Markku Kangaspuro

Venäjän vaalit näpäytys vallalle

2011-12-05T03:56:00.000-08:00

- Kritiikki valtaa kohtaan on ollut kasvamaan päin koko ajan Venäjällä. Kaikki gallupit ovat näyttäneet laskevia käyriä Yhtenäinen Venäjä -puolueelle ja Putinille

Lue lisää YLE:n uutisesta

Venäjän vaalit tappio vallalle

2011-12-05T00:15:00.001-08:00

TV 1 aamu TV:n haastattelu

Tandemkratia

2011-10-21T05:40:00.000-07:00

Venäjän talouden menestyksen taustavoimana pidetyn valtiovarainministeri Aleksei Kudrinin erottaminen johtui presidentti Dmitri Medvedevin mukaan siitä, että Venäjä ei ole parlamentaarinen demokratia, vaan presidenttijohtoinen demokratia, jossa hallitus ja ministerit toteuttavat presidentin politiikkaa. Siksi presidentin kanssa ristiriitaan joutuva ministeri saa lähteä. Venäläisessä demokratiassa on kysymys yksinkertaisesta periaatteesta. Vallan vertikaalin ylin taso on vahva ja mitä lähemmäksi tullaan kansaa, sitä vähemmän demokratiaa on.

Venäläinen demokratia konkretisoituu kansanedustuslaitos duuman, hallituksen ja presidentin suhteiden voimatasapainossa. Jos duuma ei hyväksy presidentin hallituksen politiikkaa tai sen ministereitä, kansanedustajat saavat lähteä. Presidentti yksinkertaisesti hajottaa duuman. Se on uhka, jota useimmat kansanedustajat ja puolueet eivät ole valmiit kohtamaan. Vaalit ovat kallis koitos, joissa läpimeno edellyttää sitä, että puolueen johto asettaa kandidaatin riittävän korkealle sijalle ehdokaslistalla. Siihen asemaan taas pääsevät vain puoluejohdon suosiossa olevat ehdokkaat.

Listavaali, jossa läpi menevät ovat Ruotsin ja Ranskan tapaan puolueen johdon valitsemia, yhdistettynä Venäjän korkeaan äänikynnykseen, tuottaa duuman edustajiksi jo valmiiksi ylhäältäpäin valikoidun joukon poliitikkoja. Venäjän tandemkratian jatkuvuuden takaa se, että pääministeri Vladimir Putinin johtama valtapuolue valitsee jo ehdokasasettelun aikana ne, jotka todennäköisesti tulevat muodostamaan duuman enemmistön. Koska myös osa muiden puolueiden johdosta, jotka valitsevat omat läpi menevät ehdokkaansa, kuuluvat vallan piiriin vallan apupuolueina, ei äänestäjille jää juuri valinnan varaa. Kansa voi äänestää joko suoraan presidentin politiikkaa toteuttavaa hallituspuoluetta tai vaihtoehtoisesti jotakin sen apupuolueista.

Jos kuitenkin kävisi niin, että kansa äänestäisi ”väärin” eikä Yhtenäinen Venäjä -puolue saisikaan perustuslaillista enemmistöä, voisi presidentti silti valita oman pääministerinsä, ulko-, valtiovarain-, puolustus- ja sisäministerinsä. Parhaassa tapauksessa hän joutuisi etsimään jonkinlaisen kompromissin duuman kanssa saadakseen hallitukselleen sen hyväksynnän. Duuman edustajien halukkuutta kompromissin etsimiseen lisäisi epäilemättä heidän yllään häilyvä etuoikeutetun työpaikan ja rikosoikeudellisen suojan menettämisen uhka.

