maanantai 23. elokuuta 2010
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Voi voittajia
Venäjä on käsitellyt historiansa kipupisteitä viime aikoina ehkä enemmän kuin kertaakaan sitten Mihail Gorbatšovin käynnistämän glasnostin. Toukokuun 8. päivänä vietettyyn Voiton päivän 65. vuosijuhlaan valmistautuminen herätti laajan kansalaiskeskustelun Venäjän valtioidentiteetin eräästä tärkeimmästä kysymyksestä, toisen maailmansodan historiasta. Stalinin roolia toisen maailmansodan aikaisena valtiojohtajana on luonnollisesti mahdotonta arvioida käsittelemättä laajemmin hänen toimintaansa Neuvostoliiton menneisyydessä.
Stalinismi on aina ollut eräs poliittisesti latautuneimpia historiakysymyksiä. Käsitettä on käytetty laajasti (ja käytetään yhä) myös politiikan välineenä sekä Venäjällä että sen ulkopuolella. Sekä ulkoministeri Sergei Lavrov (Georgian sodan jälkiselvittelyissä) että presidentti Medvedev ovat molemmat viime kuukausina korostaneet valtiojohdon tuomitsevaa asennetta stalinismia kohtaan vakuuttaakseen muuta maailmaa Venäjän ulkopolitiikan luotettavuudesta. Ennen Voiton päivää Izvestijalle antamassaan haastattelussa presidentti Dmitri Medvedev tuomitsi Stalinin hallinnon epäinhimilliseksi ja totalitaristiseksi ja totesi sen syyllistyneen anteeksiantamattomiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Haastattelussaan presidentti otti myös kantaa Venäjällä pitkään velloneeseen historiapoliittiseen keskusteluun siitä, olivatko Stalinin toteuttamat pakkokollektivisointi ja -teollistaminen sekä puhdistukset välttämätön edellytys natsi-Saksasta saavutetulle voitolle.
Ensimmäistä kertaa Neuvostoliitto/Venäjän historiassa valtiojohdon ylimmältä tasolta esitetty vastus kysymykseen oli kieltävä. Medvedevin tulkinnan mukaan voitto oli tavallisten neuvostoihmisten, ei Stalinin tai edes hänen kenraaliensa voitto.
Stalinin rikosten tuomitseminen ei ole sinänsä uutta, sillä ensimmäisen kerran sen teki jo Nikita Hruštšov Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluekokouksessa vuonna 1956 ja hänen jälkeensä yhtä voimallisesti sekä Gorbatšov että Jeltsin. Medvedevin lausunnossa kysymys on lähinnä käsitteiden vaihdoksesta, siitä että Stalinin hallinto tuomitaan läntistä demokratiaretoriikkaa käyttäen. Lausunnon ydin oli kuitenkin se, että Medvedev erotti toisen maailmansodan voiton Neuvostoliitosta ideologisena valtiojärjestelmänä kansan voitto johtajista huolimatta), ja säilytti
silti Suuren isänmaallisen sodan merkityksen kansaa yhdistävänä ja Venäjän Eurooppaan liittävänä symbolina.
Jälkimmäinen aspekti puolestaan liittyy siihen, että Medvedev tuomitsi ”moraalittomaksi rikokseksi” yritykset rinnastaa ”maahamme tunkeutuneet natsit ja puna-armeijan”. Tällä hän linjasi Venäjän kannan eri yhteyksissä erityisesti entisessä Itä-Euroopassa esille nousseeseen keskusteluun puna-armeijan roolista sodassa: oliko se vapauttaja vai miehittäjä. Ja toisaalta, mitä muuta Venäjän presidentti olisi voinut toisessa maailmansodassa puolustussotaa käyneestä oman maansa armeijasta äänestäjilleen sanoa?
Venäläisten itsensä lisäksi historian poliittiseen käyttöön liittyvää keskustelua on käyty myös kansainvälisillä areenoilla. Euroopan neuvosto antoi hiljattain lausunnon Ukrainan 1932–1933 nälänhädän määritelmästä. Ukrainan edellinen presidentti Viktor Juštšenko tukijoineen kampanjoi vuosikausia nälänhädän kansanmurhaksi tuomitsemisen puolesta. Vastakkaista näkemystä edustivat karkeasti ottaen Ukrainan nykyisen presidentti Janukovitšin kannattajat ja Venäjän valtavirta. Heidän mukaansa kyse oli
nälänhädästä, jonka Stalinin hallinto aiheutti tietoisesti tekemillään päätöksillä. Vastakkaisen tulkinnan mukaan nälänhätä ei koskenut vain Ukrainaa, vaan koko Neuvostoliittoa. Siksi kyse ei ollut ukrainalaisten kansanmurhasta, josta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän tulisi kantaa vastuu, vaan kansallisesta tragediasta.
Presidentti Janukovitšin Euroopan Neuvoston istunnossa antaman tämänsuuntaisen lausunnon jälkeen EN päätyi tulkintaan, jonka mukaan kyse ei ollut kansanmurhasta, vaan neuvostohallinnon julmasta ja tietoisen politiikan aiheuttamasta nälänhädästä. Ukraina sai moraalisen hyvityksen,joskaan ei kansallismielisten toivomaa, ja
Venäjän ei tarvitse pelätä mahdollisia korvausvaatimuksia ja kansainvälistä tuomiota.
Kolmas viime aikoina ulkopoliittiseen käyttöön valjastettu historian tapahtuma on ollut Katynin joukkomurha. NKVD teloitti siellä 1940 noin 20 000 puolalaista sotavankia ja vieritti asian paljastuttua syyn natsi-Saksalle. Rikos tunnustettiin ensimmäisen kerran jo Gorbatšovin aikana, mutta silloisessa tilanteessa sillä ei ollut suurempaa vaikutusta Venäjän ja Puolan välisiin suhteisiin. Myös Putinin aloitteesta, ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, pääministeritasolla järjestetty Katynin muistopäivän tilaisuus jäi vaille suurempaa ulkopoliittista vaikutusta. Vasta lento-onnettomuus, siihen liittynyt symboliikka ja presidentti Medvedevin puolalaisille esittämä osanotto sekä hänen päätöksensä Katynia koskevien asiakirjojen julkistamisesta internetissä saivat aikaan prosessin, jossa Venäjän ja Puolan pitkään tulehtuneessa tilassa olleet suhteet liikahtivat parempaan suuntaan.
Katyn ei kuitenkaan ole ainoa historian tulkinta, joka on kirjoitettu Venäjällä uusiksi. Tämänvuotiseen Voiton päivän paraatiin osallistui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Puolan joukkoja entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden joukkojen lisäksi. Tämä demonstroi näyttävästi Venäjän nykyjohdon pyrkimystä historian uudelleenesittämiseen ja sen käyttämiseen välineenä ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Paraati korosti tällä merkittävimmällä kansallisella symbolisella tasolla sitä, että Neuvostoliitto ja länsi olivat liittolaisia sodassa yhteisen tulevaisuuden puolesta.
Tätä venäläisjohtajat ovat tosin painottaneet Gorbatšovista lähtien eri tavoin.
Symbolit ovat välttämätön osa merkitysmaailmaa, jossa elämme ja josta yhteiskuntamme rakentuvat. Siksi ei ole ihme, että Nato-joukkojen marssi Punaisen torin paraatissa on aiheuttanut venäläisessä keskustelussa myös polemiikkia. Venäläisten – sen enempää kuin muidenkaan entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden kansalaisten enemmistön – historiatietoisuuteen käsitys länsiliittolaisten merkittävämmästä roolista toisessa maailmansodassa ei yhä edelleenkään sovi. Sen sijaan Venäjän johtotandemin länsisuuntautuneisuuden merkiksi entisten liittolaisten osallistuminen sotilasparaatiin istuu hyvin. Vaikka tämä ei vielä maailmaa muuta, voidaan tästä kaikesta varmaankin tehdä varovaisena johtopäätöksenä ainakin se, että Venäjä on oppinut historian poliittisen käytön ja julkisuuspelin perusteet.
Julkaistu Idäntutkimus 2/2010
Stalinismi on aina ollut eräs poliittisesti latautuneimpia historiakysymyksiä. Käsitettä on käytetty laajasti (ja käytetään yhä) myös politiikan välineenä sekä Venäjällä että sen ulkopuolella. Sekä ulkoministeri Sergei Lavrov (Georgian sodan jälkiselvittelyissä) että presidentti Medvedev ovat molemmat viime kuukausina korostaneet valtiojohdon tuomitsevaa asennetta stalinismia kohtaan vakuuttaakseen muuta maailmaa Venäjän ulkopolitiikan luotettavuudesta. Ennen Voiton päivää Izvestijalle antamassaan haastattelussa presidentti Dmitri Medvedev tuomitsi Stalinin hallinnon epäinhimilliseksi ja totalitaristiseksi ja totesi sen syyllistyneen anteeksiantamattomiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Haastattelussaan presidentti otti myös kantaa Venäjällä pitkään velloneeseen historiapoliittiseen keskusteluun siitä, olivatko Stalinin toteuttamat pakkokollektivisointi ja -teollistaminen sekä puhdistukset välttämätön edellytys natsi-Saksasta saavutetulle voitolle.
Ensimmäistä kertaa Neuvostoliitto/Venäjän historiassa valtiojohdon ylimmältä tasolta esitetty vastus kysymykseen oli kieltävä. Medvedevin tulkinnan mukaan voitto oli tavallisten neuvostoihmisten, ei Stalinin tai edes hänen kenraaliensa voitto.
Stalinin rikosten tuomitseminen ei ole sinänsä uutta, sillä ensimmäisen kerran sen teki jo Nikita Hruštšov Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluekokouksessa vuonna 1956 ja hänen jälkeensä yhtä voimallisesti sekä Gorbatšov että Jeltsin. Medvedevin lausunnossa kysymys on lähinnä käsitteiden vaihdoksesta, siitä että Stalinin hallinto tuomitaan läntistä demokratiaretoriikkaa käyttäen. Lausunnon ydin oli kuitenkin se, että Medvedev erotti toisen maailmansodan voiton Neuvostoliitosta ideologisena valtiojärjestelmänä kansan voitto johtajista huolimatta), ja säilytti
silti Suuren isänmaallisen sodan merkityksen kansaa yhdistävänä ja Venäjän Eurooppaan liittävänä symbolina.
