Voiton päivä ja Yön sudet

Voiton päivä 9.5. on venäläisille kaksijakoinen asia. Suurelle osalle se on loma, jolloin matkustetaan datšoilla palstoja ruopimaan. Valtiojohdolle se on isänmaallisen hengen nostattamisen paikka, jolloin johto pönöttää Punaisella torilla vastaanottamassa sotilasparaatia.

Selvä ero aiempaan on jo nyt nähtävissä valmistauduttaessa 70-vuotisjuhliin. Kun 65-vuotisjuhlissa korostettiin Venäjän ja lännen liittolaisuutta sodan voittajina, nyt esille nousevat aivan muut teemat.

Strategisen mannertenvälisen Topol M ohjusjärjestelmän ajaminen 100 kilometrin päästä Moskovan pohjoispuolelle pystytettävään asenäyttelyyn kuvaa sitä, millä tolalla Venäjän ja lännen suhteet ovat. Uutisoinnin mukaan presidentti Putin antoi itse käskyn Topol M näytteille asettamisesta BUK ja muiden asejärjestelmien rinnalle.

Puolustusministeri Sergei Šoigun lehdistötilaisuudessa esittämä kalsea viesti maailmalle oli, että näyttelyn pystyttäminen ”ikuistaa ydinpelotteen luojien muiston, symboloi strategisten ohjusvoimien panosta maanpuolustukselle ja on kunnianosoitus ohjustyöntekijöiden sukupolvia jatkuneelle epäitsekkäälle työlle”.

Nationalistista macho propagandaa edustaa puolestaan ”Kirurgin” eli Aleksandr Zaldostanovin johtama Yön sudet moottoripyöräjengi. Yön sudet ja räyhäkansallisen Vladimir Žirinovskin puolue perustettiin neuvostovallan loppuaikoina imitoimaan ”moniarvoista” yhteiskuntaan. Epäilemättä molemmat operaatiot olivat vähintäänkin KGB:n siunaamia. Yön sudet ja Žirinovski eivät ole pettäneet myöhemminkään. Ne ovat osoittautuneet uskollisiksi presidentti Putinin tukijoiksi. Jengi tuki näkyvästi Putinia presidentin vaaleissa samoin kuin Krimin laitonta kaappausta.

Nyt heidän roolikseen on annettu demonstroida puna-armeijan voitonmarssi läpi Euroopan. Kun liittokansleri Angela Merkel ei saavu Moskovan juhliin niin Kirurgi on lähetetty ajamaan Harley Davidsonilla joukkoinensa Berliiniin. Vaikea sanoa, kuinka suurena kunnianosoituksena vielä elossa olevat Suuren isänmaallisen sodan veteraanit pitävät tällaista huonoa amerikkalaista road muistuttavaa  sirkusta.

Suurelle osalle venäläisiä ohjusnäyttelyt ja Yön sudet ovat kuitenkin etäällä omasta Voiton päivän vietosta. Silloin rentoudutaan, laitetaan  datšoja ja kasvimaita kuntoon talven jäljiltä. Grillilihat pannaan marinadiin, siemaillaan pullollinen tai pari olutta ja napsautetaan lämmikkeeksi tai kyytipojaksi ehkä myös pikarillinen vodkaa. Saattavat sitä jotkut käydä kaatamassa myös sankarihaudoille, jos niitä sattuu olemaan lähistöllä.

Alkuperäinen versio julkaistu Tiedetoimittajien blogissa

Venäjällä ei ole kyse vain juustosta!

Putinin joulukuun kannatuslukemat presidentiksi olivat Levada-instituutin mielipidemittauksessa 88 %, jos vaalit olisi järjestetty kyselyä seuranneena viikonloppuna. Kuvaavaa on, että toiseksi eniten kannatusta keräsi kommunistien Zjuganov kuudella prosentilla. Suomenkin mediassa paljon esillä olleen, Putinin sinnikkäänä vastustajana tunnetun Aleksei Navalnyin kannatuslukemiksi mitattiin alle prosentti. Tällä lukemalla hän oli kuitenkin viidenneksi ”suosituin” kandidaatti.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Kyse ei ole vain siitä, etteivätkö muut potentiaaliset ehdokkaat saisi lainkaan näkyvyyttä mediassa. Pääministeri Medvedevin kannatukseksi mitattiin alle prosentti, Vladimir Žirinovski sai neljä prosenttia ja myös paljon mediassa esillä oleva, suosittuna poliitikkona pidetty  puolustusministeri Sergei Šoigu prosentin kannatuksen.

Putinin kannatuslukemat ilmentävät ainakin osittain pinnan alla jo pidempään muhinutta tendenssiä. Venäläiset kokevat, että maan toipuminen Neuvostoliiton romahdusta seuranneesta 1990-luvun alennustilasta on tapahtunut juuri Putinin johdolla ja ansiosta.  

Siinä suhteessa he eivät tietenkään ole väärässä, että Putinin presidenttiyden aikainen 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli Venäjän nousun aikaa. Toinen asia on se, kuinka paljon se oli Putinin ja kuinka paljon hurjasti kohonneiden energian hintojen ja poikkeuksellisen pitkän maailmantalouden nousukauden ansiota. Ihmiset ovat muuallakin kuin Venäjällä taipuvaisia henkilöimään politiikan ja sivuuttamaan muut ja ehkä merkittävämminkin siihen vaikuttavat tekijät.