Venäläinen demokratia on klassisessa mielessä vallankäyttöä, jossa ei edes ole tarkoitus jakaa valtaa vaan legitimoida se äänestämiseksi typistetyllä, demokratiaksi kutsutulla proseduurilla. Tulos on kahtalainen. Yhtäältä presidentillinen demokratia, presidentin hallitus ja listavaali tuottavat poliittiseen vallankäyttöön vallan jatkuvuuden mielessä maksimaalisen määrän vakautta, aivan niin kuin on tarkoituskin. Presidentistä ja pääministeristä muodostuva tandem on keskeinen osa tätä vallan pyramidirakennelmaa, tandemkratiaa.
Järjestelmän heikkous on kuitenkin sen vaihtoehdottomuus, joka voi johtaa yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen. Vakauden ylläpitämisestä tulee itseisarvo. Kasautuviin ongelmiin ei löydetä ratkaisuja vaihtoehtojen puuttuessa ja koska vallan eri intressiryhmien ristiriitaisten etujen tasapainon säilyttämisestä tulee tärkeämpi tehtävä kuin välttämättömistä uudistuksista. Samalla vallan jatkuvuuden korostaminen tuottaa sen legitimaation ongelman. Kun vallalle ei ole vaihtoehtoja, äänestämisestä tulee ritualisoitunutta demokratiaa, joka ei täytä tehtäväänsä enää edes vallan legitimoimiseksi.

Tandemkratia-termille antoi oikeutuksen viimeistään Putinin ja Medvedevin ilmoitus keskinäisten tehtäviensä vaihtamisesta. Venäjän suosituimmasta poliitikosta Vladimir Putinista tulee presidentti Medvedevin ehdotuksesta Yhtenäinen Venäjä -puolueen presidenttiehdokas. Medvedev puolestaan on Putinin pääministeriehdokas. Tämä tarkoittaa sitä, että ensin puoluejohtaja Putin valitsee duuman vaaleissa puolueensa läpi menevät ehdokkaat, jotka sitten tukevat hänen valintaansa presidentiksi ja sen jälkeen hänen pääministeriään ja hallitustaan. Järjestely täydellistää vallan vertikaalin, jossa valta on presidentin käsissä lähes vaaleista riippumatta.

Miksi sitten Medvedev ei mielipidetiedustelujen korkeista hyväksyttävyysluvuista huolimatta lähtenyt kilpailemaan presidentin vaaleihin? Syitä voidaan vain arvailla, mutta ensimmäiseksi pitää tietenkin kysyä, miksi hän olisi lähtenyt. Koska Medvedevin ja Putinin välillä ei ole ilmennyt mitään huomattavia poliittisia eroja, motiiviksi olisi voinut jäädä vallan halu. Juuri tämä voi kuitenkin olla jopa yksi selitys sille, miksi Medvedev ei lähtenyt haastamaan Putinia. Venäjän eliitti on analysoinut erityisesti viime aikoina 20 vuotta sitten tapahtuneen, vuosisadan katastrofiksi mainitun Neuvostoliiton hajoamisen syitä. Useissa puheenvuoroissa on kiinnitetty huomiota neuvostoeliitin hajoamiseen, jonka seurauksena puoluejohtaja ja presidentti Mihail Gorbatšovin johtamat puolueen ja valtion päättävät elimet halvaantuivat. Kilpailevien ryhmien valtataistelu käynnisti prosessin, joka johti puolueen ja presidentin otteen kirpoamiseen vallasta ja keskusvallan heikkenemiseen alueiden suhteen, mikä aiheutti lopulta Neuvostoliiton hajoamisen sinetöineen eliitin avoimen sisäisen yhteenoton elokuun 1991 vallankaappausyrityksessä.

Näiden prosessien toistumista Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen ryhmittynyt eliitti kammoaa. Jossain määrin sillä on siihen myös aihetta, mikä ilmeisesti selittää osittain sen usein ulospäin tarpeettoman kovalta näyttävän toiminnan oppositiota vastaan. Moniaineksinen Yhtenäinen Venäjä on potentiaalisesti altis hajaannukselle. Se on koottu heterogeenisestä joukosta valtaa käyttäviä henkilöitä, jotka kuitenkin edustavat vallan eri tasoja ja intressiryhmittymiä politiikassa ja taloudessa sekä alueellisesti että keskuksen tasolla. Voidaan kuitenkin olettaa, että niin kauan kuin Venäjän talous pysyy vakaana, sosiaaliset ongelmat eivät kärjisty nykyisestään ja kansalla säilyy usko Putinin johdolla tapahtuvaan elintason nousuun, on todennäköistä että Venäjää hallitsevat lunastavat kansan suostumuksen valtaansa. Tässä tilanteessa on myös epätodennäköistä, että poliittisen eliitin sisällä tapahtuisi merkittävää hajaantumista. Jos taas maailman taloussuhdanteet iskevät täydellä voimalla Venäjän yksipuolisesta energian ja raaka-aineiden viennistä elävään talouteen, voivat poliittiset erimielisyydet kriisin ratkaisemiseksi uhata Yhtenäisen Venäjän ja laajemminkin poliittisen eliitin yhtenäisyyttä. Se puolestaan voisi johtaa poliittisten voimien uudelleen ryhmittymiseen ja horjuttaa nykyistä tandemkratiaa, joka muuten voi periaatteessa jatkua vielä ainakin seuraavat 12 vuotta Putinin kahden presidentin kauden ajan.

