Putinin laskevat kannatuslukemat hermostuttavat Kremliä.
Missä tahansa muussa järjestelmässä miltei 60 % hyväksyttävyyslukemat olisivat
riittävät, mutta ei Venäjällä. Lähes jakamatonta kansansuosiota pitkään
nauttineesta Putinista ne tuntuvat siltä kuin kansa olisi kääntänyt hänelle selkänsä.
Ilmassa on myös merkkejä siitä, että Putinin ja
Medvedevin tukiryhmien välillä käydään kulissien takaista taistelua. On esitetty,
että kysymys olisi Putinin taustaryhmän suorittamasta hallitsemistavan uudelleenarviosta.
Sen olisi aiheuttanut se mielenosoitusten ja heikentyneiden kannatuslukemien
vahvistama tosiasia, että Venäjä on jakautunut ja Putin on menettänyt
merkittävän osan keskiluokan ja kaupunkien kannatuksestaan. Hän ei enää ole
koko kansan presidentti samalla tavoin kuin hän on aiemmin voinut esiintyä
pragmaattisena ja politiikan yläpuolella olevana maan isänä.
Nyt hänen kannatuspohjansa nojaa paljolti maan arvokonservatiiviseen
ja Euroopan puolen suurten kaupunkien ulkopuolella asuvaan väestöön. Tämän on
uskottu olevan myös syynä siihen, että Venäjän ortodoksiselle kirkolle on annettu
aikaisempaa suurempi rooli traditionaalisten arvojen ja moraalin edustamisessa kansan
yhtenäisyyden lujittamiseksi.
Näkyvin symbolinen ilmentymä tästä ovat olleet patriarkka
Kirillin ja Putinin toistuvat esiintymiset rinnakkain ja Kirillin melko suorat
Venäjän kehitykseen liittyvät, usein avoimesti Putinia tukevat poliittiset
kannanotot. Epämääräisimpiin kirkon piiristä esitettyihin kannanottoihin
kuuluvat moniselitteiset tulkinnat neuvostohistoriasta ja Stalinin ajasta.
Kiistanalaisimpiin viimeaikaisiin uudistuksiin kuuluu
päätös uskonnonopetuksen tuomisesta kouluihin. Venäjän perustuslain mukaan
kirkko ja valtio ovat erotettuja toisistaan ja siinä on annettu tasaveroisesti erityisasema
maan neljälle perinteiselle uskonnolle, joihin ortodoksian lisäksi luetaan
islamilaisuus, juutalaisuus ja buddhalaisuus.
Kriitikkojen mielestä koulujen uskonnonopetus on luonut
tilanteen, jossa ortodoksinen kirkko saa etuoikeutetun aseman muihin verrattuna.
Tämän on pelätty jopa aiheuttavan jännitteitä eri uskontokuntien ja Venäjän eri
osien välille. Toinen kritiikin suunta on syyttänyt päätöksen rikkovan suoraan perustuslakia.
Hallinnossa Putinin on nähty tukeutuneen, jos mahdollista,
entistä johdonmukaisemmin turvallisuusorganisaatioista rekrytoitaviin miehiin –
silovikkeihin. Pääministeri
Medvedevin hallituksen lisääntynyt kritisointi ja julkiset hyökkäykset
pääministerin tukijoita vastaan uskotaan olevan suora seuraus silovikkien
asemien vahvistumisesta. Tässä on viitattu varapääministeri Vladislav Surkovin hiljattain
tapahtuneeseen eroamiseen. Hän vastasi hallituksen modernisaatiopolitiikasta ja
Skolkovo-projektista. Surkov tunnetaan myös Putinin ja Medvedevin
presidenttikausien harmaana kardinaalina, joka lanseerasi suvereenin
demokratian käsitteen ja pyrki luomaan Venäjälle kaksipuoluejärjestelmän. Toisena
esimerkkinä ovat hyökkäykset myös toista Medevedevin hallituksen varapääministeriä,
Arkadi Dvorkovitšia vastaan.
Venäjää hallitsevan eliitin sisäisessä ryhmittelyssä Medvedeviä
on pidetty lähinnä managerien ja liikemiesten ryhmän edustajana. Venäjän
modernisaatioon tähtäävä Skolkovo on liitetty Medvedevin joukkoihin, ja Putinin
puolestaan on sanottu suhtautuneen siihen vähintäänkin skeptisesti. Tässä mielessä
Surkovin potkut olivat pitkään jatkuneen kamppailun tulos, jossa Medvedevin
hallituksen eroa ajavat silovikit etenivät yhden askeleen eteenpäin kohti tavoitteidensa toteuttamista.