Jälkimmäinen aspekti puolestaan liittyy siihen, että Medvedev tuomitsi ”moraalittomaksi rikokseksi” yritykset rinnastaa ”maahamme tunkeutuneet natsit ja puna-armeijan”. Tällä hän linjasi Venäjän kannan eri yhteyksissä erityisesti entisessä Itä-Euroopassa esille nousseeseen keskusteluun puna-armeijan roolista sodassa: oliko se vapauttaja vai miehittäjä. Ja toisaalta, mitä muuta Venäjän presidentti olisi voinut toisessa maailmansodassa puolustussotaa käyneestä oman maansa armeijasta äänestäjilleen sanoa?
Venäläisten itsensä lisäksi historian poliittiseen käyttöön liittyvää keskustelua on käyty myös kansainvälisillä areenoilla. Euroopan neuvosto antoi hiljattain lausunnon Ukrainan 1932–1933 nälänhädän määritelmästä. Ukrainan edellinen presidentti Viktor Juštšenko tukijoineen kampanjoi vuosikausia nälänhädän kansanmurhaksi tuomitsemisen puolesta. Vastakkaista näkemystä edustivat karkeasti ottaen Ukrainan nykyisen presidentti Janukovitšin kannattajat ja Venäjän valtavirta. Heidän mukaansa kyse oli
nälänhädästä, jonka Stalinin hallinto aiheutti tietoisesti tekemillään päätöksillä. Vastakkaisen tulkinnan mukaan nälänhätä ei koskenut vain Ukrainaa, vaan koko Neuvostoliittoa. Siksi kyse ei ollut ukrainalaisten kansanmurhasta, josta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän tulisi kantaa vastuu, vaan kansallisesta tragediasta.
Presidentti Janukovitšin Euroopan Neuvoston istunnossa antaman tämänsuuntaisen lausunnon jälkeen EN päätyi tulkintaan, jonka mukaan kyse ei ollut kansanmurhasta, vaan neuvostohallinnon julmasta ja tietoisen politiikan aiheuttamasta nälänhädästä. Ukraina sai moraalisen hyvityksen,joskaan ei kansallismielisten toivomaa, ja
Venäjän ei tarvitse pelätä mahdollisia korvausvaatimuksia ja kansainvälistä tuomiota.
Kolmas viime aikoina ulkopoliittiseen käyttöön valjastettu historian tapahtuma on ollut Katynin joukkomurha. NKVD teloitti siellä 1940 noin 20 000 puolalaista sotavankia ja vieritti asian paljastuttua syyn natsi-Saksalle. Rikos tunnustettiin ensimmäisen kerran jo Gorbatšovin aikana, mutta silloisessa tilanteessa sillä ei ollut suurempaa vaikutusta Venäjän ja Puolan välisiin suhteisiin. Myös Putinin aloitteesta, ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, pääministeritasolla järjestetty Katynin muistopäivän tilaisuus jäi vaille suurempaa ulkopoliittista vaikutusta. Vasta lento-onnettomuus, siihen liittynyt symboliikka ja presidentti Medvedevin puolalaisille esittämä osanotto sekä hänen päätöksensä Katynia koskevien asiakirjojen julkistamisesta internetissä saivat aikaan prosessin, jossa Venäjän ja Puolan pitkään tulehtuneessa tilassa olleet suhteet liikahtivat parempaan suuntaan.
Katyn ei kuitenkaan ole ainoa historian tulkinta, joka on kirjoitettu Venäjällä uusiksi. Tämänvuotiseen Voiton päivän paraatiin osallistui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Puolan joukkoja entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden joukkojen lisäksi. Tämä demonstroi näyttävästi Venäjän nykyjohdon pyrkimystä historian uudelleenesittämiseen ja sen käyttämiseen välineenä ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Paraati korosti tällä merkittävimmällä kansallisella symbolisella tasolla sitä, että Neuvostoliitto ja länsi olivat liittolaisia sodassa yhteisen tulevaisuuden puolesta.
Tätä venäläisjohtajat ovat tosin painottaneet Gorbatšovista lähtien eri tavoin.
Symbolit ovat välttämätön osa merkitysmaailmaa, jossa elämme ja josta yhteiskuntamme rakentuvat. Siksi ei ole ihme, että Nato-joukkojen marssi Punaisen torin paraatissa on aiheuttanut venäläisessä keskustelussa myös polemiikkia. Venäläisten – sen enempää kuin muidenkaan entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden kansalaisten enemmistön – historiatietoisuuteen käsitys länsiliittolaisten merkittävämmästä roolista toisessa maailmansodassa ei yhä edelleenkään sovi. Sen sijaan Venäjän johtotandemin länsisuuntautuneisuuden merkiksi entisten liittolaisten osallistuminen sotilasparaatiin istuu hyvin. Vaikka tämä ei vielä maailmaa muuta, voidaan tästä kaikesta varmaankin tehdä varovaisena johtopäätöksenä ainakin se, että Venäjä on oppinut historian poliittisen käytön ja julkisuuspelin perusteet.
Julkaistu Idäntutkimus 2/2010
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Venäjän sotilasdoktriini
Venäjän helmikuussa uudistettu sotilasdoktriini on saanut melko paljon huomiota, ja mikä sinänsä ei ole lainkaan yllättävää, sitä on kommentoitu melko ristiriitaisesti. Venäjällä ajatus on ollut yleistäen se, että ensin modernisoidaan talous, joka tukee sotilas- ja ulkopolitiikkaa ja sitä kautta maan kansainvälisen aseman lujittamista. Sitä taas seuraa valtiona vahvistuneen Venäjän vähittäinen yhteiskunnallinen modernisointi. Tosin siitä, miten ja mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi modernisoida, vallitsee melko erisuuntaisia mielipiteitä. Sama koskee ulkopolitiikkaa, vaikkakin sen suhteen konsensus on suurempi.
Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi Venäjän sotilasdoktriinin perustuvan vanhentuneisiin uhkakuviin, erityisesti mitä tulee siinä esitettyihin arvioihin Naton kehityksestä. Arvion kimmoitti se, että Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen ja Naton uudet linjaukset sen globaalista ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin sitoutumattomasta itsenäisestä sotilaallisesta toimintavapaudesta yksiselitteisesti sotilaalliseksi uhaksi. Tosin samaan hengenvetoon molemmin puolin on korostettu Georgian sodan jälkeen jäädytettyjen suhteiden palauttamista ja ryhdytty etsimään mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön. Niitä haetaan ennen kaikkea kansainvälisen ”terrorisminvastaisen taistelun” ja Afganistanin sodan suunnalta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Venäjän uudessa opissa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (CSTO), jonka Venäjä on solminut Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kanssa, sekä Sanghai-yhteistyöjärjestö (SCO) ovat saaneet ehkä jopa aiempaa tärkeämmän merkityksen. Doktriinin mukaan CSTO-sopimus tarkoittaa kollektiivista puolustusvelvoitetta. Näin Venäjä haluaa demonstroida, että sillä on oma sotilasliitto, jolla on Naton artiklaa 5 vastaava kollektiivisen puolustuksen velvoite.
Uutta sotilasdoktriinia on arvosteltu myös siitä, että sen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset, eikä siinä kiinnitetä huomiota laajennetun turvallisuuden kysymyksiin. Toisaalta on huomattava, että se ei sisällä ydinaseiden ensikäytön oppia, kuten 1993 versio, eikä myöskään ennaltaehkäisevän iskun periaatetta, jolla mm. Yhdysvallat on perustellut hyökkäystään Irakiin ja Afganistaniin.
Tätä ei voi kuitenkaan tulkita niin, etteikö Venäjä olisi valmis käyttämään asevoimiaan rajojensa ulkopuolella. Siihen se varaa mahdollisuuden useissa eri tilanteissa. YK:n peruskirjaan vedoten sellainen tilanne olisi välitön sotilaallisen hyökkäyksen uhka Venäjää vastaan, jolloin Venäjä toteuttaisi ”ennaltaehkäisevän” hyökkäyksen rajojensa ulkopuolelle.
Ydinaseet taas kuuluvat Venäjän sotilasdoktriinin ytimeen. Niiden avulla se ilmoittaa kompensoivansa armeijansa heikentynyttä toimintakykyä. Ydinaseita ollaan valmiita käyttämään paitsi vastauksena ydinasehyökkäykseen, myös muiden joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa vastaan. Siksi Venäjän tavoitteena on ylläpitää ydinaseiden osalta ”kauhun tasapainoa”, jonka säilyttämiseksi se vastustaa sekä uusien ohjustorjuntajärjestelmien kehittämistä (avaruuden militarisointi) ja ohjusten sijoittamista rajojensa läheisyyteen (Puola ja Romania) sekä katsoo välttämättömäksi estää uusien ydinasevaltioiden synnyn. Ydinaseiden leviämisen ja vääriin käsiin joutumisen estämisessä sen, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien suurvaltojen intressit yhtyvät sellaisten valtioiden kuin Iranin, Pohjois-Korean ja Pakistanin suhteen. Pakistan kuuluu Afganistanin ohella Venäjän eteläiseksi rintamaksi määrittelemään turvallisuuden pääsuuntaan.
Paljon huolta herättänyt seikka on Venäjän ilmoitus omien intressiensä ja kansalaistensa turvallisuuden puolustamisesta rajojensa ulkopuolella tarvittaessa myös asevoimin. Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneiden valtioiden, joissa elää miljoonia Venäjän kansalaisia, näkökulmasta kyse on todellisesta potentiaalisesta sotilaallisesta uhasta.
Venäläisten kommentaattorien inhorealistinen vastaus tähän on ollut se, että kyse ei ole sen erityisemmästä linjauksesta kuin mitä Yhdysvallat on käytännössä toteuttanut hyökätessään useisiin muihin maihin ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä, tai Ranskan puolustaessa asevoimin kansalaistensa turvallisuutta entisissä siirtomaissaan. Vaikka tämä on tietenkin totta, se tuskin rauhoittaa Venäjän naapureiden huolta, eikä se myöskään lisää alueen vakautta.
Venäjän sotilasdoktriini näkee ulkoisiksi uhkiksi, paitsi Naton muodostaman potentiaalisen sotilaallisen uhan, myös siihen kuuluvat maat, joiden kanssa sillä ei ole rajasopimuksia. Lisäksi se listaa uhkakuviin Venäjän alueella toimivat ja sen alueellista yhtenäisyyttä horjuttavat separatisti/terroristiryhmät, jotka ainakin osassa tapauksia saavat tukea myös maan rajojen ulkopuolelta. Tässäkin pääongelman muodostaa Venäjän näkökulmasta etelä, Kaukasian alue ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat, joissa Venäjä näkee vaarana ääri-islamististen liikkeiden leviämisen, erityisesti jos talebanit palaisivat valtaan Afganistanissa. Toinen Venäjää koskeva ongelma Afganistanissa on se, että se tuottaa noin 80 % maailmalla kulutetusta heroiinista, ja Venäjällä taas käytetään nykyään peräti 21 % tästä maailmalle leviävästä heroiinista. Myös siksi Venäjän mielestä länsimaiden onnistuminen Afganistanissa on sen oma etu. Siitäkin huolimatta, että Venäjä on useissa yhteyksissä ilmaissut epäilyksensä sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Afganistanissa.