Tässä piilee tietenkin myös vallan heikko kohta. Kun Venäjän menestys henkilöidään Putiniin, kääntöpuolena on että myös takaiskut henkilöityvät häneen. Pudotusta 88 % kannatuslukemista on tosin varaa tulla muutamakin kymmentä prosenttia ja silti se pysyttelisi reippaasti viivan paremmalla puolella.

Putin valittiin presidentiksi ennätysmäisten mielenosoitusten ja valtapuolueen tappioksi koituneiden duuman protestivaalien jälkeen, Venäjällä menee taloudellisesti huonommin kuin pitkään aikaan, ranskalaiset ja Valion juustot ovat kadonneet kauppojen hyllyiltä ja Putinin ehkä tärkein ulko- ja talouspoliittinen tavoite, Euraasian Unionin luominen, koki raskaan takaiskun kun Ukraina solmi EU:n assosiaatiosopimuksen.

Silti venäläiset ovat mielipidetiedustelujen mukana tyytyväisempiä kuin ehkä koskaan hallituksen sisäpolitiikkaan ja presidentin valitsemaan linjaan. Konflikti lännen kanssa on toistaiseksi vain voimistanut Venäjän pohjavireenä jo pitkään vallinnutta kansallismielisyyttä ja lujittanut Putinin otetta Venäjästä. Nyt 55 prosenttia venäläisistä haluaisi Putinin jatkavan virassaan myös nykyisen 2018 päättyvän kauden jälkeen. Duuman oppositiolla ei ole myöskään tarvetta haastaa Venäjän nykyistä aiempaa itsetietoisempaa politiikkaa. Myös osa katuoppositiota näkee Venäjän vain puolustavan omia intressejään vastakkainasettelussa lännen kanssa.

Ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton hajoamisen kansalaisten enemmistön suhtautuminen Eurooppaan on kääntynyt kielteiseksi. Käänne on merkittävä kun tähän lisätään se, että samalla yleisessä mielipiteessä on tapahtunut voimakas uudelleenorientoituminen Kiinan  suuntaan. Kun vielä 2008 vain 12 prosenttia halusi Venäjän kehittävän ensisijaisesti suhteitaan Kiinan kanssa, oli tilanne joulukuussa 2014 kokonaan toinen. Peräti 47 prosenttia asetti suhteiden kehittämisen Kiinan kanssa etusijalle. IVY-maihin (Ukrainaan ja Valko-Venäjään) suuntautumisen kannatus oli myös romahtanut samassa ajassa 35 prosentista 12 prosenttiin ja Länsi-Euroopan (Ranska ja Saksa) kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön orientoitumisen kannatus oli laskenut 28 prosentista kahdeksaan prosenttiin.

Tuloksissa näkyy epäilemättä kriisin tuottama jyrkkä mielipideilmaston muutos, joka ei välttämättä ole pysyvä. Venäjän mielipideilmaston muutos luo kuitenkin kasvualustan erilaisille kansallismielisille ja Venäjän erillistä kehitystä korostaville ideologisille suuntauksille, se heikentää lännen painostuksen vaikutusta Venäjään ja tukee Putinin ja valtapuolueen asemaa.

Julkaistu Domus Baltica Pulloposti 6

Ennustamisen vaikeus

Kirjoitin kolumnin Ukrainan kriisin ennakoimattomista seurauksista ja kriisin analysoinnin vaikeudesta:

http://www.tiedetoimittajat.fi/ennustamisen-vaikeus/

Imperialismin ja vallankumousten paluu?

Ukrainan vallanvaihdon, Venäjän Krimille tekemän intervention ja sitä seuranneiden tapahtumien jälkeen on puhuttu kansainvälisen järjestelmän käänteestä, Venäjän paluusta 1800-luvun imperialismin ajan politiikkaan ja lievimmilläänkin kylmän sodan paluusta. Osa on myös katsonut, että tapahtumilla on ollut suora vaikutus Suomen välittömään turvallisuusympäristöön.

Johtopäätökset kriisistä ovat odotetusti hajautuneet. Osa vaatii lisää kalustoa armeijalle ja sotilaallista liittoutumista Natoon, osa taas liputtaa Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja poliittisiin keinoihin tukeutumisen puolesta. Jakavana tekijänä on arvio Venäjän käyttäytymisen perussyistä ja sen vaikutuksesta kansainvälisten suhteiden kehitykseen.

Toinen arvioita jakava kysymys on ollut se, mikä tai mitkä ovat olleet Ukrainan tapahtumien perimmäiset liikkeelle panevat tekijät. Ovatko ne rinnastettavissa ympäri maailmaa tapahtuneisiin sosiaalisesta tyytymättömyydestä ja hallitusten vastaisuudesta kummunneisiin kansannousuihin ja mielenosoituksiin, arabikeväästä aina occupy -liikkeen mielenosoituksiin länsimaissa? Vai onko kyse ollut pikemminkin idän ja lännen, Venäjän ja EU:n, etupiirikamppailusta Ukrainassa? Vaiko ensisijassa ukrainalaisten omasta yrityksestä tehdä lopullinen pesäero Venäjään liittymällä läntisiin organisaatioihin?

Kaikille tulkinnoille on löydettävissä hyviä perusteluja, mutta niiden selitysvoiman arvioiminen on vielä kesken. Sanomattakin on selvää, että tulkintojen painotukset kertovat myös kommentoijan omien näkemysten lähtökohdista.

