Venäjän pogromit

Tavoite Euraasian unionin luomisesta ja ulkomaalaisvastaisiksi pogromeiksi leimahtava nationalismin

kasvu ovat Putinille hankala yhtälö. Oppositio-johtaja Aleksei Navalnyin kaltaisille populisteille ja muille gastarbeitereitten ja eivenäläisten aiheuttamista ongelmista paasaaville nationalisteille asetelma sen sijaan sopii hyvin.

Toisaalta myös Putin olisi käyttänyt nationalismikorttia ja populismia, mutta samalla hän on joutunut tasapainoilemaan sen tosiasian kanssa, että Venäjä on monikulttuurinen ja monietninen valtio. Siksi hän on joutunut myös suitsimaan äärimmäisiä, väkivaltaan taipuvaisia venäläisnationalistisia liikkeitä ja puhumaan ei-venäläisten asemasta. Venäjän johtajien huolena on aina ollut estää maan ajautuminen sekasortoon etnisten konfliktien seurauksena. Neuvostoliiton hajoamiseen vahvasti vaikuttaneet etniset kansanrintamat ja valtakunnan hajoaminen kansallisten neuvostotasavaltojen rajoja pitkin kuuluvat Putinin sukupolven avainkokemuksiin.

Siksi Putinin hallinto on joutunut tasapainoilemaan herkällä alueella venäläisten kansallismielisyyden hyödyntämisen ja vähemmistökansojen oikeuksien edes jonkinasteisen turvaamisen välillä. Putinin kansallismielinen retoriikka on kuitenkin samalla luonut tilaa myös äärinationalistisille ja väkivaltaa lietsoville liikkeille, jotka vastustavat Venäjän virallista monikulttuurisuuspolitiikkaa, vähemmistöjen

oikeuksia ja lietsovat yleistä kannatusta saavia, etnisesti ei-venäläisiä vastaan suuntautuvia vaatimuksia.

Tähän joukkoon vetoaa myös nykyisessä asetelmassa opposition näkyvimmäksi johtajaksi noussut Aleksei Nalvalnyi. Hän on osallistunut nationalistisen äärioikeiston mielenosoitusmarsseille ja käyttänyt astetta Putinia jyrkempää populistista kieltä. Navalnyin teemoihin ovat kuuluneet väestön keskuudessa suosittu siirtolaisten syyllistäminen höystettynä virkavallan ja poliisin tehottomuuden ja lahjottavuuden arvostelulla. Moskovassa poliisin säännöllisesti etnisen profiloinnin perusteella toteuttamat ratsiat sekä jokin aika sitten vähintäänkin heikolla laillisuusperusteella motivoidut pidätettyjen ”kokoomaleirit” ovat osaltaan seurausta vallan ja nationalistisen opposition kilpailusta näyttäytyä tinkimättöminä venäläisten suojelijoina.

Moskovassa Birjuljovon esikaupungissa venäläisnuorukaisen puukotuksesta  alkanut mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi hyökkäykseksi ei-venäläisiä vastaan. Se on yksi hälyttävä esimerkki lisää siitä mihin tämä kilpailu kansallismielisyyskortin käyttämisestä johtaa. Mellakkaa seuraavana päivänä poliisi pidätti joukkoratsiassa noin 1600 Birjuljovon ei-venäläistä, jolloin suuri yleisö sai jälleen yhden vahvistuksen sille käsitykselle, että tietyt etniset ryhmät aiheuttavat ominaisuuksiensa vuoksi ongelmia. Yleinen uskomus on, että monien Venäjää vaivaavien yhteiskunnallisten ongelmien taustalla on etnisten ryhmien välinen kulttuurien yhteentörmäys. Sen nähdään ilmenevän kaukasialaisten, keskiaasialaisten ja muiden ei-venäläisten mahdottomuutena sopeutua yhteiskuntaan. Toistaiseksi vähemmän on puhuttu rikollisuuteen ja muihin ongelmiin liittyen usein sietämättömissä oloissa asuvien ja työskentelevien siirtolaisten aseman kohentamisesta.

Vastauksena siirtolaisuuteen liittyviin ongelmiin Navalnyin hengenheimolaiset ja myös monet muut ovat vaatineet rajojen sulkemista Keski-Aasiaan, viisumipakkoa ja laittomien siirtolaisten joukkokarkotuksia. Tässä etnisesti ei-venäläisten vastaisessa kiihkossa ei aina muisteta, eikä edes välitetä siitä, että monet summittaisen vihan kohteeksi joutuneista ovat venäjän kansalaisia.