Venäjä näkee Afganistanin sodan avaavan sille kuitenkin tilaisuuden vahvistaa omaa asemaansa lännen strategisena kumppanina. Ulkoministeri Sergei Lavrov on rinnastanut suoraan Naton Afganistanissa ja CSTO:n Keski-Aasiassa Afganistanin vastaisilla rajoilla toimivat joukot. Venäjä onkin ehdottanut CSTO:n ja Naton yhteisen Afganistanin strategian laatimista. Pääsihteeri Rasmussen puolestaan näyttää tarttuneen ainakin ehdotuksen konkreettista yhteistyötä koskeneeseen osaan. Hän on pyytänyt venäläisiä toimittamaan Kabuliin AK-47 kalašnikoveja, ammuksia ja muuta venäläistä aseistusta sen lisäksi, että Venäjä osallistuu jo nyt sotatoimien tukemiseen mm. logistiikkayhteistyöllä.
Näyttää siltä, että pidemmällä tähtäimellä Venäjä laskee Naton ja länsimaiden tarvitsevan sen panosta myös globaaleissa operaatioissa ja terrorisminvastaisessa taistelussa, mikä taas vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa. Afganistanin sota voisi Venäjän näkökulmasta katsoen toimia tällaisen yhteistyön avaajana, vaikka Venäjä ei ole itse sotaan joukkojaan tarjonnutkaan. CSTO:n roolin vahvistaminen tunnustettuna sotilasliittona taas lujittaisi Venäjän otetta sen omaksi etupiirikseen määrittelemillä alueilla ja antaisi sille myös yhden kortin lisää neuvotteluissa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista.
Julkaistu Idäntutkimus, pääkirjoitus 1/2010
Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi Venäjän sotilasdoktriinin perustuvan vanhentuneisiin uhkakuviin, erityisesti mitä tulee siinä esitettyihin arvioihin Naton kehityksestä. Arvion kimmoitti se, että Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen ja Naton uudet linjaukset sen globaalista ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin sitoutumattomasta itsenäisestä sotilaallisesta toimintavapaudesta yksiselitteisesti sotilaalliseksi uhaksi. Tosin samaan hengenvetoon molemmin puolin on korostettu Georgian sodan jälkeen jäädytettyjen suhteiden palauttamista ja ryhdytty etsimään mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön. Niitä haetaan ennen kaikkea kansainvälisen ”terrorisminvastaisen taistelun” ja Afganistanin sodan suunnalta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Venäjän uudessa opissa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (CSTO), jonka Venäjä on solminut Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kanssa, sekä Sanghai-yhteistyöjärjestö (SCO) ovat saaneet ehkä jopa aiempaa tärkeämmän merkityksen. Doktriinin mukaan CSTO-sopimus tarkoittaa kollektiivista puolustusvelvoitetta. Näin Venäjä haluaa demonstroida, että sillä on oma sotilasliitto, jolla on Naton artiklaa 5 vastaava kollektiivisen puolustuksen velvoite.
Uutta sotilasdoktriinia on arvosteltu myös siitä, että sen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset, eikä siinä kiinnitetä huomiota laajennetun turvallisuuden kysymyksiin. Toisaalta on huomattava, että se ei sisällä ydinaseiden ensikäytön oppia, kuten 1993 versio, eikä myöskään ennaltaehkäisevän iskun periaatetta, jolla mm. Yhdysvallat on perustellut hyökkäystään Irakiin ja Afganistaniin.
Tätä ei voi kuitenkaan tulkita niin, etteikö Venäjä olisi valmis käyttämään asevoimiaan rajojensa ulkopuolella. Siihen se varaa mahdollisuuden useissa eri tilanteissa. YK:n peruskirjaan vedoten sellainen tilanne olisi välitön sotilaallisen hyökkäyksen uhka Venäjää vastaan, jolloin Venäjä toteuttaisi ”ennaltaehkäisevän” hyökkäyksen rajojensa ulkopuolelle.
Ydinaseet taas kuuluvat Venäjän sotilasdoktriinin ytimeen. Niiden avulla se ilmoittaa kompensoivansa armeijansa heikentynyttä toimintakykyä. Ydinaseita ollaan valmiita käyttämään paitsi vastauksena ydinasehyökkäykseen, myös muiden joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa vastaan. Siksi Venäjän tavoitteena on ylläpitää ydinaseiden osalta ”kauhun tasapainoa”, jonka säilyttämiseksi se vastustaa sekä uusien ohjustorjuntajärjestelmien kehittämistä (avaruuden militarisointi) ja ohjusten sijoittamista rajojensa läheisyyteen (Puola ja Romania) sekä katsoo välttämättömäksi estää uusien ydinasevaltioiden synnyn. Ydinaseiden leviämisen ja vääriin käsiin joutumisen estämisessä sen, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien suurvaltojen intressit yhtyvät sellaisten valtioiden kuin Iranin, Pohjois-Korean ja Pakistanin suhteen. Pakistan kuuluu Afganistanin ohella Venäjän eteläiseksi rintamaksi määrittelemään turvallisuuden pääsuuntaan.
Paljon huolta herättänyt seikka on Venäjän ilmoitus omien intressiensä ja kansalaistensa turvallisuuden puolustamisesta rajojensa ulkopuolella tarvittaessa myös asevoimin. Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneiden valtioiden, joissa elää miljoonia Venäjän kansalaisia, näkökulmasta kyse on todellisesta potentiaalisesta sotilaallisesta uhasta.
Venäläisten kommentaattorien inhorealistinen vastaus tähän on ollut se, että kyse ei ole sen erityisemmästä linjauksesta kuin mitä Yhdysvallat on käytännössä toteuttanut hyökätessään useisiin muihin maihin ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä, tai Ranskan puolustaessa asevoimin kansalaistensa turvallisuutta entisissä siirtomaissaan. Vaikka tämä on tietenkin totta, se tuskin rauhoittaa Venäjän naapureiden huolta, eikä se myöskään lisää alueen vakautta.
Venäjän sotilasdoktriini näkee ulkoisiksi uhkiksi, paitsi Naton muodostaman potentiaalisen sotilaallisen uhan, myös siihen kuuluvat maat, joiden kanssa sillä ei ole rajasopimuksia. Lisäksi se listaa uhkakuviin Venäjän alueella toimivat ja sen alueellista yhtenäisyyttä horjuttavat separatisti/terroristiryhmät, jotka ainakin osassa tapauksia saavat tukea myös maan rajojen ulkopuolelta. Tässäkin pääongelman muodostaa Venäjän näkökulmasta etelä, Kaukasian alue ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat, joissa Venäjä näkee vaarana ääri-islamististen liikkeiden leviämisen, erityisesti jos talebanit palaisivat valtaan Afganistanissa. Toinen Venäjää koskeva ongelma Afganistanissa on se, että se tuottaa noin 80 % maailmalla kulutetusta heroiinista, ja Venäjällä taas käytetään nykyään peräti 21 % tästä maailmalle leviävästä heroiinista. Myös siksi Venäjän mielestä länsimaiden onnistuminen Afganistanissa on sen oma etu. Siitäkin huolimatta, että Venäjä on useissa yhteyksissä ilmaissut epäilyksensä sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Afganistanissa.
Venäjä näkee Afganistanin sodan avaavan sille kuitenkin tilaisuuden vahvistaa omaa asemaansa lännen strategisena kumppanina. Ulkoministeri Sergei Lavrov on rinnastanut suoraan Naton Afganistanissa ja CSTO:n Keski-Aasiassa Afganistanin vastaisilla rajoilla toimivat joukot. Venäjä onkin ehdottanut CSTO:n ja Naton yhteisen Afganistanin strategian laatimista. Pääsihteeri Rasmussen puolestaan näyttää tarttuneen ainakin ehdotuksen konkreettista yhteistyötä koskeneeseen osaan. Hän on pyytänyt venäläisiä toimittamaan Kabuliin AK-47 kalašnikoveja, ammuksia ja muuta venäläistä aseistusta sen lisäksi, että Venäjä osallistuu jo nyt sotatoimien tukemiseen mm. logistiikkayhteistyöllä.
Näyttää siltä, että pidemmällä tähtäimellä Venäjä laskee Naton ja länsimaiden tarvitsevan sen panosta myös globaaleissa operaatioissa ja terrorisminvastaisessa taistelussa, mikä taas vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa. Afganistanin sota voisi Venäjän näkökulmasta katsoen toimia tällaisen yhteistyön avaajana, vaikka Venäjä ei ole itse sotaan joukkojaan tarjonnutkaan. CSTO:n roolin vahvistaminen tunnustettuna sotilasliittona taas lujittaisi Venäjän otetta sen omaksi etupiirikseen määrittelemillä alueilla ja antaisi sille myös yhden kortin lisää neuvotteluissa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista.
Julkaistu Idäntutkimus, pääkirjoitus 1/2010
lauantai 9. tammikuuta 2010
Venäjän turvallisuusaloite
Venäjä lanseerasi runsas vuosi sitten uuden eurooppalaisen turvallisuusaloitteen, jonka saama vastaanotto lännessä oli jokseenkin nuiva. Sen tulkittiin pyrkivän hajottamaan Naton tai vähintäänkin heikentämään sitä. Aloitetta kritisoitiin myös epämääräisyydestä ja epäiltiin, etteivät venäläiset taida itsekään tietää tarkkaan mitä haluavat.
Alkuun aloitteesta ei ollut myöskään kirjallista versiota, mikä ylläpiti spekulointia ja epäilyksiä sen tarkoitusperistä. Viimein marraskuun 29. päivä presidentti Dmitri Medvedev julkaisi luonnoksen keskusteltavaksi. Se ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kommentit kertovat jo aika paljon siitä mihin Venäjä pyrkii.