Helsingissä 5.10.2011
Markku Kangaspuro

Julkaistu Idäntutkimus 3/2011

Iranin keväässä

2011-07-04T01:24:00.000-07:00

Kävin keväällä Teheranissa sikäläisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen laitoksen järjestämässä konferenssissa. Mielenosoituksia demokratian puolesta en nähnyt enkä myöskään siveys-poliisia rökittämässä väärin pukeutuneita naisia toisin kuin lehdistä on taas hiljattain saanut lukea.

Siveyspoliisin aktivoituminen liittyy ilmeisesti Iranin johdon sisäiseen valtataisteluun presidentti Mahmud Ahmadinejadin ja korkeimman hengellisen johtajan imaami Ali Khamenein välillä. Näyttäisi siltä, että sammakoita suustaan päästävä ja maallista valtaa edustava Ahmadinejad on joutunut islamilaista pappisvaltaa edustavan Khamenein hampaisiin. Sekä siveyspoliisi että Iranin eliittijoukot – vallankumousarmeija – ovat suoraan alisteisia imaami Khameneille. Islamilainen vallankumousarmeija on paitsi papiston vallan väkivaltainen takuumies, myös suuri liikeyritys. Sen riveihin liittyminen tarjoaa maaseudun köyhille näkymän parempaan tulevaisuuteen, jopa uralla etenemiseen.

Kun nautin illalla hotellini baaritiskillä appelsiinimehua Iranin englanninkielistä lehteä lukien, huomasin siinä pikku-uutisen, jonka mukaan seuraavat 20 huumeiden salakuljettajaa hirtetään vielä samalla viikolla. Osa hirttäjäisistä on julkisia tapahtumia kansan pelottelemiseksi. Myös poliittisia vankeja hirtetään rikollisina. Iran teloittaa lukumääräisesti maailmassa toiseksi eniten vankeja heti Kiinan jälkeen. Turistille tämä kaikki jää jonnekin kulissien taakse, basaarien vahvasti tuoksuvien mauste- ja pähkinähyllyjen sekä moskeijoiden minareettien ihmettelyn varjoon.

Naisten pukeutumisesta saattoi päätellä heidän uskonnollisuutensa asteen. Yhtään kasvot kokonaan peittävään päähineeseen pukeutunutta naista en nähnyt, mutta sen sijaan kaduilla liikkui paljon mustaan, hiukset täysin peittävään huiviin ja nilkat peittävään kaapuun pukeutuneita. Huomattava määrä naisista oli vahvasti meikattuja, pukeutunut takaraivolla nutturan päällä keikkuvaan värikkäseen silkkihuiviin, muodikkaaseen takkiin, housuihin ja korkokenkiin. Olisi ollut helppo kuvitella heidät vaikka Rooman kaduille. Siveyspoliisin aloittama naisten pukeutumista ja myös miesten muotia koskeva kampanja ärsyttää varmasti näitä nuoria, joista osa on opiskellut tai elänyt vanhempiensa mukana ulkomailla pitkiäkin aikoja.

Opin myös, että Iran ei ole suljettu maa. On melko tavallista, että varakkaat elävät vuosittain puolet ajasta ulkomailla ja palaavat sitten takaisin Iraniin, mikä on omaisuuden säilyttämisen edellytys. Lautasantennit taivaskanavien katselemiseksi ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta käytännössä kaikilla on niitä omilla parvekkeillaan. Joskus ihmisiä sakotetaan niistä ja ne takavarikoidaan, mutta kampanjan jälkeen ne laitetaan taas paikoilleen.

