Suomen Nato-jäsenyydelle on vahvoja perusteluja, uusia arvioita ei ole Nato-jäsenyydestä tehty ja on myös esitetty perusteluja jäsenyyttä vastaan. Kun jopa päättäjät tulkitsevat hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa näin erisuuntaisesti, antaa se ulkopolitiikan linjasta vähintäänkin sekavan vaikutelman.
Selonteossa arvioidaan, että Naton ja EU:n laajeneminen on ”vakiinnuttanut oloja” lähialueellamme. Tämä siitä huolimatta, että Baltian maiden ja Puolan suhteet Venäjään ovat olleet pikemminkin jännittyneet kuin vakaat. Venäjän suhtautumista Naton laajenemiseen kuvataan ”kriittiseksi”, vaikka se tosiasiassa on vastustanut Naton laajenemista mm. Ukrainaan ja Georgiaan suorastaan raivokkaasti. Venäjän vastustus otettiin sen verran tosissaan myös Saksassa, Ranskassa ja muissa suurissa eurooppalaisissa Nato-maissa, että ne arvioivat olevan parempi pitää Ukraina ja Georgia Naton ulkopuolella.
Suomeen ei katsota kohdistuvan suoranaista sotilaallista uhkaa ja sellaisen syntyminen edellyttäisi selonteon mukaan Suomen joutumista osaksi laajempaa eurooppalaista kriisiä. Tämä kriisiskenaario jätetään avaamatta, mutta itsestään selvää on, että se voi näillä näkymin liittyä vain Venäjän ja Naton ja Venäjän ja EU:n suhteisiin.
Naton perusolemukseksi määritellään sen kollektiivisen puolustuksen velvoite J5, mutta samalla tunnustetaan se tosiasia, että Nato ei enää panosta jäsenmaidensa alueelliseen puolustuksen. Siksi Natolla ei myöskään ole esimerkiksi Baltian maiden puolustuksen suunnitelmaa. Ja siksi myös Norjan puolustusministeri lausui taannoin ääneen epäilyn, jonka hän tosin joutui sittemmin perumaan, Naton kyvystä ja halukkuudesta puolustaa ainakaan näillä leveysasteilla jäsenmaitansa.
Ellei Nato enää vastaa jäsentensä alueellisesta puolustuksesta, niin minkälaisiin tehtäviin sitä sitten tulevaisuudessa käytetään? Kaikki viittaa siihen, että ne liittyvät Afganistanin ja Irakin sotien kaltaisiin operaatioihin. Molemmat tosin alkavat näyttää yhä raskaammin myös epäonnistuneilta sodilta. Yhdysvallat liittolaisineen on juuttunut Irakiin ja Afganistanissa sen käymä terrorisminvastainen sota on levittänyt taistelut myös ydinasevalta Pakistanin puolelle.
Viisas katsoisi mitä tuleman pitää ennen kuin julistaa Naton kriisinhallintaorganisaatioksi. Ainakin Afganistanissa se alkaa pikemmin olla osa kriisiä.
Selonteossa todetaan myös, että Yhdysvaltojen Puolaan ja Tšekkiin suunnittelemien ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvien tukikohtien perustaminen on ollut yksi syy Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden huononemiseen. Silti Yhdysvalloilla nähdään olevan ”edelleen keskeinen rooli Euroopan ja myös Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä”. Ajatusta ei täsmennetä, mutta ainakin se herättää kysymyksen, voisiko tämä liittyä Itämeren osalta selonteossa ennakoituun Baltian maiden hakemaan puolustusjärjestelyjen uudistamiseen? Balttien tarve tähän syntyi Georgian sodan johtopäätöksenä. Yksi vaihtoehto voisi tietenkin kahdenvälinen sopimus Yhdysvaltojen kanssa Puolan ja Tšekin tapaan koska Nato ei ole ollut kovin innokas perustamaan sotilastukikohtia Baltian maihin siellä esitetyistä toivomuksista huolimatta.