Putinille tilanne ei ole ainoastaan sisäpoliittinen ongelma, joka voi jopa vaikuttaa hänen kansansuosioonsa antamalla nostetta oppositiolle. Hänen liikkumatilansa on paljon ahtaampi kuin Navalnyin. Putinin kädet ovat sidotut ainakin toistaiseksi maltillisempaan politiikkaan kahdesta syystä. Jo mainitun Venäjän sisäisen, kansallisuuksien välisen, rauhan ylläpitämisen lisäksi Putinin suuren geopoliittisen aloitteen toteuttaminen, Euraasian unionin perustaminen, vaatii hyvien suhteiden ylläpitämistä Keski-Aasian valtioiden johtajiin ja siten myös niiden kansalaisten kohtelussa edes jonkinlaisen hygieenisyyden noudattamista.

Venäjän päätös muodostaa Euraasian unioni syventämään sen ja Valko-Venäjän, Kazakstanin, Armenian, Kirgisian ja Tadžikistanin integraatiota edellyttää sitä, että työvoima, pääomat ja tavara liikkuvat rajojen yli vapaasti. Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen saaminen mukaan Venäjän johtamaan unioniin on sille tärkeä tavoite myös geopoliittisista syistä. Venäjä kilpailee vaikutusvallasta Euraasian alueella paitsi EU:n ja Yhdysvaltojen, myös Kiinan kanssa, jonka vaikutusvallan leviämistä se pyrkii tällä tavoin patoamaan. Kirgisialle ja Tadžikistanille puolestaan Venäjällä työskentelevät siirtotyöläiset tuottavat eräiden laskelmien mukaan jopa puolet niiden BKT:sta. Viisumipakon asettaminen näille maille aiheuttaisi luultavasti keskiaasialaisen vastareaktion ja vaarantaisi Putinin strategisen siirron.

Tässä pelissä Keski-Aasian valtiot ovat köyhyydestään huolimatta kasvattaneet painoarvoaan ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin ne sijaitsevat perinteisesti Venäjän vaikutuspiiriin kuuluneella alueella, jolla on ollut käynnissä Neuvostoliiton hajoamisesta asti useamman valtion ja liiton geopoliittinen vaikutuspiirikamppailu. Toinen syy on se, että Venäjän alun perin Euraasian unioniin havittelema Ukraina, ja sen vanavedessä Moldova, ovat asettaneet etusijalle EU:n kanssa solmittavan assosiaatiosopimuksen. Se taas sulkee EU:n linjauksen mukaan pois mahdollisuuden siltä, että maat voisivat kuulua Euraasian unioniin.

Tämä ja Venäjän hiljattain synnyttämä ”tullikiista” Ukrainan ja Moldovan länteen suuntautumisen vuoksi kertovat EU:n ja Venäjän etupiirikamppailun tiivistymisestä. Ellei Ukraina liity Euraasian unioniin, niin kuin tällä tietoa näyttäisi, merkitsisi se melkoista takaiskua Venäjän geopoliittisille etupiiripyrkimyksille. Toisaalta Ukrainan jo pitkään epävakaana jatkunut tilanne sekä EU:n talousvaikeudet pidempään jatkuessaan voivat saada maan hakemaan myöhemmin myös muita ratkaisuja. On myös oletettavaa, että jos Euraasian unioni toteutuu, sen ja EU:n välille solmitaan aikanaan niiden keskinäistä yhteistyötä määrittävät sopimukset. Silloin tullaan vaiheeseen, jossa siirtymä etupiirikilpailusta yhteistyön ja integraation piiriin tapahtuu. Se avaisi mahdollisesti oven myös Ukrainan ja Moldovan aseman uudelleenarvioimiseen. Niiden luontaiset talousintressit edellyttävät talousyhteistyön jatkamista joka tapauksessa myös Venäjän kanssa. Molemmissa maissa vaikuttavat myös vahvat tätä ajavat intressiryhmät.

Julkaistu Idäntutkimus 3/2013

Kremlissä hermostumisen oireita

Putinin laskevat kannatuslukemat hermostuttavat Kremliä. Missä tahansa muussa järjestelmässä miltei 60 % hyväksyttävyyslukemat olisivat riittävät, mutta ei Venäjällä. Lähes jakamatonta kansansuosiota pitkään nauttineesta Putinista ne tuntuvat siltä kuin kansa olisi kääntänyt hänelle selkänsä.

