai edellisissä vaaleissa hävinneen eliitin paluusta, jää nähtäväksi. Jos katsoo pääministeripuoluetta ja tärkeimpiä ministereitä, kyse on pikemminkin edellisissä vaaleissa hävinneiden revanssista. Jos taas tapahtumat sovitetaan vallankumouskertomukseen ja sen piirteenä pidetään vallan kumoamista kansanjoukkojen ulkoparlamentaarisen toiminnan siivittämänä, voidaan tapahtumia pitää ainakin sinne viittaavana. Noin 200 000 mielenosoittajaa Maidanilla on toki paljon, mutta suurempiakin mielenosoittajien määriä on nähty protestoimassa hallituksia vastaan ilman, että siitä olisi seurannut kumouksia. Kiistaton asia on, että tapahtumat johtivat hallitsemisen, Ukrainan presidentin ja pääministeripuolueen, kriisiin. Janukovytšin taustatuki mureni kun häntä pönkittäneet oligarkit ja osa omista ja edellisten vaalien jälkeen voittajien riveihin hypänneistä kansanedustajista vaihtoivat lopulta voittajien puolelle.

Merkitsikö tämä sitten uusien voimien nousua valtaan? Kyllä ja ei. Isänmaa, vankilasta vapautetun Julija Tymošenkon aiemmin johtama puolue, muodosti hallituksen ja ulkopolitiikan osalta se edustaa selvästi toisenlaista suuntausta kuin Janukovytšin Alueiden puolue. Siinä suhteessa taas ei tapahtunut muutosta, että molempien puolueiden taustatukena ja rahoittajina ovat olleet vahvat oligarkit, molempien puolueiden johtajat ovat vallassa ollessaan huolehtineet omasta ja lähipiirinsä rikastumisesta eikä kumpikaan puolue ole kyennyt johtamaan Ukrainaa uudistusten tielle. Nyt vahvimpana presidenttiehdokkaana näyttää mielipidetiedustelujen mukaan olevan aiemmin oranssin vallankumouksen valtaan nostamamaan presidentin Viktor Juštšenkon luottomiehenä tunnettu ja itsekin talouspoliitikkona uran tehnyt, suklaakaupalla rikastunut ja sittemmin yritystoimintaansa mm. televisiokanava 5:n omistajaksi laajentanut oligarkki Petro Porošenko.

On huomionarvoista, että Porošenko toimi vajaan vuoden ajan 2012 myös Alueiden puolueen ja nyt syrjäytetyn pääministeri Mykola Azarovan hallituksen taloudellisen kehityksen ja kaupan ministerinä Janukovytšin kutsumana. Hänen kautensa osui vaiheeseen, jossa Janukovitš ilmeisesti puntaroi EU:n assosiaatiosopimuksen ja Venäjän kanssa tehtävän talousyhteistyön hyötyjä. On myös hyvä muistaa, että Janukovytš ei ollut varsinaisesti Venäjän mies, vaan hän pelasi samaan aikaan sekä lännen että idän suuntaan ja tarttui mielestään parhaaseen tarjoukseen kun Venäjä lupasi 11 miljardin euron lainan ilman IMF:n edellyttämiä ehtoja, kaasuun hinnan alennuksen sekä lykkäyksen Ukrainan kaasuvelan maksulle. Konkurssikypsän valtion johdolle ratkaisu oli jokseenkin ymmärrettävä. Samaan aikaan Janukovytš ilmoitti kuitenkin Ukrainan päämääräksi edelleenkin assosiaatiosopimuksen solmimisen EU:n kanssa. Venäjän johtamaan Euraasian unioniin liittyminen ei ollut hänen mukaansa neuvottelujen kohteena.

Janukovytšin erotti edeltäjästään Juštšenkosta ja hänen hallituksensa linjasta ehkä kaikkein selkeimmin Naton jäsenyyshakemuksen jäädyttäminen. Jos Ukrainaa tarkastellaan tässä NATO-Venäjä-kehyksessä, Janukovytšin valtaannousu ja syrjäyttäminen oli merkittävä käänne. Tästä näkökulmasta Ukraina voidaan sijoittaa myös osaksi kylmän sodan perintönä seuraavaa suurvaltojen nollasummapeliä. Sen ymmärtäminen on epäilemättä syy siihen, miksi yhdysvaltalaiset ulkopolitiikan veteraanistrategit, kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen presidenttien neuvonantajina kannuksensa hankkineet Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat suositelleet Ukrainalle ns. Suomen tietä. Heidän mielestään Ukrainan pitäisi huomioida Venäjän turvallisuusedut niin, ettei se joudu naapurimaansa kanssa konfliktiin, ja samalla sen pitäisi harjoittaa tiivistä yhteistyötä lännen kanssa ja kehittää omaa demokratiaansa. Heidän mukaansa Ukrainaan ei synny kestävää ratkaisua, ellei Venäjän turvallisuuspoliittisia intressejä oteta huomioon. Asian toinen puoli on, että lännellä ei näytä olevan halua eikä myöskään resursseja ajautua yhteenottoon Venäjän kanssa tällä alueella. Viimeksi asia ratkaistiin NATO-huippukokouksessa 2008, jossa Naton suuret eurooppalaiset jäsenmaat pysäyttivät Ukrainan ja Georgian jäsenyyden hyväksymisen.