Johtoajatuksena on rakentaa uusi turvallisuusarkkitehtuuri YK:n ja sen turvallisuusneuvoston asemaan ainoana legitiiminä kansainvälisenä organisaationa, jolla on oikeus päättää voimatoimista suvereenia valtiota vastaan. Sopimustekstissä mainitaan YK:n peruskirjan määräykset, julistus YK:n peruskirjan mukaisista valtioitten välisistä ystävällisistä suhteista ja yhteistyähän liittyvistä kansainvälisen oikeuden periaatteista (1970), ETYK:n Helsingin päätäsasiakirja (1975) ja ETYJ:n hyväksymä Euroopan turvallisuuden peruskirja (1999).
Venäjän perustaa ehdotuksensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen periaatteeseen kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta ja YK:n keskeisestä asemasta. Aloite palauttaisi turvallisuusneuvostolle sen monopolin, jonka Naton ja EU:n muutamia vuosia sitten tekemät päätäkset sotilaallisten ”rauhanturvaoperaatioiden” toteuttamisesta myös ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta ovat kumonneet.
Tämän kaiken tarkoituksen on muuttaa Neuvostoliiton romahduksen ja Naton itälaajentumisen jälkeen Venäjälle epäedulliseksi kääntynyt sotilaspoliittinen asetelma. Venäjän näkäkulmasta merkittävät sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset päätetään nyt Naton ja EU:n piirissä. Niiden päätäksentekoon sillä taas ei ole sanansijaa. Siksi ei olekaan kummallista, että sen aloitteen peruselementteihin sisältyy pari lännen jo valmiiksi hylkimää ajatusta. Ensimmäinen niistä on mainittu YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen ennalleen. Toinen on Naton puolustusvelvoitteen ja sen jäsenten ensisijaista turvallisuutta tuottavan roolin korvaaminen uuteen sopimukseen kuuluvien valtioiden
ja yhteisäjen keskinäisellä ja ensisijaisella turvallisuussitoumuksella.
Molemmat seikat heikentäisivät Naton nykyistä hegemoniaa. On sanomattakin selvä, että Nato-maat eivät ole monestakaan syystä kovin halukkaita päästämään Venäjää mukaan päättämään niiden yksioikeutena tähän asti olleista kysymyksistä. Toisella puolen arviota painaa taas lännen tarve sitoa Venäjä tuottamaan kansainvälistä vakautta ja turvallisuutta.
YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen maailmanpolitiikan keskiään toisi sen pysyvänä jäsenenä olevan Venäjän takaisin ydintoimijan roolin. Sama koskee luonnollisesti myös muita pysyviä jäseniä: Kiinaa, Ranskaa ja Englantia. Yhdysvaltojen osalta kysymys on lähinnä sen arvioimisesta, kuinka paljon se arvioi tarvitsevansa muita omien tavoitteittensa toteuttamiseen. Venäjä on yrittänyt aktiivisesti kumota kritiikkiä siitä, että sen aloite suuntautuisi Natoa vastaan. Sen mukaan kyse ei ole ketään vastaan suunnatusta aloitteesta, vaan yhteisen Vancouverista Vladivostokiin ulottuvan euro-atlanttisen turvallisuuden tuottamisesta, jota ei voi toteuttaa ilman Venäjän osallistumista siihen. Näyttää myös siltä, että Venäjä on pyrkinyt luomaan pariteettiasetelman Naton ja EU:n suhteen.
Venäjän ehdotuksessa Natoa vastaa Venäjän johtama, vuonna 2003 perustettu Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestä ja Euroopan unionia hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi syntynyt Itsenäisten valtioiden yhteisä IVY. Näiden neljän järjestän ja yksittäisten valtioiden lisäksi sopimuksen piiriin kuuluisi myös ETYJ.
Venäjä ”imitoi” asetelmaa, jossa se voi tuoda neuvottelupäytään läntistä blokkia vastaavan repertuaarin ”itäisen blokin” kansainvälisiä järjestöjä. Osoittaisi silti kyvyttämyyttä lukea Venäjän politiikkaa jos kuvittelemme, että Venäjän ehdotus johtuisi sen epärealistisesta tilannetajusta. Usein kuulee myös väitettävän, että Venäjä pyrkii toimimaan kuin muinainen suurvalta Neuvostoliitto, ja että se tuntee yhä haamukipuja amputoiduissa jäsenissään. Varmasti myös näin, erityisesti kansan keskuudessa ja usein myös poliitikkojen kansaa kosiskelevassa retoriikassa, mutta vähemmän siitä on kuitenkin ollut merkkejä Venäjän toteuttamassaulkopolitiikassa.
Venäjä on yhä eurooppalainen, Aasian puolelle Uralin taakse levittäytyvä suurvalta, jolla on intressi vaikuttaa maailman kehitykseen vähintäänkin siinä missä muillakin Euroopan valtioilla. Hyvä esimerkki on Venäjän rooli Lähi-idässä, jossa se on tärkeä peluri Iranin vastaisista pakotteista puhuttaessa. Venäjän julkituomiin erityisintresseihin taas kuuluvat entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Ne muodostavat yhä toisiinsa sidotun talousalueen, energia- ja liikenneinfrastruktuurin ja turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden.
Myös ihmisten valtiorajat ylittävät sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet ovat tiiviit ja suuri määrä, miljoonia venäjänkielisiä ja myös Venäjän passin omaavia asuu tällä alueella. Se tarjoaa Venäjälle oivallisen tilaisuuden käyttää ns. pehmeitä vaikuttamiskeinoja lähialueillaan ilman, että sen tarvitsee turvautua suoraan voimapolitiikkaan.
Mitä sitten tulee kovaan turvallisuuteen, Venäjä ei ole sopijapuolena euro-atlanttisella tai edes eurooppalaisella tasolla. Niistä se on syrjässä enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Siksi Venäjän aloite on ymmärrettävä sekä sen omien intressien lähtäkohdista että myös laajemmassa mielessä siinä tapauksessa, että uskomme vakauden ja turvallisuuden edellyttävän kaikkien alueen toimijoiden mukana oloa turvallisuuden tuottamisessa. Toinen asia sitten on tietenkin mahdollisen sopimuksen sisältö.
Venäjä on kuitenkin yhä ydinasesupervalta, joka käy neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa juuri umpeutuneen strategisten aseiden rajoitussopimus START I jatkosta ja Naton kanssa tavanomaisia aseita koskevasta TAE-sopimuksesta. Askel Venäjän yrityksissä läytää yhteisiä intressejä lännen kanssa on myös Nato-Venäjä neuvostossa äskettäin sovittu päätäs kartoittaa yhteiset turvallisuushaasteet, joista on mainittu erikseen mm. Afganistan. Venäjä sallii myös Naton tarvitsemien tarvikkeiden kuljetuksen alueensa läpi Uzbekistanin kautta Afganistaniin.
Myös Iranin politiikassa Venäjä ja USA hakevat yhteistä kieltä. Onkin nähtävissä, että Venäjä rakentaa laajalla skaalalla asemiaan. Pelivaraa antaa se, että sillä on sekä yhteisiä että erillisiä intressejä ei vain lännen, vaan myös uusien nousevien valtioiden, kuten Kiina, Intia, Brasilia ja Indonesia, kanssa.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 9.12.2009
Alkuun aloitteesta ei ollut myöskään kirjallista versiota, mikä ylläpiti spekulointia ja epäilyksiä sen tarkoitusperistä. Viimein marraskuun 29. päivä presidentti Dmitri Medvedev julkaisi luonnoksen keskusteltavaksi. Se ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kommentit kertovat jo aika paljon siitä mihin Venäjä pyrkii.
Johtoajatuksena on rakentaa uusi turvallisuusarkkitehtuuri YK:n ja sen turvallisuusneuvoston asemaan ainoana legitiiminä kansainvälisenä organisaationa, jolla on oikeus päättää voimatoimista suvereenia valtiota vastaan. Sopimustekstissä mainitaan YK:n peruskirjan määräykset, julistus YK:n peruskirjan mukaisista valtioitten välisistä ystävällisistä suhteista ja yhteistyähän liittyvistä kansainvälisen oikeuden periaatteista (1970), ETYK:n Helsingin päätäsasiakirja (1975) ja ETYJ:n hyväksymä Euroopan turvallisuuden peruskirja (1999).
Venäjän perustaa ehdotuksensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen periaatteeseen kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta ja YK:n keskeisestä asemasta. Aloite palauttaisi turvallisuusneuvostolle sen monopolin, jonka Naton ja EU:n muutamia vuosia sitten tekemät päätäkset sotilaallisten ”rauhanturvaoperaatioiden” toteuttamisesta myös ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta ovat kumonneet.
Tämän kaiken tarkoituksen on muuttaa Neuvostoliiton romahduksen ja Naton itälaajentumisen jälkeen Venäjälle epäedulliseksi kääntynyt sotilaspoliittinen asetelma. Venäjän näkäkulmasta merkittävät sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset päätetään nyt Naton ja EU:n piirissä. Niiden päätäksentekoon sillä taas ei ole sanansijaa. Siksi ei olekaan kummallista, että sen aloitteen peruselementteihin sisältyy pari lännen jo valmiiksi hylkimää ajatusta. Ensimmäinen niistä on mainittu YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen ennalleen. Toinen on Naton puolustusvelvoitteen ja sen jäsenten ensisijaista turvallisuutta tuottavan roolin korvaaminen uuteen sopimukseen kuuluvien valtioiden
ja yhteisäjen keskinäisellä ja ensisijaisella turvallisuussitoumuksella.
Molemmat seikat heikentäisivät Naton nykyistä hegemoniaa. On sanomattakin selvä, että Nato-maat eivät ole monestakaan syystä kovin halukkaita päästämään Venäjää mukaan päättämään niiden yksioikeutena tähän asti olleista kysymyksistä. Toisella puolen arviota painaa taas lännen tarve sitoa Venäjä tuottamaan kansainvälistä vakautta ja turvallisuutta.
YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen maailmanpolitiikan keskiään toisi sen pysyvänä jäsenenä olevan Venäjän takaisin ydintoimijan roolin. Sama koskee luonnollisesti myös muita pysyviä jäseniä: Kiinaa, Ranskaa ja Englantia. Yhdysvaltojen osalta kysymys on lähinnä sen arvioimisesta, kuinka paljon se arvioi tarvitsevansa muita omien tavoitteittensa toteuttamiseen. Venäjä on yrittänyt aktiivisesti kumota kritiikkiä siitä, että sen aloite suuntautuisi Natoa vastaan. Sen mukaan kyse ei ole ketään vastaan suunnatusta aloitteesta, vaan yhteisen Vancouverista Vladivostokiin ulottuvan euro-atlanttisen turvallisuuden tuottamisesta, jota ei voi toteuttaa ilman Venäjän osallistumista siihen. Näyttää myös siltä, että Venäjä on pyrkinyt luomaan pariteettiasetelman Naton ja EU:n suhteen.