Markku Kangaspuro
Julkaistu kolumnina Rauhan Puolesta 1/2009
maanantai 9. maaliskuuta 2009
perjantai 23. tammikuuta 2009
Georgian sodan seurauksista
Mitä sitten viiden päivän sodassa tapahtui? Asiasta vallitsee edelleenkin melko erilaisia arvioita, mutta muutamista perusseikoista on yksimielisyys. Georgia hyökkäsi ja valloitti Etelä-Ossetian pääkaupunki Tšinvalin pitkään jatkuneiden kahakoiden jälkeen. Tämä on antanut aiheen hedelmättömään keskusteluun siitä, provosoiko Venäjä Georgian hyökkäämään ja oli siten itse asiassa itse sodan aloittaja. Jokainen sota tarvitsee syynsä, mutta pelkän provokaation spontaanina seurauksena se ei syty, niin paljon suunnittelua ja organisointia se aina vaatii.
Jos on myös uskominen Yhdysvalojen ulkoministeriön lausuntoja siitä, että se teki kaikkensa estääkseen Georgian presidentti Mihail Saakashvilia hyökkäämästä, on kysyttävä mikä sai Saakashvilin sivuuttamaan jopa tärkeimmän tukijansa suorasanaiset varoitukset?
Julkaistu -> Idäntutkimuksen pääkirjoituksena 3/2008
Jos on myös uskominen Yhdysvalojen ulkoministeriön lausuntoja siitä, että se teki kaikkensa estääkseen Georgian presidentti Mihail Saakashvilia hyökkäämästä, on kysyttävä mikä sai Saakashvilin sivuuttamaan jopa tärkeimmän tukijansa suorasanaiset varoitukset?
Julkaistu -> Idäntutkimuksen pääkirjoituksena 3/2008
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Haastattelu YLE:n Ajantasan lauantaivieraana
Tero Heinänen haastattelee minua Georgian sodasta, Venäjän tutkimuksesta ja Rauhanpuolustjista.
Lähetyksen (29.11.08) alussa on naisten hiihdon selostusta parin minuutin ajan, joten "kärsivällisyyttä".
http://areena.yle.fi/toista?id=1686669
Lähetyksen (29.11.08) alussa on naisten hiihdon selostusta parin minuutin ajan, joten "kärsivällisyyttä".
http://areena.yle.fi/toista?id=1686669
perjantai 19. joulukuuta 2008
Venäjän talouskriisi
Venäjällä uskoteltiin pitkään, että Yhdysvalloissa puhjennut subprime-kriisi ei koskettaisi sitä. Toisin kävi. Venäjän huima tuontitavaroihin perustunut kulutuksen kasvu rahoitettiin pääasiassa raaka-aineiden viennillä, josta öljy, kaasu ja metallit muodostivat noin 80 %. Jo yksin energian vienti vastasi noin 2/3 viennin kokonaisarvosta ja tuotti kolmasosan koko Venäjän BKT:sta. Näiden lukujen valossa on sanomattakin selvää, että energian hinnan romahdus aiheutti koko maan taloudelle aivan uuteen tilanteen.
Viimeisen kymmenen vuoden ajan jatkuneet kulutusjuhlat eivät Venäjällä enää jatku. Vaikka varallisuus on jakautunut erittäin epätasaisesti ja tuloerot ovat olleet Latinalaisen Amerikan luokkaa, noin 17-kertaiset, on Venäjälle syntynyt myös osittain matalan tuloverotuksen ansiosta kulutuskykyinen keskiluokka. Vuodesta 1999 lähtien väestön keskimääräiset reaalitulot ovat kaksinkertaistuneet, mikä näkyy erityisesti keskuksissa. Suomessa siitä ovat päässeet nauttimaan erityisesti itärajan elinkeinoelämä sekä laajemmin matkailuala ja elintarviketeollisuus.