Perimmältään turvallisuusulottuvuudesta keskusteltaessa kysymys on siitä, onko muun maailman tunnustettava Venäjän asema suurvaltana, jonka intressipiiriin entisen Neuvostoliiton alueen valtiot kuuluvat Baltian maita lukuun ottamatta. Tämä nostaa väistämättä esille myös kysymyksen siitä, olisiko lännen kuitenkin viisasta vastata rakentavasti Venäjän muutamia vuosia sitten tekemään aloitteeseen Euroopan uuden sotilaallisen turvallisuuden sopimusjärjestelmän luomisesta. Jos vaihtoehtoina ovat sopimusneuvottelut tai uuteen kylmään sotaan ajautuminen, vaaka kallistuu epäilemättä neuvottelujen puolelle.

Helsingissä 7.3.2014

Julkaistu Idäntutkimuksessa 

Muisti ja unohdus

Tapa, jolla menneisyys muistetaan, ohjaa vahvasti käsitystämme nykyisyydestä ja myös siitä, mitä tuleman pitää. Mutta yhtä lailla unohtaminen ja vaikeneminen ohjaavat maailmankuvaamme. Siksi ei ole samantekevää, mitä oppikirjoissa kerrotaan menneisyydestämme tai mitä menneestä käsitellään julkisuudessa ja mitä ei. Hanke, jolla koko Venäjälle kirjoitetaan yksi yhteinen historian oppikirja, ja siitä käytävä keskustelu kuvastavat myös sitä, mihin Venäjä on menossa.

Hanke on nostanut esiin useita Venäjän historian kipupisteitä, joista Stalinin kausi ei ole vähäisin eikä myöskään ainoa. Kiistaa ovat jo nyt herättäneet Kiovan Venäjän historia, varjagien rooli, Iivana Julman ajan ja Moskovan laajenemisen luonnehdinta. Pietari Suuri esitetään suurena Venäjän modernisoijana, ja sama koskee myös Stalinin teollistamispolitiikan aikaa. Myös heidän politiikkansa kärsimykset ja uhrit mainitaan, GULAG:a ja repressiota unohtamatta, mutta ne jäävät lopulta valitun valtiokeskeisen näkökulman alle.

Oppikirjaprojektin peruslinjana on korostaa Venäjän valtiollisen suuruuden historiallista, tuhatvuotista jatkumoa riippumatta siitä, ketkä valtaa kulloinkin ovat käyttäneet ja minkälainen yhteiskuntamuoto on ollut vallalla. Siten oppikirjan määrääväksi näkökulmaksi nousevat vallanpitäjien valtiolliset saavutukset, se, miten alueellisesti suureksi ja poliittisesti ja sotilaallisesti mahtavaksi Venäjä on kasvanut. Tässä katsannossa ei ole niinkään merkitystä, onko hallitsijana Venäjän demokratisoimista vaatineet dekabristit kukistanut Nikolai I, joka kuvataan autokraattiseksi talouden modernisoijaksi, vai Stalin, joka kuvataan modernin teollisuusyhteiskunnan luojaksi.

Lähihistoriasta unohdetaan Mihail Gorbatšovin demokraattiset reformit ja Boris Jeltsin kuvataan lähinnä kaaoksen aiheuttajana, jonka jälkeen valtaan noussut Vladimir Putin astuu kuvaan järjestyksen ja Venäjän suuruuden palauttajana. Yleisemminkin Venäjän historian kuvassa heijastuu usein käsitys siitä, että venäläisten paikka historiassa määräytyy sen mukaan, mikä heidän panoksensa valtiollisen suuruuden luomisessa osana kollektiivia on. Valittu näkökulma hämärtää vääjäämättä kuvasta yksilöiden ja kansojen kohtalot.

Muistamiseen ja unohtamiseen kuuluu myös se, että ihmiset käsittelevät menneisyyttä sukupolvikokemusten kautta. Kuvaava esimerkki sukupolvikokemuksen merkityksestä on hiljattain ilmestynyt Valdai-klubin tutkimus Venäjän identiteetistä. Sodan ajan sukupolvi on omaksunut yleisneuvostoliittolaisen käsityksen kansalaisuudesta kaikkein vahvimmin, mitä ilmeisimmin kaikkia neuvostokansoja koskeneen sotakokemuksen vuoksi. Nuorempiin sukupolviin verrattuna syntymämaa on heille keskeisin kansalaisuutta määrittävä kriteeri ja etninen alkuperä puolestaan on vähemmän merkityksellinen. Vastaavasti tämä ikäluokka haluaa muistaa Stalinin ensisijaisesti Suuren Isänmaallisen Sodan johtajana, joka pelasti isänmaan tuholta. Samalla kokonaisten kansojen karkotukset ja ihmisten laajamittainen vaino halutaan joko unohtaa tai selittää välttämättömyydeksi suuren valtiollisen tehtävän toteuttamiseksi.