Venäjän ehdotuksessa Natoa vastaa Venäjän johtama, vuonna 2003 perustettu Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestä ja Euroopan unionia hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi syntynyt Itsenäisten valtioiden yhteisä IVY. Näiden neljän järjestän ja yksittäisten valtioiden lisäksi sopimuksen piiriin kuuluisi myös ETYJ.
Venäjä ”imitoi” asetelmaa, jossa se voi tuoda neuvottelupäytään läntistä blokkia vastaavan repertuaarin ”itäisen blokin” kansainvälisiä järjestöjä. Osoittaisi silti kyvyttämyyttä lukea Venäjän politiikkaa jos kuvittelemme, että Venäjän ehdotus johtuisi sen epärealistisesta tilannetajusta. Usein kuulee myös väitettävän, että Venäjä pyrkii toimimaan kuin muinainen suurvalta Neuvostoliitto, ja että se tuntee yhä haamukipuja amputoiduissa jäsenissään. Varmasti myös näin, erityisesti kansan keskuudessa ja usein myös poliitikkojen kansaa kosiskelevassa retoriikassa, mutta vähemmän siitä on kuitenkin ollut merkkejä Venäjän toteuttamassaulkopolitiikassa.
Venäjä on yhä eurooppalainen, Aasian puolelle Uralin taakse levittäytyvä suurvalta, jolla on intressi vaikuttaa maailman kehitykseen vähintäänkin siinä missä muillakin Euroopan valtioilla. Hyvä esimerkki on Venäjän rooli Lähi-idässä, jossa se on tärkeä peluri Iranin vastaisista pakotteista puhuttaessa. Venäjän julkituomiin erityisintresseihin taas kuuluvat entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Ne muodostavat yhä toisiinsa sidotun talousalueen, energia- ja liikenneinfrastruktuurin ja turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden.
Myös ihmisten valtiorajat ylittävät sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet ovat tiiviit ja suuri määrä, miljoonia venäjänkielisiä ja myös Venäjän passin omaavia asuu tällä alueella. Se tarjoaa Venäjälle oivallisen tilaisuuden käyttää ns. pehmeitä vaikuttamiskeinoja lähialueillaan ilman, että sen tarvitsee turvautua suoraan voimapolitiikkaan.
Mitä sitten tulee kovaan turvallisuuteen, Venäjä ei ole sopijapuolena euro-atlanttisella tai edes eurooppalaisella tasolla. Niistä se on syrjässä enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Siksi Venäjän aloite on ymmärrettävä sekä sen omien intressien lähtäkohdista että myös laajemmassa mielessä siinä tapauksessa, että uskomme vakauden ja turvallisuuden edellyttävän kaikkien alueen toimijoiden mukana oloa turvallisuuden tuottamisessa. Toinen asia sitten on tietenkin mahdollisen sopimuksen sisältö.
Venäjä on kuitenkin yhä ydinasesupervalta, joka käy neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa juuri umpeutuneen strategisten aseiden rajoitussopimus START I jatkosta ja Naton kanssa tavanomaisia aseita koskevasta TAE-sopimuksesta. Askel Venäjän yrityksissä läytää yhteisiä intressejä lännen kanssa on myös Nato-Venäjä neuvostossa äskettäin sovittu päätäs kartoittaa yhteiset turvallisuushaasteet, joista on mainittu erikseen mm. Afganistan. Venäjä sallii myös Naton tarvitsemien tarvikkeiden kuljetuksen alueensa läpi Uzbekistanin kautta Afganistaniin.
Myös Iranin politiikassa Venäjä ja USA hakevat yhteistä kieltä. Onkin nähtävissä, että Venäjä rakentaa laajalla skaalalla asemiaan. Pelivaraa antaa se, että sillä on sekä yhteisiä että erillisiä intressejä ei vain lännen, vaan myös uusien nousevien valtioiden, kuten Kiina, Intia, Brasilia ja Indonesia, kanssa.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 9.12.2009
maanantai 12. lokakuuta 2009
Katteetonta optimismia?
Talouskriisi ei ole horjuttanut pääministeri Putinin ja presidentti Medvedevin suosiota. Kansan silmissä heidän välisensä arvojärjestys on myös pysynyt muuttumattomana. Kaksi kolmesta katsoo Putinin olevan Venäjän todellinen johtaja ja 13 % pitää Medvedeviä ylipäänsä päätöksentekijänä. Vielä harvempi uskoo, että Medvedev toteuttaa itsenäistä, uutta poliittista linjaa. Medvedevin markkinoimiin uusiin linjauksiin uskoo vain pari prosenttia kansasta. Tämä ja se seikka, että puolet venäläisistä uskoo silti pääministerin ja presidentin muodostavan vallankäytön tandemin, merkitsee, että kansan silmissä presidentti Medvedev on edelleenkin vain Putinin oppipoika. Tässä suhteessa yleinen mielipide Venäjällä ei kovin paljoa poikkea lännestä.
Toinen asia sitten on, kuinka paljon spekulointi miesten välisestä valtasuhteesta auttaa ymmärtämään sitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Varsinkin kun tiedämme, että heidän poliittisessa linjassaan ei juurikaan ole eroa. Jos eroavaisuuksia halutaan jostakin löytää, ovat ne tähän mennessä liittyneet lähinnä heidän erilaiseen habitukseensa – ei niinkään politiikan sisältöön.
Medvedev julkisti äskettäin duumalle tarkoitetun puheensa luonnoksen Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta kansan keskusteltavaksi. Siinä hän suomii niin railakkaasti Venäjän puutteita, että se vetää hyvin vertoja purevammallekin lännessä esitetylle Venäjä-kritiikille. Medvedev kysyy retorisesti, onko Venäjän säilyttävä jatkossakin alkeellisena raaka-ainetaloutena ja kroonisesti korruptoituneena maana, jolla on piintynyt tapa turvautua ongelmien ratkaisemiseksi joko valtioon, ulkomaihin, johonkin ”kaikkivoipaan oppiin” tai ylipäänsä kehen tahansa paitsi itseensä.
Dramatiikkaa presidentin julistamalle taistelulle menneisyyden taakkoja vastaan tuo hänen käyttämänsä uuspatrioottinen retoriikka. Hän vertaa ohjelmaansa Suuren isänmaallisen sodan kansalta vaatimiin uhrauksiin. Presidentin mukaan uudistukset vaativat venäläisiltä jälleen kerran sankarillista asennetta: ”Meidän aikamme oli tulevaisuutta niille sankareille, jotka voittivat meille vapauden”. Hänen mukaansa ”julman ja hyvin vahvan vihollisen” voittaneen kansan velvollisuus on nyt voittaa korruptio ja takapajuisuus sekä tehdä Venäjästä moderni ja hyvin järjestetty yhteiskunta.
On vaikea kuvitella, että Venäjän presidentti olisi voinut käyttää enää tämän vahvempaa symboliikkaa. Toisaalta on myös silmiinpistävää, että hänen ohjelmansa sisältää hyvin vähän mitään konkreettista, tulevaisuuden innovaatio-ohjelmien ja tieteellisteknisen vallankumouksen yleistä maalailua lukuun ottamatta. Venäjän todellisten rakenteellisten haasteiden mittasuhteesta kertoo jotain esimerkiksi monogorod-ongelma. Maassa lasketaan olevan noin 400 yhden tuotantoketjun varassa elävää, kriisin uhkaamaa tai sen kouriin jo nyt ajautunutta kaupunkia. Niistä 150–280 paikkakunnalle varaudutaan antamaan erityistukea jo ensi vuonna ja lähes 20 toivottomaksi arvioidulle kaupungille on laadittu asukkaiden siirtosuunnitelma. Monogorod-paikkakunnilla asuu noin neljäsosa Venäjän väestöstä ja ennen laman alkamista niiden osuus maan BKT:sta oli peräti 40 %.
Togliattin Ladoja valmistama autotehdas on yksi esimerkki näistä tehdaspaikkakunnista, joita hallitus ei yksinkertaisesti voi laskea konkurssiin. Lada-tehdas kuuluu niiden sosiaalisesti tärkeiksi määriteltyjen tuotantolaitosten joukkoon, joiden toimintaa tullaan jatkossakin tukemaan valtion varoista. Tämä on merkinnyt myös sitä, että kun ennen kriisin alkamista valtio kontrolloi vain noin 20 % Venäjän taloudesta, on sen kontrollissa nyt tukitoimien ansiosta noin 50 % taloudesta.
Lännen innostukselle Medvedevin esittämää kritiikkiä ja hänen peräänkuuluttamiansa uudistuksia kohtaan ei löydy katetta ainakaan venäläisten asenteista. Niin skeptisesti presidenttiin suhtaudutaan. Näyttääkin siltä, että aina kun joku Venäjällä esittää meidän omien käsitystemme ja toiveidemme mukaisia ajatuksia maan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, ne nostattavat meillä paljon suuremman innostuksen kuin itse Venäjällä. Näin tapahtui myös Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana. Tämä on johtanut paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa Venäjän presidentin suosion kasvu lännessä on yleensä korreloinut suoraan hänen suosionsa laskuun Venäjällä.
Ohjelmakirjoituksessaan Medvedev kommentoi myös Venäjän demokratian tilaa. Hänen mukaansa demokraattiset instituutiot ovat muotoutuneet valmiiksi ja vakiintuneet, vaikkakin ne ovat ”sangen kaukana ihanteesta”. Epäselväksi kuitenkin jää, mitä hän tällä tarkkaan ottaen tarkoitti. Ainoat konkreettiset seikat, jotka Medvedev tässä yhteydessä mainitsee, ovat heikko kansalaisyhteiskunta ja itsehallinnon alhainen taso. Tämä on tietenkin totta, mutta tuntuu silti kohtuuttomalta vierittää Venäjän demokratian ongelmat kansalaisyhteiskunnan kontolle, kun tiedämme miten nurjasti viranomaiset ja valtapuolueet suhtautuvat aidosti itsehallinnolliseen ja Venäjän politiikkaan vaikuttamaan pyrkivään kansalaisyhteiskuntaan.