En kohdannut myöskään raivopäisiä fundamentalisti-islamisteja, kun uskaltauduimme miehissä käymään moskeijassa. Ovella vastaan tullut rukoilija toivotti meidät sinne sydämellisesti tervetulleeksi.

En ole tämänkään matkan jälkeen lainkaan varma, että Iranin eristäminen on paras tapa edistää demokraattisten muutosten syntymistä siellä.

Julkaistu Rauhan Puolesta-lehdessä 2/2011

Kuninkaantekijä Putin

2011-07-04T01:08:00.000-07:00

Suurin odotettavissa oleva uutinen Venäjän joulukuussa järjestettävissä duuman ja ensi maaliskuun presidentinvaaleissa tulee olemaan se, että mitään uutista ei tule. Ellei todellista uutisen aihetta nimittäin synny, Putin tulee päättämään johtamansa uuden ”kansanrintaman” vaalivoiton jälkeen lähipiirissään seuraavan presidentin ja pääministerin nimet. Luultavasti ainoa seikka mihin Medvedev voi enää vaikuttaa,on se, kuuluuko hän myös itse sisäpiiriin vai ei.

Toistaiseksi kaikki, mitä hän on julkisuudessa esittänyt, viittaisi siihen, että hän haluaa olla jatkossakin Putinin joukkueessa. Toive Putinin ja Medvedevin kilpailuasetelman syntymisestä on tuottanut mediassa ajoittain ”virtuaalisia” linjaerimielisyyksiä kysymyksistä,jotka ovat olleet pikemminkin sävyeroja kuin poliittista eriseuraisuutta. Medvedevin toukokuussa pitämästä lehdistökonferenssista odotettiin ilmoitusta presidentinvaaliehdokkuudesta. Yleisön pettymykseksi ilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Lehdistökonferenssin ehkä paras anti oli jo Medvedevin puheen aikana blogosfäärissä kiertämään lähtenyt vitsi,jonka mukaan presidentti oli lausunut olevan selvää, että Venäjällä on kaksi kilpailevaa poliittista leiriä, Putinin ja Medvedevin leirit. ”Valitettavasti on vain vielä epäselvää, kumpaan leiriin Medvedev kuuluu.”

Putinin ja Medvedevin kommenttien eri painotukset Libyan pommituksista YK:n päätöslauselman jälkeen ovat hyvä esimerkki siitä, miten odotukset kaksikon välirikosta ohjaavat usein tiedotusvälineiden uutisointia. Medvedevin tulkittiin tukevan ja Putinin vastustaneen YK:n päätöslauselmaa, mistä vedettiin nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä välirikosta, aina Medvedevin odotettavissa olevaan ilmoittautumiseen presidenttiehdokkaaksi. Voi tietenkin olla, että kaksikolla oli aidosti erilainen arvio Libyan politiikasta, mutta jos niin olikin, sitä ei enää ollut havaittavissa em. lehdistökonferenssissa.

Medvedev korosti Venäjän perinteistä, valtioiden suvereniteettia painottavaa linjaa ja kritisoi Naton johtamaa ilmasotaa siitä, että sitä on laajennettu lentokiellon valvomisesta Muammar Gaddafin kaatamiseen. Tämä on tietenkin mahdollista tulkita niin, että Medvedev palasi Putinin ja Venäjän perinteiselle linjalle, tai sitten niin, että mitään varsinaista ristiriitaa ei ole edes ollut. Jäkimmäisen tulkinnan mukaan Medvedev tuki tuoreeltaan YK:n siviilien suojelemiseksi tarkoitettua päätöslauselmaa lentokiellosta ja kritisoi nyttemmin laajentuneita sotatoimia ja niiden uusia päämääriä.