Ilmassa on myös merkkejä siitä, että Putinin ja Medvedevin tukiryhmien välillä käydään kulissien takaista taistelua. On esitetty, että kysymys olisi Putinin taustaryhmän suorittamasta hallitsemistavan uudelleenarviosta. Sen olisi aiheuttanut se mielenosoitusten ja heikentyneiden kannatuslukemien vahvistama tosiasia, että Venäjä on jakautunut ja Putin on menettänyt merkittävän osan keskiluokan ja kaupunkien kannatuksestaan. Hän ei enää ole koko kansan presidentti samalla tavoin kuin hän on aiemmin voinut esiintyä pragmaattisena ja politiikan yläpuolella olevana maan isänä.

Nyt hänen kannatuspohjansa nojaa paljolti maan arvokonservatiiviseen ja Euroopan puolen suurten kaupunkien ulkopuolella asuvaan väestöön. Tämän on uskottu olevan myös syynä siihen, että Venäjän ortodoksiselle kirkolle on annettu aikaisempaa suurempi rooli traditionaalisten arvojen ja moraalin edustamisessa kansan yhtenäisyyden lujittamiseksi.

Näkyvin symbolinen ilmentymä tästä ovat olleet patriarkka Kirillin ja Putinin toistuvat esiintymiset rinnakkain ja Kirillin melko suorat Venäjän kehitykseen liittyvät, usein avoimesti Putinia tukevat poliittiset kannanotot. Epämääräisimpiin kirkon piiristä esitettyihin kannanottoihin kuuluvat moniselitteiset tulkinnat neuvostohistoriasta ja Stalinin ajasta.

Kiistanalaisimpiin viimeaikaisiin uudistuksiin kuuluu päätös uskonnonopetuksen tuomisesta kouluihin. Venäjän perustuslain mukaan kirkko ja valtio ovat erotettuja toisistaan ja siinä on annettu tasaveroisesti erityisasema maan neljälle perinteiselle uskonnolle, joihin ortodoksian lisäksi luetaan islamilaisuus, juutalaisuus ja buddhalaisuus.

Kriitikkojen mielestä koulujen uskonnonopetus on luonut tilanteen, jossa ortodoksinen kirkko saa etuoikeutetun aseman muihin verrattuna. Tämän on pelätty jopa aiheuttavan jännitteitä eri uskontokuntien ja Venäjän eri osien välille. Toinen kritiikin suunta on syyttänyt päätöksen rikkovan suoraan perustuslakia.

Hallinnossa Putinin on nähty tukeutuneen, jos mahdollista, entistä johdonmukaisemmin turvallisuusorganisaatioista rekrytoitaviin miehiin – silovikkeihin. Pääministeri Medvedevin hallituksen lisääntynyt kritisointi ja julkiset hyökkäykset pääministerin tukijoita vastaan uskotaan olevan suora seuraus silovikkien asemien vahvistumisesta. Tässä on viitattu varapääministeri Vladislav Surkovin hiljattain tapahtuneeseen eroamiseen. Hän vastasi hallituksen modernisaatiopolitiikasta ja Skolkovo-projektista. Surkov tunnetaan myös Putinin ja Medvedevin presidenttikausien harmaana kardinaalina, joka lanseerasi suvereenin demokratian käsitteen ja pyrki luomaan Venäjälle kaksipuoluejärjestelmän. Toisena esimerkkinä ovat hyökkäykset myös toista Medevedevin hallituksen varapääministeriä, Arkadi Dvorkovitšia vastaan.

Venäjää hallitsevan eliitin sisäisessä ryhmittelyssä Medvedeviä on pidetty lähinnä managerien ja liikemiesten ryhmän edustajana. Venäjän modernisaatioon tähtäävä Skolkovo on liitetty Medvedevin joukkoihin, ja Putinin puolestaan on sanottu suhtautuneen siihen vähintäänkin skeptisesti. Tässä mielessä Surkovin potkut olivat pitkään jatkuneen kamppailun tulos, jossa Medvedevin hallituksen eroa ajavat silovikit etenivät yhden askeleen eteenpäin kohti tavoitteidensa toteuttamista.