Osa kommentaattoreista on nimennyt Ukrainan tapahtumat myös vallankumoukseksi. Sen puolesta puhuvat vallanvaihdos, satojen tuhansien ukrainalaisten mielenosoitus Maidanilla edellisissä vaaleissa valtaan nousseen presidentti Janukovytšin politiikkaa vastaan, presidentin epäonnistunut yritys tukahduttaa mielenosoitukset poliisiväkivallalla ja lopulta tilanteen kärjistyminen avoimeksi aseelliseksi yhteenotoksi.

Oliko sitten kyse vallankumouksesta vai edellisissä vaaleissa hävinneen eliitin paluusta, jää nähtäväksi. Jos katsoo pääministeripuoluetta ja tärkeimpiä ministereitä, kyse on pikemminkin edellisissä vaaleissa hävinneiden revanssista. Jos taas tapahtumat sovitetaan vallankumouskertomukseen ja sen piirteenä pidetään vallan kumoamista kansanjoukkojen ulkoparlamentaarisen toiminnan siivittämänä, voidaan tapahtumia pitää ainakin sinne viittaavana. Noin 200 000 mielenosoittajaa Maidanilla on toki paljon, mutta suurempiakin mielenosoittajien määriä on nähty protestoimassa hallituksia vastaan ilman, että siitä olisi seurannut kumouksia. Kiistaton asia on, että tapahtumat johtivat hallitsemisen, Ukrainan presidentin ja pääministeripuolueen, kriisiin. Janukovytšin taustatuki mureni kun häntä pönkittäneet oligarkit ja osa omista ja edellisten vaalien jälkeen voittajien riveihin hypänneistä kansanedustajista vaihtoivat lopulta voittajien puolelle.

Merkitsikö tämä sitten uusien voimien nousua valtaan? Kyllä ja ei. Isänmaa, vankilasta vapautetun Julija Tymošenkon aiemmin johtama puolue, muodosti hallituksen ja ulkopolitiikan osalta se edustaa selvästi toisenlaista suuntausta kuin Janukovytšin Alueiden puolue. Siinä suhteessa taas ei tapahtunut muutosta, että molempien puolueiden taustatukena ja rahoittajina ovat olleet vahvat oligarkit, molempien puolueiden johtajat ovat vallassa ollessaan huolehtineet omasta ja lähipiirinsä rikastumisesta eikä kumpikaan puolue ole kyennyt johtamaan Ukrainaa uudistusten tielle. Nyt vahvimpana presidenttiehdokkaana näyttää mielipidetiedustelujen mukaan olevan aiemmin oranssin vallankumouksen valtaan nostamamaan presidentin Viktor Juštšenkon luottomiehenä tunnettu ja itsekin talouspoliitikkona uran tehnyt, suklaakaupalla rikastunut ja sittemmin yritystoimintaansa mm. televisiokanava 5:n omistajaksi laajentanut oligarkki Petro Porošenko.

On huomionarvoista, että Porošenko toimi vajaan vuoden ajan 2012 myös Alueiden puolueen ja nyt syrjäytetyn pääministeri Mykola Azarovan hallituksen taloudellisen kehityksen ja kaupan ministerinä Janukovytšin kutsumana. Hänen kautensa osui vaiheeseen, jossa Janukovitš ilmeisesti puntaroi EU:n assosiaatiosopimuksen ja Venäjän kanssa tehtävän talousyhteistyön hyötyjä. On myös hyvä muistaa, että Janukovytš ei ollut varsinaisesti Venäjän mies, vaan hän pelasi samaan aikaan sekä lännen että idän suuntaan ja tarttui mielestään parhaaseen tarjoukseen kun Venäjä lupasi 11 miljardin euron lainan ilman IMF:n edellyttämiä ehtoja, kaasuun hinnan alennuksen sekä lykkäyksen Ukrainan kaasuvelan maksulle. Konkurssikypsän valtion johdolle ratkaisu oli jokseenkin ymmärrettävä. Samaan aikaan Janukovytš ilmoitti kuitenkin Ukrainan päämääräksi edelleenkin assosiaatiosopimuksen solmimisen EU:n kanssa. Venäjän johtamaan Euraasian unioniin liittyminen ei ollut hänen mukaansa neuvottelujen kohteena.

Janukovytšin erotti edeltäjästään Juštšenkosta ja hänen hallituksensa linjasta ehkä kaikkein selkeimmin Naton jäsenyyshakemuksen jäädyttäminen. Jos Ukrainaa tarkastellaan tässä NATO-Venäjä-kehyksessä, Janukovytšin valtaannousu ja syrjäyttäminen oli merkittävä käänne. Tästä näkökulmasta Ukraina voidaan sijoittaa myös osaksi kylmän sodan perintönä seuraavaa suurvaltojen nollasummapeliä. Sen ymmärtäminen on epäilemättä syy siihen, miksi yhdysvaltalaiset ulkopolitiikan veteraanistrategit, kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen presidenttien neuvonantajina kannuksensa hankkineet Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger ovat suositelleet Ukrainalle ns. Suomen tietä. Heidän mielestään Ukrainan pitäisi huomioida Venäjän turvallisuusedut niin, ettei se joudu naapurimaansa kanssa konfliktiin, ja samalla sen pitäisi harjoittaa tiivistä yhteistyötä lännen kanssa ja kehittää omaa demokratiaansa. Heidän mukaansa Ukrainaan ei synny kestävää ratkaisua, ellei Venäjän turvallisuuspoliittisia intressejä oteta huomioon. Asian toinen puoli on, että lännellä ei näytä olevan halua eikä myöskään resursseja ajautua yhteenottoon Venäjän kanssa tällä alueella. Viimeksi asia ratkaistiin NATO-huippukokouksessa 2008, jossa Naton suuret eurooppalaiset jäsenmaat pysäyttivät Ukrainan ja Georgian jäsenyyden hyväksymisen.