Myös venäläinen versio terrorisminvastaisesta lainsäädännöstä – lait ääriliikkeiden vastustamiseksi – on tuottanut vähintäänkin yhtä vakavia ongelmia demokraattisten instituutioiden toiminnalle ja ihmisoikeuksille kuin Yhdysvalloissa presidentti Bushin kaudella luotu lainsäädäntö. Ja samaan aikaan kuin Medvedev puhuu internetin käytön ja sananvapauden puolesta, on oikeusministeriölle lähetetty lakialoite, joka antaisi turvallisuusviranomaisille huomattavan vallan säädellä palveluntuottajien välittämää tietoliikennettä aina internetin käyttäjien yhteyksien katkaisemiseen asti. Tämä siitäkin huolimatta, että jo nykyisen ekstremisimin vastaisen lainsäädännön nojalla turvallisuusviranomaisilla on mahdollisuus estää haluamiensa tahojen pääsy internetiin.
Asian periaatteellinen puoli koskee sitä, kuinka voimakkaasti turvallisuusviranomaiset voivat rajoittaa ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, hallinnollisin päätöksin, ilman oikeuden päätöstä.
Spekulointi Medvedevin ja Putinin välisellä suhteella on ehkä viihteellistä ja helppo tapa lähestyä Venäjää, mutta loppujen lopuksi melko hyödytöntä maan ymmärtämiseksi. Venäjän suuriin kysymyksiin kuuluu tietenkin meitä kaikkia koskeva huoli siitä, minkälaisin vaurioin selviämme talouskriisistä. Tässä suhteessa Venäjän johto on vaikeiden päätösten edessä ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta se on asettanut kunnianhimoiset tavoitteet talouden ja yhteiskunnan modernisoinnille ja liberalisoinnille, mutta samalla sen tiellä on monta suurta rakenteellista ja poliittista estettä. Kysymys ei ole siitä, että Venäjän johto ei haluaisi ja osaisi edetä tällä tiellä, vaan siitä, sietääkö kansa vielä näidenkin uudistusten seuraukset.
Julkaistu idäntutkimus 3/2009 pääkirjoituksena
Toinen asia sitten on, kuinka paljon spekulointi miesten välisestä valtasuhteesta auttaa ymmärtämään sitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Varsinkin kun tiedämme, että heidän poliittisessa linjassaan ei juurikaan ole eroa. Jos eroavaisuuksia halutaan jostakin löytää, ovat ne tähän mennessä liittyneet lähinnä heidän erilaiseen habitukseensa – ei niinkään politiikan sisältöön.
Medvedev julkisti äskettäin duumalle tarkoitetun puheensa luonnoksen Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta kansan keskusteltavaksi. Siinä hän suomii niin railakkaasti Venäjän puutteita, että se vetää hyvin vertoja purevammallekin lännessä esitetylle Venäjä-kritiikille. Medvedev kysyy retorisesti, onko Venäjän säilyttävä jatkossakin alkeellisena raaka-ainetaloutena ja kroonisesti korruptoituneena maana, jolla on piintynyt tapa turvautua ongelmien ratkaisemiseksi joko valtioon, ulkomaihin, johonkin ”kaikkivoipaan oppiin” tai ylipäänsä kehen tahansa paitsi itseensä.
Dramatiikkaa presidentin julistamalle taistelulle menneisyyden taakkoja vastaan tuo hänen käyttämänsä uuspatrioottinen retoriikka. Hän vertaa ohjelmaansa Suuren isänmaallisen sodan kansalta vaatimiin uhrauksiin. Presidentin mukaan uudistukset vaativat venäläisiltä jälleen kerran sankarillista asennetta: ”Meidän aikamme oli tulevaisuutta niille sankareille, jotka voittivat meille vapauden”. Hänen mukaansa ”julman ja hyvin vahvan vihollisen” voittaneen kansan velvollisuus on nyt voittaa korruptio ja takapajuisuus sekä tehdä Venäjästä moderni ja hyvin järjestetty yhteiskunta.
On vaikea kuvitella, että Venäjän presidentti olisi voinut käyttää enää tämän vahvempaa symboliikkaa. Toisaalta on myös silmiinpistävää, että hänen ohjelmansa sisältää hyvin vähän mitään konkreettista, tulevaisuuden innovaatio-ohjelmien ja tieteellisteknisen vallankumouksen yleistä maalailua lukuun ottamatta. Venäjän todellisten rakenteellisten haasteiden mittasuhteesta kertoo jotain esimerkiksi monogorod-ongelma. Maassa lasketaan olevan noin 400 yhden tuotantoketjun varassa elävää, kriisin uhkaamaa tai sen kouriin jo nyt ajautunutta kaupunkia. Niistä 150–280 paikkakunnalle varaudutaan antamaan erityistukea jo ensi vuonna ja lähes 20 toivottomaksi arvioidulle kaupungille on laadittu asukkaiden siirtosuunnitelma. Monogorod-paikkakunnilla asuu noin neljäsosa Venäjän väestöstä ja ennen laman alkamista niiden osuus maan BKT:sta oli peräti 40 %.
Togliattin Ladoja valmistama autotehdas on yksi esimerkki näistä tehdaspaikkakunnista, joita hallitus ei yksinkertaisesti voi laskea konkurssiin. Lada-tehdas kuuluu niiden sosiaalisesti tärkeiksi määriteltyjen tuotantolaitosten joukkoon, joiden toimintaa tullaan jatkossakin tukemaan valtion varoista. Tämä on merkinnyt myös sitä, että kun ennen kriisin alkamista valtio kontrolloi vain noin 20 % Venäjän taloudesta, on sen kontrollissa nyt tukitoimien ansiosta noin 50 % taloudesta.
Lännen innostukselle Medvedevin esittämää kritiikkiä ja hänen peräänkuuluttamiansa uudistuksia kohtaan ei löydy katetta ainakaan venäläisten asenteista. Niin skeptisesti presidenttiin suhtaudutaan. Näyttääkin siltä, että aina kun joku Venäjällä esittää meidän omien käsitystemme ja toiveidemme mukaisia ajatuksia maan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, ne nostattavat meillä paljon suuremman innostuksen kuin itse Venäjällä. Näin tapahtui myös Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana. Tämä on johtanut paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa Venäjän presidentin suosion kasvu lännessä on yleensä korreloinut suoraan hänen suosionsa laskuun Venäjällä.
Ohjelmakirjoituksessaan Medvedev kommentoi myös Venäjän demokratian tilaa. Hänen mukaansa demokraattiset instituutiot ovat muotoutuneet valmiiksi ja vakiintuneet, vaikkakin ne ovat ”sangen kaukana ihanteesta”. Epäselväksi kuitenkin jää, mitä hän tällä tarkkaan ottaen tarkoitti. Ainoat konkreettiset seikat, jotka Medvedev tässä yhteydessä mainitsee, ovat heikko kansalaisyhteiskunta ja itsehallinnon alhainen taso. Tämä on tietenkin totta, mutta tuntuu silti kohtuuttomalta vierittää Venäjän demokratian ongelmat kansalaisyhteiskunnan kontolle, kun tiedämme miten nurjasti viranomaiset ja valtapuolueet suhtautuvat aidosti itsehallinnolliseen ja Venäjän politiikkaan vaikuttamaan pyrkivään kansalaisyhteiskuntaan.
Myös venäläinen versio terrorisminvastaisesta lainsäädännöstä – lait ääriliikkeiden vastustamiseksi – on tuottanut vähintäänkin yhtä vakavia ongelmia demokraattisten instituutioiden toiminnalle ja ihmisoikeuksille kuin Yhdysvalloissa presidentti Bushin kaudella luotu lainsäädäntö. Ja samaan aikaan kuin Medvedev puhuu internetin käytön ja sananvapauden puolesta, on oikeusministeriölle lähetetty lakialoite, joka antaisi turvallisuusviranomaisille huomattavan vallan säädellä palveluntuottajien välittämää tietoliikennettä aina internetin käyttäjien yhteyksien katkaisemiseen asti. Tämä siitäkin huolimatta, että jo nykyisen ekstremisimin vastaisen lainsäädännön nojalla turvallisuusviranomaisilla on mahdollisuus estää haluamiensa tahojen pääsy internetiin.
Asian periaatteellinen puoli koskee sitä, kuinka voimakkaasti turvallisuusviranomaiset voivat rajoittaa ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, hallinnollisin päätöksin, ilman oikeuden päätöstä.
Spekulointi Medvedevin ja Putinin välisellä suhteella on ehkä viihteellistä ja helppo tapa lähestyä Venäjää, mutta loppujen lopuksi melko hyödytöntä maan ymmärtämiseksi. Venäjän suuriin kysymyksiin kuuluu tietenkin meitä kaikkia koskeva huoli siitä, minkälaisin vaurioin selviämme talouskriisistä. Tässä suhteessa Venäjän johto on vaikeiden päätösten edessä ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta se on asettanut kunnianhimoiset tavoitteet talouden ja yhteiskunnan modernisoinnille ja liberalisoinnille, mutta samalla sen tiellä on monta suurta rakenteellista ja poliittista estettä. Kysymys ei ole siitä, että Venäjän johto ei haluaisi ja osaisi edetä tällä tiellä, vaan siitä, sietääkö kansa vielä näidenkin uudistusten seuraukset.
Julkaistu idäntutkimus 3/2009 pääkirjoituksena
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Kieli ja politiikka
Kieli ja politiikka
Kieli ei ole vain asioiden ymmärrettäväksi tekemistä, vaan myös kulttuuria ilmentävä ja identiteettiä rakentava tekijä. Siksi se on ollut usein myös politisoituneen kulttuuri-identiteetin väline kansakuntien rakentamis- tai kriisivaiheissa. Kielen politisoitumisesta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä, sekä historiasta että nykyisyydestä. Voi vain muistuttaa omista kielisodistamme sortovuosiksi kutsuttuna autonomian aikana sekä 1920- ja erityisesti 1930-luvun kielitaistelusta Ruotsin kieltä vastaan. Venäläisistä puhuttiin ”vain hammasta purren” ja maassamme tuolloin asunut suhteellisen vähälukuinen venäjänkielinen väestö joutui pahimmillaan jopa piilottelemaan taustaansa suomalaistettavalta Suomelta.