Medvedevillä ja Putinilla on pitkä yhteinen historia ja pelissä aivan liian paljon, jotta he vaarantaisivat sen välirikolla. Putin nousi presidentiksi edeltäjänsä Boris Jeltsinin esikunnasta osoitettuaan hänelle – omaksi edukseen – lojaaliutta mm. pysäyttämällä korruptiotutkimukset, jotka uhkasivat ulottua myös Jeltsinin perheen liiketoimiin. Toisin kuin julkisuudessa on välillä tulkittu, Putin oli myös loppuun asti lojaali edeltäjäänsä kohtaan eikä rikkonut ”sopimustaan” Jeltsinin ja hänen perheensä henkilökohtaisen vapauden ja taloudellisen aseman turvaamisesta.

Presidenttinä Putin sääti ensi töikseen lain, joka takasi Jeltsinin rikosoikeudellisen koskemattomuuden. Sen lisäksi hän varmisti perheen taloudelliset edut säilyttämällä mm. sen luottomiesten aseman politiikassa. Jeltsinin laajennettuun ”perheeseen” kuuluneen Mihail Kasjanovin pysyminen monta vuotta pääministerinä oli epäilemättä osa sopimusta. Putinin päätös siirtää sivuun Jeltsinin toisella kaudella paljossa presidentin valtaa käyttänyt Jeltsinin tytär, hänen aviomiehensä ja heidän lähipiirinsä, ei muuta tätä. Perheestä oli tullut niin suuri rasite sekä vallalle että koko Venäjälle, että siirto oli käytännössä välttämättömyys.

Lojaalius Jeltsiniä kohtaan selittää myös sen, miksi Putinin presidentinvaalikampanjaa johtaneella Medvedevillä oli helppo tehtävä viedä
kampanja voittoon ja saada tuki myös Jeltsiniä tukeneilta oligarkeilta. Epäilemättä Putinin taakse ryhmittyneet vanhan presidentin tutkijat eivät osanneet odottaa sitä, että Putin ryhtyisi kaventamaan heidän poliittista valtaansa niin päättäväisesti ja kovin ottein kuin hän sitten toisella kaudellaan teki. Medvedevin nousu presidentiksi tapahtui lähes saman kaavan mukaisesti kuin Putinin. Putin nosti hänet ehdokkaaksi omasta esikunnastaan Medvedeviä tunnetuksi tehneen julkisen arvuuttelun ja mahdollisen sisäisen kilpailuttamisen jälkeen. Presidenttiehdokas Medvedevin ja pääministeri Putinin vallanjako julkistettiin välittömästi sen jälkeen, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä oli saanut vahvasti manipuloiduissa vaaleissa ja Putinin johdolla enemmistön duumaan. Putinista tuli Venäjän ensimmäinen vahva pääministeri.

Mikä voisi olla Medvedevin motiivi haastaa Putin? Henkilökohtainen kunnianhimo ei sellaisenaan toimi, sillä Medvedev on saavuttanut asemansa ainoastaan Putinin ansiosta. Kaikissa todennäköisissä vaihtoehdoissa valtarakenteen horjuttaminen johtaisi vain hänen vallasta syrjäytymiseensä. Vaikka molempien hyväksyttävyyslukemat
ovat viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa lähes yhtä korkealla, noin 70 % luokkaa, ja presidentin vallan kannatus suhteessa pääministerin valtaan on kasvanut, on Putin
kaksikon vahva mies.

Jos tulevaa täytyy ennakoida, näyttäisi siltä, että Putin on jälleen varmistamassa asemansa kuninkaantekijänä. Hän on perustanut veltostuneeksi ja byrokratisoituneeksi arvostelemansa, itse johtamansa Yhtenäinen Venäjä -puolueen tueksi Yleisvenäläisen kansanrintaman. Sen tarkoituksena on taata kannatustaan menettäneelle puolueelle, ja Putinille henkilökohtaisesti, ehdoton enemmistö duumaan hieman uusin keinoin. Kremliä uskollisesti tukeneen Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen puheenjohtaja Sergei Mironovin erottaminen liittoneuvoston puheenjohtajan tehtävistä ennakoi sitä, että puolue on tehtävänsä tehnyt ja saa mennä. Putinin johtaman kansanrintaman joukkoihin on jo ilmoittautunut joukko melko näkyviä poliitikkoja, joista osa on aiemmin tunnettu myös hallituksen ja Venäjän kielteisten ilmiöiden arvostelusta.