Perimmältään turvallisuusulottuvuudesta keskusteltaessa kysymys on siitä, onko muun maailman tunnustettava Venäjän asema suurvaltana, jonka intressipiiriin entisen Neuvostoliiton alueen valtiot kuuluvat Baltian maita lukuun ottamatta. Tämä nostaa väistämättä esille myös kysymyksen siitä, olisiko lännen kuitenkin viisasta vastata rakentavasti Venäjän muutamia vuosia sitten tekemään aloitteeseen Euroopan uuden sotilaallisen turvallisuuden sopimusjärjestelmän luomisesta. Jos vaihtoehtoina ovat sopimusneuvottelut tai uuteen kylmään sotaan ajautuminen, vaaka kallistuu epäilemättä neuvottelujen puolelle.

Helsingissä 7.3.2014

Julkaistu Idäntutkimuksessa 

Muisti ja unohdus

Tapa, jolla menneisyys muistetaan, ohjaa vahvasti käsitystämme nykyisyydestä ja myös siitä, mitä tuleman pitää. Mutta yhtä lailla unohtaminen ja vaikeneminen ohjaavat maailmankuvaamme. Siksi ei ole samantekevää, mitä oppikirjoissa kerrotaan menneisyydestämme tai mitä menneestä käsitellään julkisuudessa ja mitä ei. Hanke, jolla koko Venäjälle kirjoitetaan yksi yhteinen historian oppikirja, ja siitä käytävä keskustelu kuvastavat myös sitä, mihin Venäjä on menossa.

Hanke on nostanut esiin useita Venäjän historian kipupisteitä, joista Stalinin kausi ei ole vähäisin eikä myöskään ainoa. Kiistaa ovat jo nyt herättäneet Kiovan Venäjän historia, varjagien rooli, Iivana Julman ajan ja Moskovan laajenemisen luonnehdinta. Pietari Suuri esitetään suurena Venäjän modernisoijana, ja sama koskee myös Stalinin teollistamispolitiikan aikaa. Myös heidän politiikkansa kärsimykset ja uhrit mainitaan, GULAG:a ja repressiota unohtamatta, mutta ne jäävät lopulta valitun valtiokeskeisen näkökulman alle.

Oppikirjaprojektin peruslinjana on korostaa Venäjän valtiollisen suuruuden historiallista, tuhatvuotista jatkumoa riippumatta siitä, ketkä valtaa kulloinkin ovat käyttäneet ja minkälainen yhteiskuntamuoto on ollut vallalla. Siten oppikirjan määrääväksi näkökulmaksi nousevat vallanpitäjien valtiolliset saavutukset, se, miten alueellisesti suureksi ja poliittisesti ja sotilaallisesti mahtavaksi Venäjä on kasvanut. Tässä katsannossa ei ole niinkään merkitystä, onko hallitsijana Venäjän demokratisoimista vaatineet dekabristit kukistanut Nikolai I, joka kuvataan autokraattiseksi talouden modernisoijaksi, vai Stalin, joka kuvataan modernin teollisuusyhteiskunnan luojaksi.

Lähihistoriasta unohdetaan Mihail Gorbatšovin demokraattiset reformit ja Boris Jeltsin kuvataan lähinnä kaaoksen aiheuttajana, jonka jälkeen valtaan noussut Vladimir Putin astuu kuvaan järjestyksen ja Venäjän suuruuden palauttajana. Yleisemminkin Venäjän historian kuvassa heijastuu usein käsitys siitä, että venäläisten paikka historiassa määräytyy sen mukaan, mikä heidän panoksensa valtiollisen suuruuden luomisessa osana kollektiivia on. Valittu näkökulma hämärtää vääjäämättä kuvasta yksilöiden ja kansojen kohtalot.

Muistamiseen ja unohtamiseen kuuluu myös se, että ihmiset käsittelevät menneisyyttä sukupolvikokemusten kautta. Kuvaava esimerkki sukupolvikokemuksen merkityksestä on hiljattain ilmestynyt Valdai-klubin tutkimus Venäjän identiteetistä. Sodan ajan sukupolvi on omaksunut yleisneuvostoliittolaisen käsityksen kansalaisuudesta kaikkein vahvimmin, mitä ilmeisimmin kaikkia neuvostokansoja koskeneen sotakokemuksen vuoksi. Nuorempiin sukupolviin verrattuna syntymämaa on heille keskeisin kansalaisuutta määrittävä kriteeri ja etninen alkuperä puolestaan on vähemmän merkityksellinen. Vastaavasti tämä ikäluokka haluaa muistaa Stalinin ensisijaisesti Suuren Isänmaallisen Sodan johtajana, joka pelasti isänmaan tuholta. Samalla kokonaisten kansojen karkotukset ja ihmisten laajamittainen vaino halutaan joko unohtaa tai selittää välttämättömyydeksi suuren valtiollisen tehtävän toteuttamiseksi.