Putin on myös itse julkisesti ilmaissut tyytymättömyytensä
hallituksen aikaansaannoksiin. Hän antoi sille toukokuun alussa epärealistisen
lyhyen kuukauden määräajan laatia uusi suunnitelma tarpeellisista toimista
seuraavan viiden vuoden ajalle, federaation virkamiesten toiminnan paremmasta organisoimisesta
ja läpinäkyvyyden lisäämisestä. Tämä on tulkittu Medvedevin julkiseksi
nöyryyttämiseksi, jolla Putin käynnisti hänen lähtölaskentansa. Uudeksi
pääministeriksi on veikattu mm. Medevedevin presidenttikautensa lopussa
näyttävästi erottamaa, myös liberaalina pidettyä Alexei Kudrinia.
Venäjän takavuosien taloudellisen menestystarinan isänä mainitun,
entisen finanssiministeri Kudrinin valinta uudeksi pääministeriksi olisi
loogista, jos Medvedevin aika pääministerinä tulisi täyteen. Eurokriisin suurimmasta
laukasta hyydyttämän Venäjän talouden huomioon ottaen, lännen luottamusta
nauttiva ja erottamisensa jälkeen itsensä hallituksen ja opposition väliin sillanrakentajaksi
asemoinut Kudrin voisi olla ainakin teoriassa taktisesti viisas valinta.
Toinen asia sitten on se, kuinka uskottava hän olisi venäläisten
silmissä poliittisen luottamuksen palauttajana. Vanhaan poliittiseen eliittiin
hänet joka tapauksessa luetaan. Toisaalta ei hän välttämättä sen huonommin
hyväksyttävyysmittauksissa menestyisi kuin Medvedev, jonka kansansuosio matelee
sellaisissa pohjalukemissa, että Kremlissä se voidaan tulkita jopa rasitteeksi
presidentille. Täytyy nimittäin muistaa, että Venäjän hallitus on aina
presidentin hallitus, jonka pääministerin ja muut tärkeimmät ministerit
presidentti nimittää parlamentin suostumuksella.
Toisaalta on myös muistettava, että Putinilla ei ole
välttämättä kovin suurta syytä erottaa lojaaliksi osoittautunutta Medvedeviä. Hänen
poliittinen profiilinsa pääministerinä on ollut matala, ja uskollisuutensa
Putinille hän osoitti kieltäytymällä asettumasta presidenttiehdokkaaksi siitä
huolimatta, että osa Venäjän poliittista eliittiä (mm. Surkovin nimi on
mainittu tässä yhteydessä) asetti panoksensa hänen puolestaan. Tällä Medvedev osoitti
omien poliittisten ambitioidensa puuttumisen, tai vaihtoehtoisesti realistisuutensa.
Medvedevin uskottavuuslukemat eivät missään vaiheessa ole olleet kovin
korkealla Putiniin verrattuna, eivät edes hänen presidenttikautensa lopussa.
Toisaalta, mikäli tarve tulee, Putin on nyt rakentanut
asetelman, jossa syyllinen siihen, että hänen presidentinvaalikampanjassaan antamansa
lupaukset eivät ole toteutuneet, on nimetty. Ajatus menee kutakuinkin niin,
että koska presidentin nimittämän pääministerin johtama hallitus on jättänyt
toteuttamatta presidentin tahtoa, se on pettänyt hänen luottamuksensa ja epäonnistunut.
Siksi presidentillä on hyvä syy vaihtaa vähintäänkin osa ministereistä ellei jopa
pääministeri. Tällä tavalla toimien voidaan toivoa, että poliittinen
tyytymättömyys kanavoituisi hallitukseen ja sen ympärillä käytävään taisteluun
ilman että se suoranaisesti uhkaisi Putinin asemaa.
Niin epävarmalla pohjalla kuin edellä esitetyt pohdinnat
ovatkin, varmaa on kuitenkin se, että Venäjän tulevaisuuden kannalta oleelliset
talouden modernisaation ja yhteiskunnan demokratisoinnin haasteet odottavat
edelleenkin ratkaisuaan.
Tekstit