Jos ja kun uusi ”kansanrintama” saavuttaa Putinin johdolla enemmistön duumassa, seuraavaksi se luultavasti pyytää joko Putinia itseään tai Putinin sisäpiirin valitsemaa henkilöä asettumaan rintaman presidenttiehdokkaaksi. Siten presidenttiehdokas ei olisi vain väsyneen vallanpuolueen vaan ”laajan ja tuoreen kansalaisliikkeen” ehdokas. Niin läpinäkyvää kuin kaikki onkin, Putinin kansansuosio ja uskottavien vaihtoehtojen puuttuminen riittävät ilmeisesti näinkin yksinkertaisen manööverin toteuttamiseen.

Julkiastu Idäntutkimus 2/2011

Muutoksen mahdollisuus

2011-01-07T03:06:00.000-08:00

Laskutavasta riippuen vähintäänkin kolme poliittisen järjestelmän kumousta viime vuosisadalla läpikäyneeseen Venäjään liitetään yleisissä mielikuvissa usein suorastaan geneettinen kumouksellisuus. Entisessä itäisessä Euroopassa kansalaisyhteiskunnan piti yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan toimia viimeisen muutoksen toteuttajana. Bill Clintonin hallinto antoi vuosituhannen vaihteessa USAID:lle (US Agency of International Development) tehtävän tukea kansalaisyhteiskunnan rakentamista, minkä uskottiin tukevan itäisen Euroopan demokratisoitumista ja Yhdysvaltojen ja lännen ulkopoliittisia tavoitteita. Uskomuksena oli, että näin syntyvät demokraattiset hallitukset edistävät sitoutumista kansainväliseen lakiin sekä ylläpitävät vakautta ja politiikkaa, jotka johtavat kestävään kehitykseen, taloudelliseen kasvuun ja laajenevaan kansainväliseen kauppaan. Kasvavan taloudellisen yhteistyön puolestaan katsottiin vähentävän keskinäisten konfliktien mahdollisuutta. Nykyisellä runsaan kymmenen vuoden näytöllä on vaikea sanoa, onko kehitys mennyt toivottuun suuntaan. Aivan ongelmaton se ei kuitenkaan ole ollut.

Mittavan läntisen tuen seurauksena kansalaisjärjestöjen ja erityisesti niissä työskentelevien määrä kasvoi nopeasti. Viime vuonna Venäjällä rekisteröitiin noin 220 000 ei-kaupallista järjestöä. Niiden ongelmana vain on ollut olematon tunnettuus ja ihmisten epäusko henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin ylipäätään. Ihmisten epäuskoon kansalaisjärjestöjä kohtaan on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkään valtion kontrolloimat sähköiset tiedotusvälineet eivät tuo niitä esille, ja toisaalta monet niistä ovat toimineet liian leimallisesti rahoittajiensa agendalla ja palkattujen työntekijöiden varassa. Ilahduttaviin poikkeuksiin kuuluu myös paljon julkisuutta saanut Himkin metsää puolustava kansalaisliike, jonka toiminta johti presidentti Medvedevin päätökseen keskeyttää tienrakennustyöt.

Tosin voi olla, että asiaa edesauttoi myös Kremlin halu päästä eroon Moskovan itsevaltaisesta pormestari Juri Lužkovista, joka tunnettiin paitsi miljardöörivaimonsa Jelena Baturinan liiketoimien menestyksen takaajana, myös tiehankkeen isänä. On sanomattakin selvää, että tiesuunnitelmien taustalla vaikuttivat myös merkittävät taloudelliset edut.

Lužkovin erottamisen kaava on Neuvostoliiton ja Venäjän politiikasta perin tuttu. Sen sijaan, että puututtaisiin tyytymättömyyttä aiheuttaviin laajempiin rakenteellisiin ja poliittisiin ongelmiin, uskotellaan kansalle, että kun ei ole ongelmien aiheuttajaksi nimettyä henkilöä, ei ole enää myöskään ongelmia. Voi olla, että Moskova sai Sergei Sobjaninista hieman vähemmän brutaalisti toimivan pormestarin, mutta ongelmat teiden huonosta kunnosta ja liikenneruuhkista sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja köyhyyteen ovat yhä ratkaisematta.