Putin on myös itse julkisesti ilmaissut tyytymättömyytensä hallituksen aikaansaannoksiin. Hän antoi sille toukokuun alussa epärealistisen lyhyen kuukauden määräajan laatia uusi suunnitelma tarpeellisista toimista seuraavan viiden vuoden ajalle, federaation virkamiesten toiminnan paremmasta organisoimisesta ja läpinäkyvyyden lisäämisestä. Tämä on tulkittu Medvedevin julkiseksi nöyryyttämiseksi, jolla Putin käynnisti hänen lähtölaskentansa. Uudeksi pääministeriksi on veikattu mm. Medevedevin presidenttikautensa lopussa näyttävästi erottamaa, myös liberaalina pidettyä Alexei Kudrinia.

Venäjän takavuosien taloudellisen menestystarinan isänä mainitun, entisen finanssiministeri Kudrinin valinta uudeksi pääministeriksi olisi loogista, jos Medvedevin aika pääministerinä tulisi täyteen. Eurokriisin suurimmasta laukasta hyydyttämän Venäjän talouden huomioon ottaen, lännen luottamusta nauttiva ja erottamisensa jälkeen itsensä hallituksen ja opposition väliin sillanrakentajaksi asemoinut Kudrin voisi olla ainakin teoriassa taktisesti viisas valinta.

Toinen asia sitten on se, kuinka uskottava hän olisi venäläisten silmissä poliittisen luottamuksen palauttajana. Vanhaan poliittiseen eliittiin hänet joka tapauksessa luetaan. Toisaalta ei hän välttämättä sen huonommin hyväksyttävyysmittauksissa menestyisi kuin Medvedev, jonka kansansuosio matelee sellaisissa pohjalukemissa, että Kremlissä se voidaan tulkita jopa rasitteeksi presidentille. Täytyy nimittäin muistaa, että Venäjän hallitus on aina presidentin hallitus, jonka pääministerin ja muut tärkeimmät ministerit presidentti nimittää parlamentin suostumuksella.

Toisaalta on myös muistettava, että Putinilla ei ole välttämättä kovin suurta syytä erottaa lojaaliksi osoittautunutta Medvedeviä. Hänen poliittinen profiilinsa pääministerinä on ollut matala, ja uskollisuutensa Putinille hän osoitti kieltäytymällä asettumasta presidenttiehdokkaaksi siitä huolimatta, että osa Venäjän poliittista eliittiä (mm. Surkovin nimi on mainittu tässä yhteydessä) asetti panoksensa hänen puolestaan. Tällä Medvedev osoitti omien poliittisten ambitioidensa puuttumisen, tai vaihtoehtoisesti realistisuutensa. Medvedevin uskottavuuslukemat eivät missään vaiheessa ole olleet kovin korkealla Putiniin verrattuna, eivät edes hänen presidenttikautensa lopussa.

Toisaalta, mikäli tarve tulee, Putin on nyt rakentanut asetelman, jossa syyllinen siihen, että hänen presidentinvaalikampanjassaan antamansa lupaukset eivät ole toteutuneet, on nimetty. Ajatus menee kutakuinkin niin, että koska presidentin nimittämän pääministerin johtama hallitus on jättänyt toteuttamatta presidentin tahtoa, se on pettänyt hänen luottamuksensa ja epäonnistunut. Siksi presidentillä on hyvä syy vaihtaa vähintäänkin osa ministereistä ellei jopa pääministeri. Tällä tavalla toimien voidaan toivoa, että poliittinen tyytymättömyys kanavoituisi hallitukseen ja sen ympärillä käytävään taisteluun ilman että se suoranaisesti uhkaisi Putinin asemaa.

Niin epävarmalla pohjalla kuin edellä esitetyt pohdinnat ovatkin, varmaa on kuitenkin se, että Venäjän tulevaisuuden kannalta oleelliset talouden modernisaation ja yhteiskunnan demokratisoinnin haasteet odottavat edelleenkin ratkaisuaan.

Julkaistu Idäntutkimus 2/2013

Idäntutkimuksen Avantgarde numero, 4/2012

Venäjän politiikasta ja avantgardesta puhuttaessa ensimmäiseksi tulevat mieleen Pussy Riot ja siihen liittyvä Voina-ryhmä. Kolmas tässä kategoriassa paikkansa kiistatta lunastanut toimija on Putinin raivoisimpiin vastustajiin kuuluva, systeemin ulkopuolisen opposition grand old man Eduard Limonov ja hänen kansallisbolševikkipuolueensa. Heidän poliittisperformatiiviset tempauksensa sotivat kaikin tavoin paitsi yleisen hyvän maun, myös oppositiovoimien konventioita vastaan. 