Venäjän asema on nykyisen tiedon perusteella sikäli hyvä, että se on käytännössä velaton ja sen käytettävissä olevat valuuttavarat ovat joidenkin arvioiden mukaan maailman toiseksi suurimmat Kiinan jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Venäjän valuuttavarannot ovat tällä hetkellä noin 450 miljardia dollaria, mutta yritysten velkojen arvioidaan nousevan peräti 527 miljardiin dollariin. Vielä viime elokuussa maan valuuttavarantojen arvoksi laskettiin noin 600 miljardia dollaria. Tästä ne ovat vajonneet noin neljänneksen ja pudonneet siten pienemmäksi kuin mitä yritysten velkaantuneisuus on. Venäläiset suuryritykset ovat lainanneet rahaa ulkomailta osakkeitaan vastaan ja kun Moskovan pörssin osakeindeksi RTS romahti lyhyessä ajassa noin 70 %, lainanantajat hermostuivat ja sulkivat luottohanansa. Kun kysyntä markkinoilla samaan aikaan supistui ja myös Venäjän tärkeimmän vientituotteen, öljyn, hinta romahti, oli maa ajautunut keskelle rahoituskriisiä.
Samalla kun Venäjän valtio on tullut tähän mennessä 200 miljardin pelastuspaketilla yritysten avuksi, myös siellä kuten muuallakin on käynnistynyt keskustelu yritysten saaman tuen vastikkeellisuudesta ja kriisin rasitusten jakautumisesta eri väestöryhmien kesken. Sekä pääministeri Putin että presidentti Medvedev ovat vakuuttaneet, ettei sosiaaliohjelmista leikata ja että muun muassa työttömyyskorvauksia nostetaan. Toinen keskustelussa esiin noussut teema on ollut talouskriiseissä usein tapahtuva omaisuuksien uusjako. Valtiolla on varaa ostaa halpoja osakkeita.
Vallitsevan hallinnon kriitikkona nykyään tunnettu Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov on kuvannut asetelmaa myös Yhdysvaltojen talouskriisin hoidosta käytetyllä tutulla vertauksella siitä, että hallitus sosialisoi yritysten riskit ja tappiot, mutta yksityistää voitot. Illarianovin mukaan Venäjää uhkaa Putinin taustalla toimivien silovikkien otteen kiristyminen taloudesta. Hallitsevan eliittien eri ryhmittymien valtataisteluun vallasta ja omaisuuksista viittaavat myös useat muut analyytikot. Illarionovin mukaan Venäjästä uhkaa tulla monopolistinen, FSB-taustaisten Putinin tukimiesten johtama systeemi. Näiden silovikkien johdolla vahva valtio ja suuryritykset ovat muodostamassa yhteen kietoutunutta state-private partnership -järjestelmää, jossa voitot on yksityistetty ja velat kansallistettu. Illarionovin kauhuskenaarion mukaan kyse ei kuitenkaan ole paluusta Neuvostoliittoon tai edes valtiojohtoiseen talouteen, vaan käänteestä kohti korporativistista valtiota.
Putin-Medvedev -tandemin suurin huolenaihe näyttäisi tällä hetkellä olevan estää heidän huolella rakentamansa valtajärjestelmän romahdus. Kun valtion käytössä olevat taloudelliset resurssit supistuvat, väestön reaalitulot laskevat työttömyyden kasvun, inflaation ja ruplan devalvoitumisen myötä, on vaarana että ihmisille annettu lupaus paremmasta tulevaisuudesta murenee. Tämä voi johtaa opposition kannatuksen kasvuun ja aiheuttaa särön eri linjoihin jakautuneen Yhtenäinen Venäjä -puolueen sisällä. Pahimmassa tapauksessa se voisi johtaa puolueen hajoamiseen kilpaileviksi ryhmittymiksi, mikä taas johtaisi Venäjän politiikan kentän uusjakoon ja poliittiseen epävakauteen, joiden välttäminen on ollut tähän asti Putinin politiikan johtotähti.