Ei myöskään ole sanottu, että Himki-liike olisi saavuttanut tavoitteensa. Metsää on jo hakattu pitkälti suunnitelmien mukaisesti, ja Moskova tarvitsee joka tapauksessa paremmat liikenneyhteydet lentokentälle. Medvedev ei myöskään peruuttanut tiehanketta vaan ainoastaan keskeytti sen toistaiseksi. Tämä kertoo silti paljon Venäjän poliittisesta kulttuurista. Tarvitaan ”hyvän tsaarin” väliintulo panemaan ”vääryydellä ja viekkaudella” toimivat virkamiehet kuriin, että oikeus tapahtuisi.

Jotain Venäjän valtaapitävien uudesta suhtautumisesta kansalaisyhteiskuntaan saattaa kuitenkin kertoa se, että Himki-liikkeen johtohahmoihin kuuluva Jevgenija Tširikova valittiin Venäjän alueiden kansalaisjärjestöjen koordinaationeuvoston puheenjohtajaksi yhdessä Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen edustajan kanssa. Kyse voi olla sekä vallan aidosta pyrkimyksestä vuoropuheluun kansalaisyhteiskunnan kanssa että myös keino hillitä kriittisiä ääniä integroimalla ne osaksi valtiollisia apparaatteja. Tämä tosin ei ole mitenkään Venäjä-spesifi ilmiö vaan on kaikkialla osa kansalaisjärjestön yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusdilemmaa.

On kuitenkin selvästi nähtävissä, että Venäjä rakentaa omanlaistaan kansalaisyhteiskuntaa – ei-kaupallisten järjestöjen verkostoa, niin kuin kansalaisjärjestöjä siellä kutsutaan. Venäläisen kansalaisyhteiskunnan keskeinen piirre on se, että järjestöjen toimintakenttää pyritään rajaamaan voimakkaasti valtion taholta siten, että suora poliittinen vaikuttaminen jää niiden toiminnan ulkopuolelle. Rajamaastoon sijoittuvat järjestöt, esimerkiksi kansalaisoikeusryhmät, joutuvat herkästi erilaisten hallinnollisten rajoitusten ja painostustoimien kohteeksi. Sama koskee poliittisen opposition toimintaa, josta Moskovan kaupungin duuman vaalit runsas vuosi sitten oli viimeisin esimerkki. Lužkovin johtama ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen miehittämä virkakoneisto väärensi räikeästi vaalituloksen ja esti jo etukäteen osaa oppositiota edes rekisteröitymästä ehdokkaaksi.

Seuraaviin duuman vaaleihin 2011 ja presidentin vaaleihin 2012 valmistautuminen on jo käynnissä. Tämä on saanut politiikan kommentaattorit arvuuttelemaan Putinin ja Medvedevin aikomuksia. Ainoa mitä niistä tähän mennessä tiedämme, on se että tandem hallitsee toistaiseksi suvereenisti maan asioita, eikä politiikan linjaeroista juuri voi puhua. Asettuuko jompikumpi presidenttiehdokkaaksi, on toinen kysymys. Luultavasti tässä kannattaa uskoa sitä mitä tandemin puolelta on viestitty. Medvedev ja Putin ilmoittavat – ja siis samalla myös päättävät – myöhemmin, kenestä tulee presidentti.