Nykyavantgarden ”veteraanit” ovat kuitenkin saaneet rinnalleen kuin huomaamatta vakavan kilpailijan. Putinin viimeisin julkisuustemppu johtaa huomiota herättävän valkoisessa puvussaan siperialaisen kurkiparven muutto etelään moottoroidussa riippuliitimessä roikkuen, ei jää lainkaan jälkeen avantgardistien itsesyntyisestä, muotoja rikkovista ja hyvälle maulle korvapuustin antavista performansseista. Voina-ryhmän taustaa vasten Pussy Riotin punk-rukous Kristus Vapahtajan katedraalissa seurasi omassa genressään tuttua epäsovinnaista linjaansa, mutta ilman vallanpitäjien hysteeristä reaktiota provokaatio olisi jäänyt puolinaiseksi.

Sen sijaan presidentti Putin liitelemässä kuin teräsmies Siperian taivaalla kurkiauran kärjessä koetteli taatusti kaikkia hyvän maun rajoja. Hänen performanssissaan ei ollut jälkeäkään kultivoituneesta pianoa soittavasta presidentistä tai Kremlin formaalista mahtipontisuudesta. Se rikkoi taatusti pukukoodia myöten kaikki protokollat ja oli kirvelevä mäjäys venäläisen uusrikkaan porvariston ja länsimielisten liberaalien ”hyvälle maulle”. Putinin tahattoman koomisesta esityksestä ja siitä hänelle mahdollisesti seuranneista terveysongelmista on poikinut luova prosessi, joka on synnyttänyt suuren määrän uusia, lähes nollapisteestä lähteviä spekulaatioita Venäjän ja Putinin tulevaisuudesta. Putinin terveyden romuttumiseen uskoville Venäjää uhkaa pysähtyneisyyden aika, joka vertautuu maan johdossa vielä terminaalivaiheessakin pidetyn Leonid Brežnevin loppukauteen. Niille, jotka uskovat Putinin ajautuneen poliittiseen umpikujaan, tilanne muistuttaa sitä miten Mihail Gorbatšov menetti kohtalokkaasti otteensa poliittisesta kehityksestä.

Mutta ei myöskään opposition elämä ole ollut auvoista vuodenvaihteen voimainponnistuksen jälkeen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Limonovista on tullut suurempi ongelma itse oppositiolle kuin Putinille. Limonovin provokatiivinen toiminta on aiheuttanut hämmennystä ja sen myötä jopa suoranaista halveksuntaa ja vihaa osassa oppositiota. Liberaalit eivät ole antaneet anteeksi hänen taannoin lanseeraamaansa iskulausetta ”Stalin, Berija, GULAG”. Avantgarden parhaiden perinteiden mukaisesti Limonov ravisteli kaiken hyvän maun ja arvostelukyvyn vastaisesti myös Moskovan keskiluokkaisia liberaaleja.

Hän ja eräät opposition vasemmistojohtajat ovat myös arvostelleet ankarasti lokakuussa internetäänestyksessä valitun Venäjän opposition koordinaationeuvoston kokoonpanoa ja politiikkaa. Heidän mukaansa koordinaationeuvostolta ja sen epäviralliseksi johtajaksi valitulta karismaattiselta Aleksei Navalnyilta puuttuu strategia ja politiikka. Systeemin ulkopuolisen opposition radikaalimmat voimat, yhtenä näkyvimmistä myös koordinaationeuvostoon valittu Vasemmistorintaman johtaja Sergei Udaltsov, haluavat radikaalimpaa toimintaa kaihtamatta yhteenottoja vallan kanssa. Yhteenotot paljastavat sen mukaan järjestelmän mädännäisyyden ja luovat olosuhteet vallan vaihdokselle. Tästä seuraa myös oppositiota jakanut vaatimus presidentti Putinin välittömästä erosta. 

Liberaaleille ja äärioikeistosta etäisyyttä ottaneelle Navalnyille yhteenottojen lietsominen ja kompromisseista kieltäytyminen johtaa umpikujaan. Tämä osa oppositiota, johon kuuluu myös kiistanalaisen maineen alaisia Jeltsinin ”perheeseen” liitettyjä liikemiehiä ja poliitikkoja, tavoittelee tyytymättömyyden kasvun ja mielenosoitusten tukemana tilannetta, jossa Putinin hallinto olisi pakotettu dialogiin heidän kanssaan. Dmitri Medvedevin presidenttikautensa lopuksi erottama valtiovarainministeri, talousteknokraattina ja Venäjän vakauden luojana pidetty Aleksei Kudrin ja Venäjän nanoteknologiayritys Rosnanoa johtava Anatoli Tšubais on mainittu tässä yhteydessä. Molemmat ovat pitäneet etäisyyttä katujen protesteihin, mutta tarjoutuneet enemmän tai vähemmän suoraan toimimaan välittäjinä Putinin hallinnon ja opposition välillä. Spekulaatioiden mukaan Garri Kasparov ja Navalnyi kuuluvat myös henkilöihin, jotka Putin saattaisi hyväksyä jossain vaiheessa neuvottelupöytään systeemin ulkopuolisen opposition riveistä. 