Siksi ei ole yllättävää, että Medvedevin Putinilta perimä, Kremlin ”pääideologina” tunnettu Vladislav Surkov ja Medvedev ovat molemmat käyttäneet paljon aikaa ”keskiluokan” vakuuttamiseen siitä, että valtio pitää heistä huolen. Lama on tuonut ihmisten mieliin vuoden 1998 ruplan arvon romahduksen ja sitä seuranneen äkkiköyhtymisen. Surkov julisti äskettäin pidetyssä Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokouksessa, että Venäjän päätehtävä on keskiluokan suojelu. Hänen jo tuoreeltaan myös kritiikkiä herättäneen teesinsä mukaan Venäjän 1980-luku oli intelligentsian aikaa, 1990-luku taas kuului oligarkeille ja nyt, uuden vuosituhannen alussa, eletään keskiluokan vuosikymmentä. Siksi hänen mukaansa valtion tehtävä on suojella keskiluokkaa ulkopuolista, lännestä tulevaa uhkaa, tällä kertaa talouskriisiä vastaan. Surkovin yksinkertainen sanoma oli, että koska Venäjä on keskiluokan valtio ja venäläinen demokratia on keskiluokan demokratiaa, valtion täytyy suojella omiaan. Siksi valtion tulee toteuttaa politiikkaa, jolla keskiluokan työpaikat säilytetään ja sen ostokykyä pidetään yllä.
Näyttää siltä, että Venäjän hallitseva eliitti uskoo yhä pystyvänsä välttämään Venäjän ajautumisen talouskriisiin, joka rokottaisi sille kannatuksensa antaneen, elämänsä jotenkin jaloilleen saaneen väestön enemmistön asemaa. Tehtävä on haastava ja se asettaa Kremlin vaikeiden valintojen eteen. Miten ja kenen ehdoilla tai kustannuksella talousuudistuksia ja investointeja tulisi jatkaa tilanteessa, jossa valtiontalouden liikkumavara on supistunut rajusti? Vaikka vakautusrahastoihin kerätyt valuuttavarannot riittäisivät ensi vuodeksi, on kymmenen vuoden aikana kerätyt varannot sen jälkeen kutakuinkin syöty, mutta Venäjän taloudessa ei ole vieläkään toteutettu välttämättömiä rakenteellisia muutoksia ja luotu perustaa uudelle hyvinvointiyhteiskunnalle. Voidaan kysyä, hukkasiko Venäjä momentuminsa uudistusten läpivientiin silloin kun sillä vielä olisi ollut käytettävissä siihen tarvittavat taloudelliset resurssit?
Surkovin julistuksen mukaan presidentti Medvedev ja pääministeri Putin ovat keskiluokan johtajia, jotka eivät anna keskiluokan tuhoutua. Asian voisi sanoa toisinkin: Putin ja Medvedev ovat Venäjän johtajia, joilla ei ole aikomustakaan antaa valtansa tuhoutua.
Helsingissä 5.12.2008
Julkaistu Idäntutkimus 4/2008
Viimeisen kymmenen vuoden ajan jatkuneet kulutusjuhlat eivät Venäjällä enää jatku. Vaikka varallisuus on jakautunut erittäin epätasaisesti ja tuloerot ovat olleet Latinalaisen Amerikan luokkaa, noin 17-kertaiset, on Venäjälle syntynyt myös osittain matalan tuloverotuksen ansiosta kulutuskykyinen keskiluokka. Vuodesta 1999 lähtien väestön keskimääräiset reaalitulot ovat kaksinkertaistuneet, mikä näkyy erityisesti keskuksissa. Suomessa siitä ovat päässeet nauttimaan erityisesti itärajan elinkeinoelämä sekä laajemmin matkailuala ja elintarviketeollisuus.
Venäjän asema on nykyisen tiedon perusteella sikäli hyvä, että se on käytännössä velaton ja sen käytettävissä olevat valuuttavarat ovat joidenkin arvioiden mukaan maailman toiseksi suurimmat Kiinan jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Venäjän valuuttavarannot ovat tällä hetkellä noin 450 miljardia dollaria, mutta yritysten velkojen arvioidaan nousevan peräti 527 miljardiin dollariin. Vielä viime elokuussa maan valuuttavarantojen arvoksi laskettiin noin 600 miljardia dollaria. Tästä ne ovat vajonneet noin neljänneksen ja pudonneet siten pienemmäksi kuin mitä yritysten velkaantuneisuus on. Venäläiset suuryritykset ovat lainanneet rahaa ulkomailta osakkeitaan vastaan ja kun Moskovan pörssin osakeindeksi RTS romahti lyhyessä ajassa noin 70 %, lainanantajat hermostuivat ja sulkivat luottohanansa. Kun kysyntä markkinoilla samaan aikaan supistui ja myös Venäjän tärkeimmän vientituotteen, öljyn, hinta romahti, oli maa ajautunut keskelle rahoituskriisiä.