Nuoren Suomen kansakuntaa rakennettiin yhteisestä etnisestä alkuperästä ja suomen kielestä, romantisoidusta kansankulttuurista ja historiankirjoituksesta. Ilmiölle on helppo löytää useita vastineita myös tämän päivän maailmasta. Myös Neuvostoliitossa kielikysymykset olivat keskeinen politiikan väline. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa maassa luotiin kansallisia kirjakieliä useille vähemmistökansoille. Näitä sekä vanhoja vähemmistökansojen kieliä suosittiin venäjän kustannuksella tsaarinaikaisen venäläissorron seurausten voittamisen nimissä. Tästä esimerkkinä mainittakoon kansallisissa tasavalloissa vähemmistökieliä puhuvien nostaminen johtaviin tehtäviin venäjänkielisten ohi, ammatilliset ja koulutukselliset kriteerit sivuuttaen.
Käänne tapahtui 1930-luvulla, kun perinteistä venäläistä kansallismielisyyttä hyödyntänyt Stalinin hallinto muutti myös kielipolitiikkaa. Aiemmin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja vähemmistökansojen kirjakieliä muutettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi niiden lähentämiseksi venäjänkieliseen kulttuuriin. Kansakuntaa yritettiin koota keskusvallan ympärille traditionaalisin keinoin korostamalla venäläistä kulttuuria neuvostopatriotismin sisältönä. Syykin tähän on ilmeinen. Venäläisillä kansana ei ollut historiallisesti muuta isänmaata kuin Neuvostoliitto, toisin kuin monilla vähemmistökansoilla, joilla oli kieli- ja kulttuurisukulaisuuden vuoksi rajantakaisia kontakteja ja tukea sekä myös halua niiden tiivistämiseen jopa aina Neuvostoliitosta eroamiseen asti. Kielipolitiikka oli yksi väline, jolla neuvostojohto pyrki rajoittamaan näitä kontakteja rajan yli ja integroimaan kansakuntaa yhtenäisemmäksi venäjänkielisen koulutuksen ja kulttuurin avulla.
Ei ole yllättävää, että myös nykyisen Venäjän kieli- ja koulutuspolitiikka on yhdistetty isänmaalliseen kasvatukseen. Virallisia kieliä ovat venäjän lisäksi federaatioon kuuluvien tasavaltojen viralliset kielet sekä kansankielet alueilla, joilla niiden puhujia asuu yhtenäisinä ryhminä. Venäjän asemaa maata yhdistävänä lingua francana korostaa ja edistää sen rooli korkeimman koulutuksen, liike-elämän ja myös kansainvälisen kanssakäymisen kielenä. Vähemmistökansojen lähentämistä venäjänkieliseen kulttuuriin ja samalla niiden oman kielen merkityksen heikentämistä edistää presidentti Putinin vuonna 2002 tekemä päätös, jonka mukaan kaikkien Venäjän virallisten kielten, myös tasavaltojen virallisten kielten, aakkoset perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon. Siirtyminen latinalaisiin aakkosiin on mahdollista vain liittovaltion säätämällä lailla, jonka hyväksyminen vaatii presidentin ja duuman päätöksen. Niin kuin 1930-luvulla, myös nyt kyrillisten kirjainten käyttämisen tarkoitus on edistää muunkielisten siirtymistä käyttämään venäjän kieltä lingua francana.
Venäjällä puhutaan yhä noin 160 kieltä, joista tosin noin sataa vain paikallisesti pienissä yhteisöissä. Suurta osaa niistä uhkaa kuihtuminen. Joukkoon lukeutuvat myös suomi ja karjalan kielet, joiden käyttöala on supistunut tietoisen politiikan, siitä seuraavan resurssien niukkuuden ja väestön vähenemisen myötä niin pieneksi, että niiden kohdalla on kyse lähes viimeisestä rajasta kuilun partaalla. Merkittävä ulkoinen tekijä on ollut koulutetun suomen- ja karjalankielisen väestön paluumuutto Suomeen 1990-luvulta lähtien.
Kielikysymysten poliittista käyttöä ei tarvitse kuitenkaan etsiä vain historiasta tai idästä. Baltian maissa kansalaisuuslait ja niihin kuuluva kielipolitiikka ovat olleet julkisen keskustelun aiheena niiden itsenäistymisestä lähtien. EU-jäsenyyshakemuksen myötä maat muuttivat lakejaan vastaamaan paremmin eurooppalaisia käytäntöjä, mutta tilanne on silti yhä vaikea. Baltian maissa päädyttiin 1800-luvun kansallisromantikkojen vaalimaan käsitykseen kansasta, jolla on ”yksi kieli, yksi mieli”. Osittain myös tämän seurauksena, muita syitä lainkaan vähättelemättä, Virossa ja Latviassa asuu yhä huomattava määrä venäjänkielistä väestöä, joka ei saa kansalaisuutta siksi, että he eivät halua tai pysty suorittamaan sen edellytyksenä olevaa kielikoetta.
Ei voi kuitenkaan väittää, että baltit olisivat yksin vaatimassa peruskielitaitoa kansalaisuutensa edellytyksenä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että venäjän kielelle ja sen puhujille ei haluttu antaa virallista asemaa. Myös Suomessa kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan kielitaidon osoittamista joko suomeksi tai ruotsiksi. On hyvä muistaa, että kielen merkitystä identiteetille ja siihen kytkeytyvää tunnetta ei tarvitse etsiä vain Baltian maista. Myös Suomessa on helppoa saada aikaan kiivaskin keskustelu nostamalla esiin ruotsin kielen virallinen asema.
Kieli luo myös sosiaalisia hierarkioita. Kielitaito laajentaa usein sekä uralla etenemisen että ammatin harjoittamisen mahdollisuuksia. Se voi tuoda myös välitöntä hyötyä osaajalleen palkanlisänä ja mielekkäämpinä työtehtävinä. Suomessa ei voi tulla valituksi valtion virkamieheksi, ellei ole suorittanut ruotsin kielen virallista koetta. Myös venäjän kielen käyttöala on laajentunut Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen lisääntymisen myötä.
Vaikka noin 50 000 Suomessa asuvan venäjänkielisen kielioikeuksia ei ole määritelty laissa ja kaikki sitä koskeneet ajatuksetkin on tyrmätty, välillä myös melko tunnepitoisesti, on venäjän kielen asema määritelty Suomen ja Venäjän 1992 solmimassa valtiosopimuksessa. Siinä molemmat maat sitoutuvat tukemaan toistensa kansojen ja kansallisuuksien ”omaperäisyyden säilyttämistä” omissa maissaan sekä ”suojelemaan toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä”.
On helppo nähdä, että näiden kysymysten toteuttamista määräävät sekä politiikka että tunne, jotka molemmat ovat alttiita muutoksille. Kieli kuuluu niin kiinteästi ihmisen identiteettiin, että todellisen valintatilanteen tullen se jättää harvoin ketään kylmäksi.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 2/2009
Kieli ei ole vain asioiden ymmärrettäväksi tekemistä, vaan myös kulttuuria ilmentävä ja identiteettiä rakentava tekijä. Siksi se on ollut usein myös politisoituneen kulttuuri-identiteetin väline kansakuntien rakentamis- tai kriisivaiheissa. Kielen politisoitumisesta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä, sekä historiasta että nykyisyydestä. Voi vain muistuttaa omista kielisodistamme sortovuosiksi kutsuttuna autonomian aikana sekä 1920- ja erityisesti 1930-luvun kielitaistelusta Ruotsin kieltä vastaan. Venäläisistä puhuttiin ”vain hammasta purren” ja maassamme tuolloin asunut suhteellisen vähälukuinen venäjänkielinen väestö joutui pahimmillaan jopa piilottelemaan taustaansa suomalaistettavalta Suomelta.
Nuoren Suomen kansakuntaa rakennettiin yhteisestä etnisestä alkuperästä ja suomen kielestä, romantisoidusta kansankulttuurista ja historiankirjoituksesta. Ilmiölle on helppo löytää useita vastineita myös tämän päivän maailmasta. Myös Neuvostoliitossa kielikysymykset olivat keskeinen politiikan väline. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa maassa luotiin kansallisia kirjakieliä useille vähemmistökansoille. Näitä sekä vanhoja vähemmistökansojen kieliä suosittiin venäjän kustannuksella tsaarinaikaisen venäläissorron seurausten voittamisen nimissä. Tästä esimerkkinä mainittakoon kansallisissa tasavalloissa vähemmistökieliä puhuvien nostaminen johtaviin tehtäviin venäjänkielisten ohi, ammatilliset ja koulutukselliset kriteerit sivuuttaen.
Käänne tapahtui 1930-luvulla, kun perinteistä venäläistä kansallismielisyyttä hyödyntänyt Stalinin hallinto muutti myös kielipolitiikkaa. Aiemmin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja vähemmistökansojen kirjakieliä muutettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi niiden lähentämiseksi venäjänkieliseen kulttuuriin. Kansakuntaa yritettiin koota keskusvallan ympärille traditionaalisin keinoin korostamalla venäläistä kulttuuria neuvostopatriotismin sisältönä. Syykin tähän on ilmeinen. Venäläisillä kansana ei ollut historiallisesti muuta isänmaata kuin Neuvostoliitto, toisin kuin monilla vähemmistökansoilla, joilla oli kieli- ja kulttuurisukulaisuuden vuoksi rajantakaisia kontakteja ja tukea sekä myös halua niiden tiivistämiseen jopa aina Neuvostoliitosta eroamiseen asti. Kielipolitiikka oli yksi väline, jolla neuvostojohto pyrki rajoittamaan näitä kontakteja rajan yli ja integroimaan kansakuntaa yhtenäisemmäksi venäjänkielisen koulutuksen ja kulttuurin avulla.
Ei ole yllättävää, että myös nykyisen Venäjän kieli- ja koulutuspolitiikka on yhdistetty isänmaalliseen kasvatukseen. Virallisia kieliä ovat venäjän lisäksi federaatioon kuuluvien tasavaltojen viralliset kielet sekä kansankielet alueilla, joilla niiden puhujia asuu yhtenäisinä ryhminä. Venäjän asemaa maata yhdistävänä lingua francana korostaa ja edistää sen rooli korkeimman koulutuksen, liike-elämän ja myös kansainvälisen kanssakäymisen kielenä. Vähemmistökansojen lähentämistä venäjänkieliseen kulttuuriin ja samalla niiden oman kielen merkityksen heikentämistä edistää presidentti Putinin vuonna 2002 tekemä päätös, jonka mukaan kaikkien Venäjän virallisten kielten, myös tasavaltojen virallisten kielten, aakkoset perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon. Siirtyminen latinalaisiin aakkosiin on mahdollista vain liittovaltion säätämällä lailla, jonka hyväksyminen vaatii presidentin ja duuman päätöksen. Niin kuin 1930-luvulla, myös nyt kyrillisten kirjainten käyttämisen tarkoitus on edistää muunkielisten siirtymistä käyttämään venäjän kieltä lingua francana.