Siten Stalinin kausi kaikkine tuhoineen voidaan tulkita valtion vahvistamiseksi tulevaa sotaa varten. Perestroikasta alkaneeseen keskusteluun on kuulunut muistaa myös vainojen ja sodan hirveä hinta, jota Venäjä maksaa vieläkin. Pelkästään aineellisista tuhoista toipuminen kesti vähintäänkin parikymmentä vuotta, henkiset traumat ovat edelleen läsnä.. Sodan jälkeen kansa ja sen elämänedellytykset oli rampautettu, mutta valtion mahtavuutta sodanjälkeisessä maailmassa mittaavat armeija ja raskas teollisuus jäivät jäljelle. Näillä kriteereillä neuvostovaltiosta tuli suurempi ja vahvempi kuin ehkä kertaakaan aiemmin. Siitä tuli ydinaseineen maailman toinen supervalta, jonka suuruudesta venäläiset tuntevat valikoivan muistamisen ja unohduksen avulla yhä edelleenkin ylpeyttä.

Vahvan valtion ja instituutioiden korostamisella on kuitenkin oma taustansa venäläisessä muistin kulttuurissa. Tähän traditioon nojaa myös Venäjän historian oppikirjojen uudistaminen. Suuri osa venäläisistä on ollut aina vakuuttunut siitä, että koko Venäjän menneisyys ja sen maantieteelliset ja kulttuuriset ominaispiirteet todistavat vastaansanomattomasti vahvan valtion välttämättömyydestä. Esiin nostetaan Venäjän synty Moskovan ruhtinaskunnan valloitusten tuloksena. Vahva Moskova löi lopullisesti mongolit ja liitti tataarit imperiumiinsa, kun taas 1600-luvun alun smutnoje vremja eli sekasorron aika toi puolalaiset valloittajat Moskovaan. Ortodoksisen kirkon päätös kanonisoida Romanovien hallitsijasuvun viimeinen tsaari Nikolai II ja tsaariperhe vuonna 2000 ja heidän 400 vuotta sitten tapahtuneen valtaan nousunsa juhlavuoden näyttävä viettäminen Venäjällä kertovat myös osaltaan vahvan, autoritaarisen keskusvallan arvostuksesta.

Yhden tulkinnan mukaan Nikolai II:n päätös luopua asemastaan yleisen tuen puutteen vuoksi oli virhe, jonka tuloksena Venäjä ajautui uuteen smutnoje vremjan kauteen 1917 tapahtumien myötä. Uudessa valtiollisen historian hengessä tulkinta on, että tästä sekasorron tilasta Venäjän nostivat ylös bolševikit. He hallitsivat kovalla kädellä, Stalinin aikana monien edeltäjiensä tapaan julmasti, mutta palauttivat samalla valtiollisen suuruuden. Uuden oppikirjaprojektin yksi julkilausuttu perusajatus on ollut päästä irti Venäjää Neuvostoliiton hajoamisesta asti jakaneesta kahtiajaosta ”punaisten” ja ”valkoisten” historiaan. Sen on määrä tapahtua legalisoimalla neuvostokausi yhdeksi merkittäväksi ajanjaksoksi Venäjän tuhatvuotisessa valtiollisessa historiassa. Tämä lähtökohta kansakunnan menneisyyden rakentamiseen tekee ymmärrettäväksi myös kiistoja herättäneet päätökset eräiden neuvostosymbolien käyttöönotosta ja julkisuudessa ajoittain huomiota herättäneet lausunnot, joissa neuvostokautta on arvioitu uudelleen sen saavutusten näkökulmasta.

Putinin asemaa ja politiikkaa on verrattu joskus sekä Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden aikaan että tsaareista mm. Nikolai I:n konservatiivismilitaristiseen hallintoon. Symboliikkaa ajallisen ulottuvuuden mielessä voidaan nähdä myös kahdessa viimeisessä Romanovien valtaannousun satavuotisjuhlinnassa. 300-vuotisjuhlia vietettiin Nikolai II:n aikana 1913, vuotta ennen tsaarin eroamaan pakottaneen ja Venäjän imperiumin hajottaneen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Nyt kun Venäjä juhlii Romanovien 400 vuotta sitten tapahtunutta valtaannousua, Putinin toisen presidenttikauden Venäjä elää keskellä taloudellista ja poliittista murrosta. Monet myös uskovat, että Putinin lähtölaskenta on samalla alkanut.

Helsingissä 5.12.2013, Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäistymisen vuosipäivän aattona.

Julkaistu Idäntutkimus 4/2013

Venäjän pogromit

Tavoite Euraasian unionin luomisesta ja ulkomaalaisvastaisiksi pogromeiksi leimahtava nationalismin

kasvu ovat Putinille hankala yhtälö. Oppositio-johtaja Aleksei Navalnyin kaltaisille populisteille ja muille gastarbeitereitten ja eivenäläisten aiheuttamista ongelmista paasaaville nationalisteille asetelma sen sijaan sopii hyvin.