Putinin ja valtapuolueen suosion alavire yhdessä opposition voimannäytön kanssa ovat joka tapauksessa luoneet uuden tilanteen. Siihen on vastattu opposition johtohenkilöiden puhelinten salakuuntelulla ja sähköposteihin murtautumisella. Näin saatua tietoa on käytetty heidän mustamaalaamiseensa julkisuudessa. Protestoijien pelottelun toista päätä edustaa ulkomaista taloudellista tukea saavien järjestöjen leimaaminen ulkomaisiksi agenteiksi, luvattomiin mielenosoituksiin osallistumisesta säädetyn sakkorangaistuksen moninkertaistaminen ja opposition aktivistien vangitsemiset sekä rikosoikeudelliset tuomiot tekaistuin perustein. 

Juuri tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joulukuun ja alkuvuoden mielenosoitusten takana ollut liike on hyytynyt Putinin kiistattomaan vaalivoittoon ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen kohtuulliseen menestykseen paikallisvaaleissa. Puolueiden rekisteröimisen vapauttaminen talven mielenosoitusten jälkeen synnytti noin 40 uutta puoluetta. Monien väitetään olevan jopa viranomaisten itsensä perustamia, mutta varmasti joukossa on myös paljon aitoja yrittäjiä. Tulos on ollut joka tapauksessa se, että eri puolilla maata järjestetyissä paikallisvaaleissa uudet puolueet ovat vieneet ääniä varsinkin duuman vaaleissa menestyneiltä vasemmiston puolueilta, systeemioppositioon luetuilta Oikeudenmukaiselta Venäjältä ja kommunisteilta (VFKP).

Nyt opposition ratkaistavana on kysymys siitä, miten jatkaa ja luoda vaihtoehtoinen poliittinen ohjelma ja hankkia sille kannatusta väestön keskuudesta. Vaatimuksiksi eivät enää riitä rehelliset vaalit tai nostalgiaan tukeutuvat iskulauseet Venäjästä ilman Putinia ja vallankumouksesta. Neuvosto-Venäjällä 1920-luvulla näkyvässä osassa toimineet 1900-luvun alun avantgardistit väittivät tehneensä Venäjällä kulttuurivallankumouksen jo ennen poliittista vallankumousta. Historian toistumisen ajatus on aina kiehtonut ihmisiä, mutta tässä on hyvä myös muistaa Karl Marxin tunnettu artikkeli Napoleon III:n noususta 1851 Ranskan toisen tasavallan kriisin seurauksena diktaattoriksi ja kruunautumisesta sen jälkeen keisariksi. Marxin mukaan ensimmäisen kerran historian toistuminen on tragedia ja toisen kerran farssi.

Helsingissä 6.12.2012

Markku Kangaspuro

Putinin toinen kerta

Pääkirjoitus, Idäntutkimus 2/2012

Vladimir Putinin voitto presidentinvaaleissa oli selvä, vaikkakaan ei kovin tyylikäs. Putinin ja Dmitri Medvedevin ilmoitus paikkojen vaihtamisesta läikäytti monta maljaa yli äyräiden. Ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun alun Moskovassa nähtiin suuria joukkomielenosoituksia. Vaikka ne eivät vielä koskeneet kovin suurta osaa väestöstä, jäivät tapahtumat silti muhimaan pinnan alle.

Putinin ensimmäisen presidenttikauden (2000-2008) aluksi ihmisille riitti, että valtion asiat saatiin kutakuinkin järjestykseen ja palkat ja eläkkeet maksettua. Putinin politiikan ytimeksi tuli konservatiivinen vakauden ja järjestyksen palauttaminen. Vuoteen 2008 jatkuneen nousukauden ajan tämä linja vastasi väestön enemmistön mielikuvaa ja myös kokemusta hyvästä politiikasta. Venäläiset keskittyivät demokraattisen kansalaisyhteiskunnan rakentamisen sijaan vaurastumiseen ja kulutusyhteiskunnan rakentamiseen. Siihen Putinin politiikka näytti tarjoavan uskottavimman vaihtoehdon.