Samalla kun Venäjän valtio on tullut tähän mennessä 200 miljardin pelastuspaketilla yritysten avuksi, myös siellä kuten muuallakin on käynnistynyt keskustelu yritysten saaman tuen vastikkeellisuudesta ja kriisin rasitusten jakautumisesta eri väestöryhmien kesken. Sekä pääministeri Putin että presidentti Medvedev ovat vakuuttaneet, ettei sosiaaliohjelmista leikata ja että muun muassa työttömyyskorvauksia nostetaan. Toinen keskustelussa esiin noussut teema on ollut talouskriiseissä usein tapahtuva omaisuuksien uusjako. Valtiolla on varaa ostaa halpoja osakkeita.
Vallitsevan hallinnon kriitikkona nykyään tunnettu Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov on kuvannut asetelmaa myös Yhdysvaltojen talouskriisin hoidosta käytetyllä tutulla vertauksella siitä, että hallitus sosialisoi yritysten riskit ja tappiot, mutta yksityistää voitot. Illarianovin mukaan Venäjää uhkaa Putinin taustalla toimivien silovikkien otteen kiristyminen taloudesta. Hallitsevan eliittien eri ryhmittymien valtataisteluun vallasta ja omaisuuksista viittaavat myös useat muut analyytikot. Illarionovin mukaan Venäjästä uhkaa tulla monopolistinen, FSB-taustaisten Putinin tukimiesten johtama systeemi. Näiden silovikkien johdolla vahva valtio ja suuryritykset ovat muodostamassa yhteen kietoutunutta state-private partnership -järjestelmää, jossa voitot on yksityistetty ja velat kansallistettu. Illarionovin kauhuskenaarion mukaan kyse ei kuitenkaan ole paluusta Neuvostoliittoon tai edes valtiojohtoiseen talouteen, vaan käänteestä kohti korporativistista valtiota.
Putin-Medvedev -tandemin suurin huolenaihe näyttäisi tällä hetkellä olevan estää heidän huolella rakentamansa valtajärjestelmän romahdus. Kun valtion käytössä olevat taloudelliset resurssit supistuvat, väestön reaalitulot laskevat työttömyyden kasvun, inflaation ja ruplan devalvoitumisen myötä, on vaarana että ihmisille annettu lupaus paremmasta tulevaisuudesta murenee. Tämä voi johtaa opposition kannatuksen kasvuun ja aiheuttaa särön eri linjoihin jakautuneen Yhtenäinen Venäjä -puolueen sisällä. Pahimmassa tapauksessa se voisi johtaa puolueen hajoamiseen kilpaileviksi ryhmittymiksi, mikä taas johtaisi Venäjän politiikan kentän uusjakoon ja poliittiseen epävakauteen, joiden välttäminen on ollut tähän asti Putinin politiikan johtotähti.
Siksi ei ole yllättävää, että Medvedevin Putinilta perimä, Kremlin ”pääideologina” tunnettu Vladislav Surkov ja Medvedev ovat molemmat käyttäneet paljon aikaa ”keskiluokan” vakuuttamiseen siitä, että valtio pitää heistä huolen. Lama on tuonut ihmisten mieliin vuoden 1998 ruplan arvon romahduksen ja sitä seuranneen äkkiköyhtymisen. Surkov julisti äskettäin pidetyssä Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokouksessa, että Venäjän päätehtävä on keskiluokan suojelu. Hänen jo tuoreeltaan myös kritiikkiä herättäneen teesinsä mukaan Venäjän 1980-luku oli intelligentsian aikaa, 1990-luku taas kuului oligarkeille ja nyt, uuden vuosituhannen alussa, eletään keskiluokan vuosikymmentä. Siksi hänen mukaansa valtion tehtävä on suojella keskiluokkaa ulkopuolista, lännestä tulevaa uhkaa, tällä kertaa talouskriisiä vastaan. Surkovin yksinkertainen sanoma oli, että koska Venäjä on keskiluokan valtio ja venäläinen demokratia on keskiluokan demokratiaa, valtion täytyy suojella omiaan. Siksi valtion tulee toteuttaa politiikkaa, jolla keskiluokan työpaikat säilytetään ja sen ostokykyä pidetään yllä.