Toisaalta myös Putin olisi käyttänyt nationalismikorttia ja populismia, mutta samalla hän on joutunut tasapainoilemaan sen tosiasian kanssa, että Venäjä on monikulttuurinen ja monietninen valtio. Siksi hän on joutunut myös suitsimaan äärimmäisiä, väkivaltaan taipuvaisia venäläisnationalistisia liikkeitä ja puhumaan ei-venäläisten asemasta. Venäjän johtajien huolena on aina ollut estää maan ajautuminen sekasortoon etnisten konfliktien seurauksena. Neuvostoliiton hajoamiseen vahvasti vaikuttaneet etniset kansanrintamat ja valtakunnan hajoaminen kansallisten neuvostotasavaltojen rajoja pitkin kuuluvat Putinin sukupolven avainkokemuksiin.

Siksi Putinin hallinto on joutunut tasapainoilemaan herkällä alueella venäläisten kansallismielisyyden hyödyntämisen ja vähemmistökansojen oikeuksien edes jonkinasteisen turvaamisen välillä. Putinin kansallismielinen retoriikka on kuitenkin samalla luonut tilaa myös äärinationalistisille ja väkivaltaa lietsoville liikkeille, jotka vastustavat Venäjän virallista monikulttuurisuuspolitiikkaa, vähemmistöjen

oikeuksia ja lietsovat yleistä kannatusta saavia, etnisesti ei-venäläisiä vastaan suuntautuvia vaatimuksia.

Tähän joukkoon vetoaa myös nykyisessä asetelmassa opposition näkyvimmäksi johtajaksi noussut Aleksei Nalvalnyi. Hän on osallistunut nationalistisen äärioikeiston mielenosoitusmarsseille ja käyttänyt astetta Putinia jyrkempää populistista kieltä. Navalnyin teemoihin ovat kuuluneet väestön keskuudessa suosittu siirtolaisten syyllistäminen höystettynä virkavallan ja poliisin tehottomuuden ja lahjottavuuden arvostelulla. Moskovassa poliisin säännöllisesti etnisen profiloinnin perusteella toteuttamat ratsiat sekä jokin aika sitten vähintäänkin heikolla laillisuusperusteella motivoidut pidätettyjen ”kokoomaleirit” ovat osaltaan seurausta vallan ja nationalistisen opposition kilpailusta näyttäytyä tinkimättöminä venäläisten suojelijoina.

Moskovassa Birjuljovon esikaupungissa venäläisnuorukaisen puukotuksesta  alkanut mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi hyökkäykseksi ei-venäläisiä vastaan. Se on yksi hälyttävä esimerkki lisää siitä mihin tämä kilpailu kansallismielisyyskortin käyttämisestä johtaa. Mellakkaa seuraavana päivänä poliisi pidätti joukkoratsiassa noin 1600 Birjuljovon ei-venäläistä, jolloin suuri yleisö sai jälleen yhden vahvistuksen sille käsitykselle, että tietyt etniset ryhmät aiheuttavat ominaisuuksiensa vuoksi ongelmia. Yleinen uskomus on, että monien Venäjää vaivaavien yhteiskunnallisten ongelmien taustalla on etnisten ryhmien välinen kulttuurien yhteentörmäys. Sen nähdään ilmenevän kaukasialaisten, keskiaasialaisten ja muiden ei-venäläisten mahdottomuutena sopeutua yhteiskuntaan. Toistaiseksi vähemmän on puhuttu rikollisuuteen ja muihin ongelmiin liittyen usein sietämättömissä oloissa asuvien ja työskentelevien siirtolaisten aseman kohentamisesta.

Vastauksena siirtolaisuuteen liittyviin ongelmiin Navalnyin hengenheimolaiset ja myös monet muut ovat vaatineet rajojen sulkemista Keski-Aasiaan, viisumipakkoa ja laittomien siirtolaisten joukkokarkotuksia. Tässä etnisesti ei-venäläisten vastaisessa kiihkossa ei aina muisteta, eikä edes välitetä siitä, että monet summittaisen vihan kohteeksi joutuneista ovat venäjän kansalaisia.

Putinille tilanne ei ole ainoastaan sisäpoliittinen ongelma, joka voi jopa vaikuttaa hänen kansansuosioonsa antamalla nostetta oppositiolle. Hänen liikkumatilansa on paljon ahtaampi kuin Navalnyin. Putinin kädet ovat sidotut ainakin toistaiseksi maltillisempaan politiikkaan kahdesta syystä. Jo mainitun Venäjän sisäisen, kansallisuuksien välisen, rauhan ylläpitämisen lisäksi Putinin suuren geopoliittisen aloitteen toteuttaminen, Euraasian unionin perustaminen, vaatii hyvien suhteiden ylläpitämistä Keski-Aasian valtioiden johtajiin ja siten myös niiden kansalaisten kohtelussa edes jonkinlaisen hygieenisyyden noudattamista.

Venäjän päätös muodostaa Euraasian unioni syventämään sen ja Valko-Venäjän, Kazakstanin, Armenian, Kirgisian ja Tadžikistanin integraatiota edellyttää sitä, että työvoima, pääomat ja tavara liikkuvat rajojen yli vapaasti. Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen saaminen mukaan Venäjän johtamaan unioniin on sille tärkeä tavoite myös geopoliittisista syistä. Venäjä kilpailee vaikutusvallasta Euraasian alueella paitsi EU:n ja Yhdysvaltojen, myös Kiinan kanssa, jonka vaikutusvallan leviämistä se pyrkii tällä tavoin patoamaan. Kirgisialle ja Tadžikistanille puolestaan Venäjällä työskentelevät siirtotyöläiset tuottavat eräiden laskelmien mukaan jopa puolet niiden BKT:sta. Viisumipakon asettaminen näille maille aiheuttaisi luultavasti keskiaasialaisen vastareaktion ja vaarantaisi Putinin strategisen siirron.