Vuosi 2008 toi kuitenkin uusia elementtejä politiikkaan. Dmitri Medvedevin valinta presidentiksi nosti sekä lännessä että Venäjällä odotuksia uudistusmielisemmän aikakauden koittamisesta. Hänen 2010 julkaisemansa puheenvuoro “Venäjä, eteenpäin!” näytti täyttävän lupaukset uudistumisesta ja herätti lännessä suorastaan innostusta.

Ympäristö, jossa Venäjän johto operoi, oli kuitenkin muuttunut jo aiemmin. Elokuussa 2008 leimahtanut kahdeksan päivän sota Georgian kanssa oli raskas takaisku Medvedevin hymykampanjalle lännessä. Venäjän ulkopolitiikan tappioihin lukeutui myös Yhdysvaltojen päätös jatkaa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista ja perustaa uusia sotilastukikohtia mm. Puolaan, Romaniaan ja Bulgariaan. Positiiviseksi saavutukseksi voidaan lukea vuosia jatkuneiden WTO-jäsenyysneuvottelujen päätyminen myönteiseen ratkaisuun.

Vuoden 2008 finanssikriisi kavensi huomattavasti Venäjän sisäpoliittista liikkumavaraa, kun sen talouden kasvu kääntyi ensin jyrkkään 9 % laskuun ja siitä toivuttuaan jäi toivottua alemmalle alle 5 % BKT tasolle. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen hallitseva eliitti ajautui vakaviin erimielisyyksiin. Ne kärjistyivät yhteentörmäykseen elvyttävää talouspolitiikkaa ajaneen Putinin johtaman hallituksen enemmistön ja tiukkaa finanssipolitiikkaa edustaneen ja tiettävästi siksi myös armeijan modernisaatioon budjetoitujen miljardien mielekkyyden kyseenalaistaneen finanssiministeri Aleksei Kudrinin välille. Kriisi päättyi Medvedevin potkuihin Kudrinille.

Hidastuneen talouskasvun vuoksi Venäjän johdolla ei ole enää entiseen tapaan vapaita resursseja ostaa jakopolitiikalla kansalaisten ja erityisesti keskiluokan suosiota. Yhtäältä osa keskiluokkaa on jo saavuttanut sen, mitä sillä on nykyisin edellytyksin saavutettavissa (vaurastuminen), mutta toisaalta sen toiveet yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta ovat eriytyneet. Osittain tämä johtuu siitä, että itse keskiluokka on jakautunut asemaltaan useampaan eri ryhmään.

Ensimmäiseen ryhmään voidaan lukea vanhaan keskiluokkaan kuuluvat valtionyritysten ja julkisen sektorin ylemmät toimihenkilöt. Hallinnollisten resurssien käyttäjinä heillä on ollut tilaisuus hyödyntää asemansa taloudellisesti sekä laillisin että laittomin keinoin. Vallitsevan tilanteen edunsaajina he ovat muodostaneet yhteiskunnan konservatiivisen, vakautta säilyttävän tukijoukon ytimen.

Toinen ryhmä ovat vanhan keskiluokan alempaan kerrostumaan kuuluvat, joista suurin osa työskentelee opetuksen, julkisen terveydenhuollon ja alemmissa kunnallisissa ja valtiollisissa virkatehtävissä sekä valtionyrityksissä. Heidän asemansa on ollut ristiriitainen. Vaikka he eivät ole vaurastuneet merkittävästi, ovat he tähän asti kuitenkin arvostaneet sitä, että palkkoja on korotettu ja ne on maksettu ajallaan. Yhtäältä heidän asemansa on riippuvainen vakauden säilyttämisen politiikasta, mutta toisaalta he kohtaavat usein myös järjestelmän nurjat puolet, sosiaalivaltion rapautumisen sekä esimiestensä ja yleisemminkin vallankäyttäjien laittomuudet ja korruption.

Uusi ilmiö on keskiluokan kolmannen, asemaltaan vallasta riippumattoman tai siitä piittaamattoman ryhmän synty. Se muodostuu heterogeenisesta joukosta ihmisiä, jotka eivät työskentele suoraan valtionjohtoisissa yrityksissä tai julkisella sektorilla. Alkutalven mielenosoituksissa näkyvästi esillä olleiden opiskelijoiden lisäksi siihen kuuluu perinteistä älymystöintelligentsijaa, kuten kirjailijoita ja esiintyviä taiteilijoita, sekä uutta luovaa keskiluokkaa, itsenäisiä yrittäjiä ja ammatinharjoittajia.