Venäjällä puhutaan yhä noin 160 kieltä, joista tosin noin sataa vain paikallisesti pienissä yhteisöissä. Suurta osaa niistä uhkaa kuihtuminen. Joukkoon lukeutuvat myös suomi ja karjalan kielet, joiden käyttöala on supistunut tietoisen politiikan, siitä seuraavan resurssien niukkuuden ja väestön vähenemisen myötä niin pieneksi, että niiden kohdalla on kyse lähes viimeisestä rajasta kuilun partaalla. Merkittävä ulkoinen tekijä on ollut koulutetun suomen- ja karjalankielisen väestön paluumuutto Suomeen 1990-luvulta lähtien.
Kielikysymysten poliittista käyttöä ei tarvitse kuitenkaan etsiä vain historiasta tai idästä. Baltian maissa kansalaisuuslait ja niihin kuuluva kielipolitiikka ovat olleet julkisen keskustelun aiheena niiden itsenäistymisestä lähtien. EU-jäsenyyshakemuksen myötä maat muuttivat lakejaan vastaamaan paremmin eurooppalaisia käytäntöjä, mutta tilanne on silti yhä vaikea. Baltian maissa päädyttiin 1800-luvun kansallisromantikkojen vaalimaan käsitykseen kansasta, jolla on ”yksi kieli, yksi mieli”. Osittain myös tämän seurauksena, muita syitä lainkaan vähättelemättä, Virossa ja Latviassa asuu yhä huomattava määrä venäjänkielistä väestöä, joka ei saa kansalaisuutta siksi, että he eivät halua tai pysty suorittamaan sen edellytyksenä olevaa kielikoetta.
Ei voi kuitenkaan väittää, että baltit olisivat yksin vaatimassa peruskielitaitoa kansalaisuutensa edellytyksenä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että venäjän kielelle ja sen puhujille ei haluttu antaa virallista asemaa. Myös Suomessa kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan kielitaidon osoittamista joko suomeksi tai ruotsiksi. On hyvä muistaa, että kielen merkitystä identiteetille ja siihen kytkeytyvää tunnetta ei tarvitse etsiä vain Baltian maista. Myös Suomessa on helppoa saada aikaan kiivaskin keskustelu nostamalla esiin ruotsin kielen virallinen asema.
Kieli luo myös sosiaalisia hierarkioita. Kielitaito laajentaa usein sekä uralla etenemisen että ammatin harjoittamisen mahdollisuuksia. Se voi tuoda myös välitöntä hyötyä osaajalleen palkanlisänä ja mielekkäämpinä työtehtävinä. Suomessa ei voi tulla valituksi valtion virkamieheksi, ellei ole suorittanut ruotsin kielen virallista koetta. Myös venäjän kielen käyttöala on laajentunut Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen lisääntymisen myötä.
Vaikka noin 50 000 Suomessa asuvan venäjänkielisen kielioikeuksia ei ole määritelty laissa ja kaikki sitä koskeneet ajatuksetkin on tyrmätty, välillä myös melko tunnepitoisesti, on venäjän kielen asema määritelty Suomen ja Venäjän 1992 solmimassa valtiosopimuksessa. Siinä molemmat maat sitoutuvat tukemaan toistensa kansojen ja kansallisuuksien ”omaperäisyyden säilyttämistä” omissa maissaan sekä ”suojelemaan toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä”.
On helppo nähdä, että näiden kysymysten toteuttamista määräävät sekä politiikka että tunne, jotka molemmat ovat alttiita muutoksille. Kieli kuuluu niin kiinteästi ihmisen identiteettiin, että todellisen valintatilanteen tullen se jättää harvoin ketään kylmäksi.
Julkaistu Idäntutkimuksessa 2/2009
maanantai 4. toukokuuta 2009
Nato ei ole mörkö vaan sotilasliitto
Suomalaisia on suostuteltu vuosia Nato-jäsenyyden kannalle. Vanhasen hallituksen ensimmäinen ulkoministeri Ilkka Kanerva laati ”turistioppaan” Natoon, ja Alexander Stubb puolestaan on keskittynyt ampumaan alas ”Nato-mörköjä”. Väitetään, että kansan Nato-vastaisuus perustuu virheelliseen tietoon ja tunteisiin. Siksi on vain kumottava nämä ”möröt” ja kansa kääntyy kannattamaan jäsenyyttä. Tällainen mörköjahti on tietenkin helppoa sen jälkeen kun Naton kannattajat luovat ensin itse ne virheelliset vastaväitteet, joita sitten kumoavat.
Emme me kriitikot väitä, että Nato toisi ydinaseita Suomeen. Olemme sanoneet, että jäsenyys sitoisi Suomen turvallisuuspolitiikan osaksi Naton ydinaseisiin perustuvaa strategiaa. Se merkitsisi muutosta siihen, että Suomi on tähän asti pitänyt tärkeänä ydinaseriisuntaa. Siksi voi vain toivoa, että presidentit Barak Obama ja Dmitri Medvedev todella tarkoittavat sitä mitä ovat sanoneet, kun he ovat julistaneet tavoitteekseen ydinaseettoman maailman. Viimeksi tällaisista asioista puhui noin 20 vuotta sitten Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.
Emme me rauhanliikkeessä ole myöskään väittäneet, että Yhdysvallat päättäisi yksin Natossa tai etteikö Natossa tehtäisi päätöksiä kaikkien jäsenten päätöksellä. Olemme sanoneet, että se on Yhdysvallat vetoinen. Ilman sitä Nato ei ole toimintakykyinen, mutta ilman muiden jäsentensä kuin Yhdysvaltojen tukea se pärjää aivan mainiosti.
Se taas, että Natossa päätökset tehdään kaikkien jäsenten toimesta, ei vielä tee siitä demokratian airutta. Se on sotilasliitto, jonka tehtävänä on toteuttaa itse määrittelemiänsä poliittisia päämääriä maailman epädemokraattisimmin keinoin: asevoimin väkivaltaa käyttäen.
Myöskään kaikki Nato-maat eivät ole kovin kunnostautuneita demokratian ja tasa-arvon toteuttamisessa. Turkkia ei ole hyväksytty EU:n jäseneksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien ongelmiensa vuoksi, Bulgaria ja Romania ovat joutuneet EU:n tarkkailuun korruption, härskien ”hyvä veli” verkostojen ja vähemmistöjensä kohtelun vuoksi. Ja vanhoista jäsenmaista Italiassa murhataan mafiaa vastaan toimivia syyttäjiä, tuomareita ja toimittajia. Sen talouden ja sitä myötä myös poliitikkojen merkittävä osa on kytköksissä mafiaan. Pääministeri Silvio Berlusconi on kunnostautunut säätämällä lakeja, joilla hän on välttänyt joutumisen oikeuden eteen tekemisistään.
Suomen puolustusmenot (BKT:sta) ovat olleet alle Naton suositusten, mutta Vanhasen hallitus on päättänyt Nato-yhteensovittaa myös ne ja tehdä niihin tasokorotuksen. Kuntien menoja, hyvinvointipalveluja ja jopa kouluruokailuun käytettyä pientä summaa supistetaan, mutta hävittäjiin hankitaan uusia ohjuksia ja ilmapuolustusjärjestelmää uusitaan aivan kuin valmistautuisimme käymään piankin hyökkäävää vihollista eikä meitä nyt kurittavaa lamaa vastaan. Kuka rohkenisi sanoa ääneen, että eihän keisarilla ole vaatteita?
Emme me kriitikot väitä, että Nato toisi ydinaseita Suomeen. Olemme sanoneet, että jäsenyys sitoisi Suomen turvallisuuspolitiikan osaksi Naton ydinaseisiin perustuvaa strategiaa. Se merkitsisi muutosta siihen, että Suomi on tähän asti pitänyt tärkeänä ydinaseriisuntaa. Siksi voi vain toivoa, että presidentit Barak Obama ja Dmitri Medvedev todella tarkoittavat sitä mitä ovat sanoneet, kun he ovat julistaneet tavoitteekseen ydinaseettoman maailman. Viimeksi tällaisista asioista puhui noin 20 vuotta sitten Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.
Emme me rauhanliikkeessä ole myöskään väittäneet, että Yhdysvallat päättäisi yksin Natossa tai etteikö Natossa tehtäisi päätöksiä kaikkien jäsenten päätöksellä. Olemme sanoneet, että se on Yhdysvallat vetoinen. Ilman sitä Nato ei ole toimintakykyinen, mutta ilman muiden jäsentensä kuin Yhdysvaltojen tukea se pärjää aivan mainiosti.
Se taas, että Natossa päätökset tehdään kaikkien jäsenten toimesta, ei vielä tee siitä demokratian airutta. Se on sotilasliitto, jonka tehtävänä on toteuttaa itse määrittelemiänsä poliittisia päämääriä maailman epädemokraattisimmin keinoin: asevoimin väkivaltaa käyttäen.
Myöskään kaikki Nato-maat eivät ole kovin kunnostautuneita demokratian ja tasa-arvon toteuttamisessa. Turkkia ei ole hyväksytty EU:n jäseneksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien ongelmiensa vuoksi, Bulgaria ja Romania ovat joutuneet EU:n tarkkailuun korruption, härskien ”hyvä veli” verkostojen ja vähemmistöjensä kohtelun vuoksi. Ja vanhoista jäsenmaista Italiassa murhataan mafiaa vastaan toimivia syyttäjiä, tuomareita ja toimittajia. Sen talouden ja sitä myötä myös poliitikkojen merkittävä osa on kytköksissä mafiaan. Pääministeri Silvio Berlusconi on kunnostautunut säätämällä lakeja, joilla hän on välttänyt joutumisen oikeuden eteen tekemisistään.
Suomen puolustusmenot (BKT:sta) ovat olleet alle Naton suositusten, mutta Vanhasen hallitus on päättänyt Nato-yhteensovittaa myös ne ja tehdä niihin tasokorotuksen. Kuntien menoja, hyvinvointipalveluja ja jopa kouluruokailuun käytettyä pientä summaa supistetaan, mutta hävittäjiin hankitaan uusia ohjuksia ja ilmapuolustusjärjestelmää uusitaan aivan kuin valmistautuisimme käymään piankin hyökkäävää vihollista eikä meitä nyt kurittavaa lamaa vastaan. Kuka rohkenisi sanoa ääneen, että eihän keisarilla ole vaatteita?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