Tässä pelissä Keski-Aasian valtiot ovat köyhyydestään huolimatta kasvattaneet painoarvoaan ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin ne sijaitsevat perinteisesti Venäjän vaikutuspiiriin kuuluneella alueella, jolla on ollut käynnissä Neuvostoliiton hajoamisesta asti useamman valtion ja liiton geopoliittinen vaikutuspiirikamppailu. Toinen syy on se, että Venäjän alun perin Euraasian unioniin havittelema Ukraina, ja sen vanavedessä Moldova, ovat asettaneet etusijalle EU:n kanssa solmittavan assosiaatiosopimuksen. Se taas sulkee EU:n linjauksen mukaan pois mahdollisuuden siltä, että maat voisivat kuulua Euraasian unioniin.

Tämä ja Venäjän hiljattain synnyttämä ”tullikiista” Ukrainan ja Moldovan länteen suuntautumisen vuoksi kertovat EU:n ja Venäjän etupiirikamppailun tiivistymisestä. Ellei Ukraina liity Euraasian unioniin, niin kuin tällä tietoa näyttäisi, merkitsisi se melkoista takaiskua Venäjän geopoliittisille etupiiripyrkimyksille. Toisaalta Ukrainan jo pitkään epävakaana jatkunut tilanne sekä EU:n talousvaikeudet pidempään jatkuessaan voivat saada maan hakemaan myöhemmin myös muita ratkaisuja. On myös oletettavaa, että jos Euraasian unioni toteutuu, sen ja EU:n välille solmitaan aikanaan niiden keskinäistä yhteistyötä määrittävät sopimukset. Silloin tullaan vaiheeseen, jossa siirtymä etupiirikilpailusta yhteistyön ja integraation piiriin tapahtuu. Se avaisi mahdollisesti oven myös Ukrainan ja Moldovan aseman uudelleenarvioimiseen. Niiden luontaiset talousintressit edellyttävät talousyhteistyön jatkamista joka tapauksessa myös Venäjän kanssa. Molemmissa maissa vaikuttavat myös vahvat tätä ajavat intressiryhmät.

Julkaistu Idäntutkimus 3/2013

Kremlissä hermostumisen oireita

Putinin laskevat kannatuslukemat hermostuttavat Kremliä. Missä tahansa muussa järjestelmässä miltei 60 % hyväksyttävyyslukemat olisivat riittävät, mutta ei Venäjällä. Lähes jakamatonta kansansuosiota pitkään nauttineesta Putinista ne tuntuvat siltä kuin kansa olisi kääntänyt hänelle selkänsä.

Ilmassa on myös merkkejä siitä, että Putinin ja Medvedevin tukiryhmien välillä käydään kulissien takaista taistelua. On esitetty, että kysymys olisi Putinin taustaryhmän suorittamasta hallitsemistavan uudelleenarviosta. Sen olisi aiheuttanut se mielenosoitusten ja heikentyneiden kannatuslukemien vahvistama tosiasia, että Venäjä on jakautunut ja Putin on menettänyt merkittävän osan keskiluokan ja kaupunkien kannatuksestaan. Hän ei enää ole koko kansan presidentti samalla tavoin kuin hän on aiemmin voinut esiintyä pragmaattisena ja politiikan yläpuolella olevana maan isänä.

Nyt hänen kannatuspohjansa nojaa paljolti maan arvokonservatiiviseen ja Euroopan puolen suurten kaupunkien ulkopuolella asuvaan väestöön. Tämän on uskottu olevan myös syynä siihen, että Venäjän ortodoksiselle kirkolle on annettu aikaisempaa suurempi rooli traditionaalisten arvojen ja moraalin edustamisessa kansan yhtenäisyyden lujittamiseksi.

Näkyvin symbolinen ilmentymä tästä ovat olleet patriarkka Kirillin ja Putinin toistuvat esiintymiset rinnakkain ja Kirillin melko suorat Venäjän kehitykseen liittyvät, usein avoimesti Putinia tukevat poliittiset kannanotot. Epämääräisimpiin kirkon piiristä esitettyihin kannanottoihin kuuluvat moniselitteiset tulkinnat neuvostohistoriasta ja Stalinin ajasta.

Kiistanalaisimpiin viimeaikaisiin uudistuksiin kuuluu päätös uskonnonopetuksen tuomisesta kouluihin. Venäjän perustuslain mukaan kirkko ja valtio ovat erotettuja toisistaan ja siinä on annettu tasaveroisesti erityisasema maan neljälle perinteiselle uskonnolle, joihin ortodoksian lisäksi luetaan islamilaisuus, juutalaisuus ja buddhalaisuus.

Kriitikkojen mielestä koulujen uskonnonopetus on luonut tilanteen, jossa ortodoksinen kirkko saa etuoikeutetun aseman muihin verrattuna. Tämän on pelätty jopa aiheuttavan jännitteitä eri uskontokuntien ja Venäjän eri osien välille. Toinen kritiikin suunta on syyttänyt päätöksen rikkovan suoraan perustuslakia.