Erityisesti tälle ryhmälle korruptio, virkamiesten mielivaltainen toiminta, eriarvoisuus lain edessä ja autoritaarinen hallitsemistapa näyttäytyvät räikeästi sen arvojen ja intressien vastaisina. Sille autoritaarinen hallinto ja samalla tiettyyn rajaan asti siedettävissä olleet vallan väärinkäytökset eivät näyttäydy vaurastumisen takaavana vakauden tuojana, vaan esteenä jo vaurastuneen keskiluokan etenemismahdollisuuksille ja täysivaltaisuudelle.

Vaikka Medvedevin presidenttiyttä ei voikaan pitää suurten uudistusten kautena, muutti vuonna 2008 alkanut kehitys Venäjän poliittisen tilanteen tavalla, joka näkyi myös äskeisissä presidentin vaaleissa. Vakauden ja ihmisten sosiaaliset oikeudet kytkeneestä Putinista tuli nyt myös laman kurittamaksi joutuneiden eläkeläisten ja työväen presidentti. Hänen hallituksensa interventioilla pelastettiin tehtaita joutumasta lakkautetuksi ja taattiin satojen tuhansien ihmisten työpaikat. Uuden keskiluokan teemojen, vapauden ja oikeuksien lisäämisen sijaan Putin lupasi vaalikampanjassaan vakautta painottavaan valtiojohtoiseen politiikkaan perustuvaa parempaa sosiaalivaltiota, korotettuja eläkkeitä, parempaa koulutusta ja terveydenhoitoa.

Putinin sanoma vetosi suuriin massoihin, kun taas ulkoparlamentaarinen oppositio puhui asioista, jotka olivat pääasiassa yhä melko pienilukuisen keskiluokan teemoja. Hyvinvointivaltiota koskevat kysymykset eivät yksinkertaisesti ole kuuluneet opposition päiväjärjestykseen duumassa olevaa vasemmistoa lukuun ottamatta. Uuden keskiluokan vaatimukset ovat liittyneet ensi sijassa laillisuusyhteiskunnan vahvistamiseen, mahdollisuuteen kasvattaa tuloja, johon liittyy 13 % tasaveron tukeminen, mahdollisuuteen yritystoimintaan viranomaisten häiritsemättä ja ilmaisunvapauteen.

Niin paljon talven tapahtumat ovat kuitenkin Putinia ja hänen taustajoukkojaan koskettaneet, että joihinkin uudistuksiin on jo ryhdytty. Niihin kuuluvat mm. puolueiden rekisteröinnin helpottaminen ja paluu vaaleilla valittuihin kuvernööreihin. Putinin puheisiin on myös kirjoitettu uusia elementtejä demokratian, perustuslaillisten oikeuksien ja vapauksien kunnioittamisesta. Silti on ilmeistä, ettei uusvanha presidentti koe kovin suuria paineita syvällisempien uudistusten tekemiseen.

Helsingissä 22.5.2012

Markku Kangaspuro

Kommenttini MTV:lle kenraali Makarovin lausunnoista

– Kauhean uusi kannanotto tämä ei ole. Se on itse asiassa samanlainen kannanotto kuin mitä Venäjä on esittänyt aina 90-luvun jälkipuoliskon jälkeen, jolloin niillä alkoi oma ulkopoliittinen linja muotoutua tähän muottiin mitä se nyt sitten on.

Kommenttini kenraali Makarovin Suomi ja Nato lausunnoista

YLE: Tutkija: Kenraalin puheet suurvallan tapa nähdä maailmaa

Venäjän puolustusvoimien komentajan, armeijankenraali Nikolai Makarovin kommentti Suomen Nato-suhteiden tiivistämisestä pitää nähdä suurvallan tapana katsoa maailmaa, lausuu Aleksanteri-instituutin varajohtaja Markku Kangaspuro. Hänen mukaansa meillä unohtuu usein se laajempi konteksti, missä suurvalta sitä ympäröivää kehitystä tarkastelee.

Hodorkovski ei saanut armahdusta Medvedeviltä

Näyttää siltä, että Hodorkovskin olisi pitänyt "tunnustaa" syyllisyytensä armahduksen edellytyksenä.