Näyttää siltä, että Venäjän hallitseva eliitti uskoo yhä pystyvänsä välttämään Venäjän ajautumisen talouskriisiin, joka rokottaisi sille kannatuksensa antaneen, elämänsä jotenkin jaloilleen saaneen väestön enemmistön asemaa. Tehtävä on haastava ja se asettaa Kremlin vaikeiden valintojen eteen. Miten ja kenen ehdoilla tai kustannuksella talousuudistuksia ja investointeja tulisi jatkaa tilanteessa, jossa valtiontalouden liikkumavara on supistunut rajusti? Vaikka vakautusrahastoihin kerätyt valuuttavarannot riittäisivät ensi vuodeksi, on kymmenen vuoden aikana kerätyt varannot sen jälkeen kutakuinkin syöty, mutta Venäjän taloudessa ei ole vieläkään toteutettu välttämättömiä rakenteellisia muutoksia ja luotu perustaa uudelle hyvinvointiyhteiskunnalle. Voidaan kysyä, hukkasiko Venäjä momentuminsa uudistusten läpivientiin silloin kun sillä vielä olisi ollut käytettävissä siihen tarvittavat taloudelliset resurssit?
Surkovin julistuksen mukaan presidentti Medvedev ja pääministeri Putin ovat keskiluokan johtajia, jotka eivät anna keskiluokan tuhoutua. Asian voisi sanoa toisinkin: Putin ja Medvedev ovat Venäjän johtajia, joilla ei ole aikomustakaan antaa valtansa tuhoutua.
Helsingissä 5.12.2008
Julkaistu Idäntutkimus 4/2008
perjantai 17. lokakuuta 2008
Pelon politiikka
Pieni pilke silmäkulmassa voi sanoa, että suomettumiselle olisi taas tarvetta. Venäjän nousun myötä maailma on taas tilanteessa, jossa sen tekemiset vaikuttavat siihen miten turvalliseksi olomme tunnemme. Venäjä-arviot poikkeavat kuitenkin melkoisesti pelkästään Itämeren piirissä. Jos Suomi, Ranska ja Saksa noudattavat pragmaattista ja yhteistyöhakuisempaa linjaa, eivät Baltian maat, Puola ja nykyään myös Ruotsi ja Britannia kaihda kovaakaan vastakkainasettelua sen kanssa.
Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.
Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.
NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.
Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.
Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008
Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.
Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.
NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.
Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.
Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Kosovon ongelma
Serbiaan kuuluneen Kosovon maakunnan yksipuolinen itsenäisyysjulistus ja sen tunnustaminen on osoittautunut juuri niin ongelmalliseksi kuin kriitikot väittivät. Vastuuta Kosovon itsenäisyydestä ei ole kyetty siirtämään YK:lta EU:lle eikä mikään viittaa siihen, että EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehnin optimistinen arvio Kosovon itsenäistymisestä Jugoslavian hajoamissotien loppunäytöksenä pitäisi paikkansa. Se kasasi Serbian EU-jäsenyyden tielle uusia esteitä ja tarjosi toisaalta Venäjälle vahvat pelikortit Balkanilla. Lisäksi Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen hajotti myös EU:n omat rivit.
Lähellä on ajatus, että Balkanin korttipelissä Musta Pekka on jäämässä Euroopan käteen. Yhdysvaltojen voimakkaasti tukema Kosovon itsenäistyminen on kaatumassa pysyvänä kriisinä Euroopan syliin.
Lisää aiheesta Idäntutkimuksen artikkelissani: linkki
Lähellä on ajatus, että Balkanin korttipelissä Musta Pekka on jäämässä Euroopan käteen. Yhdysvaltojen voimakkaasti tukema Kosovon itsenäistyminen on kaatumassa pysyvänä kriisinä Euroopan syliin.
Lisää aiheesta Idäntutkimuksen artikkelissani: linkki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