Siten Stalinin kausi kaikkine tuhoineen voidaan tulkita valtion vahvistamiseksi tulevaa sotaa varten. Perestroikasta alkaneeseen keskusteluun on kuulunut muistaa myös vainojen ja sodan hirveä hinta, jota Venäjä maksaa vieläkin. Pelkästään aineellisista tuhoista toipuminen kesti vähintäänkin parikymmentä vuotta, henkiset traumat ovat edelleen läsnä.. Sodan jälkeen kansa ja sen elämänedellytykset oli rampautettu, mutta valtion mahtavuutta sodanjälkeisessä maailmassa mittaavat armeija ja raskas teollisuus jäivät jäljelle. Näillä kriteereillä neuvostovaltiosta tuli suurempi ja vahvempi kuin ehkä kertaakaan aiemmin. Siitä tuli ydinaseineen maailman toinen supervalta, jonka suuruudesta venäläiset tuntevat valikoivan muistamisen ja unohduksen avulla yhä edelleenkin ylpeyttä.

Vahvan valtion ja instituutioiden korostamisella on kuitenkin oma taustansa venäläisessä muistin kulttuurissa. Tähän traditioon nojaa myös Venäjän historian oppikirjojen uudistaminen. Suuri osa venäläisistä on ollut aina vakuuttunut siitä, että koko Venäjän menneisyys ja sen maantieteelliset ja kulttuuriset ominaispiirteet todistavat vastaansanomattomasti vahvan valtion välttämättömyydestä. Esiin nostetaan Venäjän synty Moskovan ruhtinaskunnan valloitusten tuloksena. Vahva Moskova löi lopullisesti mongolit ja liitti tataarit imperiumiinsa, kun taas 1600-luvun alun smutnoje vremja eli sekasorron aika toi puolalaiset valloittajat Moskovaan. Ortodoksisen kirkon päätös kanonisoida Romanovien hallitsijasuvun viimeinen tsaari Nikolai II ja tsaariperhe vuonna 2000 ja heidän 400 vuotta sitten tapahtuneen valtaan nousunsa juhlavuoden näyttävä viettäminen Venäjällä kertovat myös osaltaan vahvan, autoritaarisen keskusvallan arvostuksesta.

Yhden tulkinnan mukaan Nikolai II:n päätös luopua asemastaan yleisen tuen puutteen vuoksi oli virhe, jonka tuloksena Venäjä ajautui uuteen smutnoje vremjan kauteen 1917 tapahtumien myötä. Uudessa valtiollisen historian hengessä tulkinta on, että tästä sekasorron tilasta Venäjän nostivat ylös bolševikit. He hallitsivat kovalla kädellä, Stalinin aikana monien edeltäjiensä tapaan julmasti, mutta palauttivat samalla valtiollisen suuruuden. Uuden oppikirjaprojektin yksi julkilausuttu perusajatus on ollut päästä irti Venäjää Neuvostoliiton hajoamisesta asti jakaneesta kahtiajaosta ”punaisten” ja ”valkoisten” historiaan. Sen on määrä tapahtua legalisoimalla neuvostokausi yhdeksi merkittäväksi ajanjaksoksi Venäjän tuhatvuotisessa valtiollisessa historiassa. Tämä lähtökohta kansakunnan menneisyyden rakentamiseen tekee ymmärrettäväksi myös kiistoja herättäneet päätökset eräiden neuvostosymbolien käyttöönotosta ja julkisuudessa ajoittain huomiota herättäneet lausunnot, joissa neuvostokautta on arvioitu uudelleen sen saavutusten näkökulmasta.

Putinin asemaa ja politiikkaa on verrattu joskus sekä Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden aikaan että tsaareista mm. Nikolai I:n konservatiivismilitaristiseen hallintoon. Symboliikkaa ajallisen ulottuvuuden mielessä voidaan nähdä myös kahdessa viimeisessä Romanovien valtaannousun satavuotisjuhlinnassa. 300-vuotisjuhlia vietettiin Nikolai II:n aikana 1913, vuotta ennen tsaarin eroamaan pakottaneen ja Venäjän imperiumin hajottaneen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Nyt kun Venäjä juhlii Romanovien 400 vuotta sitten tapahtunutta valtaannousua, Putinin toisen presidenttikauden Venäjä elää keskellä taloudellista ja poliittista murrosta. Monet myös uskovat, että Putinin lähtölaskenta on samalla alkanut.

Helsingissä 5.12.2013, Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäistymisen vuosipäivän aattona.

Julkaistu Idäntutkimus 4/2013