Hallinnossa Putinin on nähty tukeutuneen, jos mahdollista, entistä johdonmukaisemmin turvallisuusorganisaatioista rekrytoitaviin miehiin – silovikkeihin. Pääministeri Medvedevin hallituksen lisääntynyt kritisointi ja julkiset hyökkäykset pääministerin tukijoita vastaan uskotaan olevan suora seuraus silovikkien asemien vahvistumisesta. Tässä on viitattu varapääministeri Vladislav Surkovin hiljattain tapahtuneeseen eroamiseen. Hän vastasi hallituksen modernisaatiopolitiikasta ja Skolkovo-projektista. Surkov tunnetaan myös Putinin ja Medvedevin presidenttikausien harmaana kardinaalina, joka lanseerasi suvereenin demokratian käsitteen ja pyrki luomaan Venäjälle kaksipuoluejärjestelmän. Toisena esimerkkinä ovat hyökkäykset myös toista Medevedevin hallituksen varapääministeriä, Arkadi Dvorkovitšia vastaan.

Venäjää hallitsevan eliitin sisäisessä ryhmittelyssä Medvedeviä on pidetty lähinnä managerien ja liikemiesten ryhmän edustajana. Venäjän modernisaatioon tähtäävä Skolkovo on liitetty Medvedevin joukkoihin, ja Putinin puolestaan on sanottu suhtautuneen siihen vähintäänkin skeptisesti. Tässä mielessä Surkovin potkut olivat pitkään jatkuneen kamppailun tulos, jossa Medvedevin hallituksen eroa ajavat silovikit etenivät yhden askeleen eteenpäin kohti tavoitteidensa toteuttamista.

Putin on myös itse julkisesti ilmaissut tyytymättömyytensä hallituksen aikaansaannoksiin. Hän antoi sille toukokuun alussa epärealistisen lyhyen kuukauden määräajan laatia uusi suunnitelma tarpeellisista toimista seuraavan viiden vuoden ajalle, federaation virkamiesten toiminnan paremmasta organisoimisesta ja läpinäkyvyyden lisäämisestä. Tämä on tulkittu Medvedevin julkiseksi nöyryyttämiseksi, jolla Putin käynnisti hänen lähtölaskentansa. Uudeksi pääministeriksi on veikattu mm. Medevedevin presidenttikautensa lopussa näyttävästi erottamaa, myös liberaalina pidettyä Alexei Kudrinia.

Venäjän takavuosien taloudellisen menestystarinan isänä mainitun, entisen finanssiministeri Kudrinin valinta uudeksi pääministeriksi olisi loogista, jos Medvedevin aika pääministerinä tulisi täyteen. Eurokriisin suurimmasta laukasta hyydyttämän Venäjän talouden huomioon ottaen, lännen luottamusta nauttiva ja erottamisensa jälkeen itsensä hallituksen ja opposition väliin sillanrakentajaksi asemoinut Kudrin voisi olla ainakin teoriassa taktisesti viisas valinta.

Toinen asia sitten on se, kuinka uskottava hän olisi venäläisten silmissä poliittisen luottamuksen palauttajana. Vanhaan poliittiseen eliittiin hänet joka tapauksessa luetaan. Toisaalta ei hän välttämättä sen huonommin hyväksyttävyysmittauksissa menestyisi kuin Medvedev, jonka kansansuosio matelee sellaisissa pohjalukemissa, että Kremlissä se voidaan tulkita jopa rasitteeksi presidentille. Täytyy nimittäin muistaa, että Venäjän hallitus on aina presidentin hallitus, jonka pääministerin ja muut tärkeimmät ministerit presidentti nimittää parlamentin suostumuksella.

Toisaalta on myös muistettava, että Putinilla ei ole välttämättä kovin suurta syytä erottaa lojaaliksi osoittautunutta Medvedeviä. Hänen poliittinen profiilinsa pääministerinä on ollut matala, ja uskollisuutensa Putinille hän osoitti kieltäytymällä asettumasta presidenttiehdokkaaksi siitä huolimatta, että osa Venäjän poliittista eliittiä (mm. Surkovin nimi on mainittu tässä yhteydessä) asetti panoksensa hänen puolestaan. Tällä Medvedev osoitti omien poliittisten ambitioidensa puuttumisen, tai vaihtoehtoisesti realistisuutensa. Medvedevin uskottavuuslukemat eivät missään vaiheessa ole olleet kovin korkealla Putiniin verrattuna, eivät edes hänen presidenttikautensa lopussa.

Toisaalta, mikäli tarve tulee, Putin on nyt rakentanut asetelman, jossa syyllinen siihen, että hänen presidentinvaalikampanjassaan antamansa lupaukset eivät ole toteutuneet, on nimetty. Ajatus menee kutakuinkin niin, että koska presidentin nimittämän pääministerin johtama hallitus on jättänyt toteuttamatta presidentin tahtoa, se on pettänyt hänen luottamuksensa ja epäonnistunut. Siksi presidentillä on hyvä syy vaihtaa vähintäänkin osa ministereistä ellei jopa pääministeri. Tällä tavalla toimien voidaan toivoa, että poliittinen tyytymättömyys kanavoituisi hallitukseen ja sen ympärillä käytävään taisteluun ilman että se suoranaisesti uhkaisi Putinin asemaa.

Niin epävarmalla pohjalla kuin edellä esitetyt pohdinnat ovatkin, varmaa on kuitenkin se, että Venäjän tulevaisuuden kannalta oleelliset talouden modernisaation ja yhteiskunnan demokratisoinnin haasteet odottavat edelleenkin ratkaisuaan.

Julkaistu Idäntutkimus 2/2013