Lähinnä oikeistoliberaaliksi luonnehdittava länsimielinen, duuman ulkopuolinen oppositio puolestaan pyrkii nimeämään yhteisen presidenttiehdokkaan. Se on muodostanut koalition ”Korruptiosta ja häväistyksistä vapaan Venäjän puolesta”, joka aikoo osallistua myös duuman vaaleihin. Hankkeen takana ovat Boris Nemtsov, joka kuului Jeltsinin ajan liberaaliuudistajiin ja joka johtaa tällä hetkellä Solidaarisuus liike -nimistä koalitiota, Demokraattinen valinta liikkeen Vladimir Milov, joka oli Mihail Kasjanovin hallituksen varaenergiaministeri, entinen pääministeri ja Kansan Demokraattinen Liitto -puolueen johtaja Mihail Kasjanov ja Republikaani-puoluetta johtava Vladimir Ryžkov. Huomiota herättää se, että joukosta puuttuvat Toinen Venäjä -liikkeenä aiemmin toiminut mutta pari vuotta sitten hajaantunut oppositio, jota edustavat mm. Garri Kasparov, Eduard Limonovin johtama Kansallisbolševistinen puolue ja kirjava joukko muita ryhmittymiä. Myöskään vielä takavuosina duumaan edustajia saanut ja lähinnä keskustaliberaalina puolueena pidetty Jabloko ei ole mukana uudessa oppositiorintamassa. Lisäksi presidentinvaaleihin on odotettavissa mukaan myös populisti Vladimir Žirinovksi ja kommunistien Gennadi Zjuganov. Toisin kuin usein sanotaan, näyttää siltä, että opposition yhdistymistä estävät ainakin yhtä paljon poliittiset linjaerot kuin eri johtajien suuri ego ja kyvyttömyys yhteistyöhön.

Helsingissä 9.12.2010

Markku Kangaspuro

Julkaistu Idäntutkimus 4/2010

Haastattelu MTV 3: Hodorkovskin tuomio ei yllätys

2010-12-27T08:58:00.000-08:00

Mihail Hodorkovski tuomittiin jälleen.

Asiantuntijan mukaan oligarkki Mihail Hodorkovskin tuomio ei edistä Venäjän kehittymistä oikeusvaltioksi. Aleksanteri-instituutin tutkija Markku Kangaspuron mukaan Venäjä on täynnä ihmisiä, joita on tuomittu vääryydellä.

– Hodorkovski on hieman etuoikeutetussa asemassa. On paljon väärin tuomittuja ihmisiä, joilla on paljon pienemmät resurssit kuin Hodorkovskilla, Kangaspuro sanoo.

Kangaspuron mukaan on vaikea arvioida syytteiden todenperäisyyttä, sillä ulkopuoliset eivät ole päässeet näkemään aineistoa. Hänen mukaansa Hodorkovski poimittiin kymmenien ellei satojen rötöksiä tehneiden ihmisten joukosta esille siksi, että hän asettui Putinia vastaan.

Demokratiaa ja pamppua

2010-11-26T04:54:00.000-08:00

Laittomiin mielenosoituksiin osallistuvat sietävätkin saada pampusta päähän, kommentoi pääministeri Vladimir Putin maansa piskuisen opposition ties monennenko kerran tukahdutettua mielenosoitusta. Tällaiset lausunnot pakottavat pohtimaan sitä, mitä Venäjän johto kaikella modernisaatio- ja demokratisaatiopuheellaan loppujen lopuksi tarkoittaa. Olisi tietenkin helppo spekuloida Putinin ja Medvedevin linjaerimielisyyksillä ja nostaa Putinin lausuntojen rinnalle Medvedevin liberaaleilta kuulostavat kannanotot oikeusvaltion luomisesta, demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnan tärkeydestä. Nämä teemat hän lanseerasi vuosi sitten julkistamassaan puheessa ”Venäjä, eteenpäin”.

Ymmärrys Venäjästä ei juuri lisäänny toistamalla julkisuudessa usein heppoisin perustein viljeltyä spekulointia Putinin FSB-taustasta ja Medvedevin liberalismista ja siitä tulevaisuudessa seuraavasta johtokaksikon yhteentörmäyksestä. Toki niinkin voi käydä, mutta toistaiseksi kuitenkin odotetun yhteentörmäyksen syntymisestä tai edes syistä siihen on vain ollut vaikea löytää kovin vahvaa näyttöä. Sen sijaan voimme poimia presidentti Medvedeviltä useita lausuntoja, jotka eivät juuri eroa Putinin näkemyksistä. Kyse on usein enemmänkin kahden erityylisen johtajan habituksesta kuin todellisista merkittävistä linjaeroista. Ehkä yksi raflaavimpia presidentti Medvedevin kannanottoja on ollut hänen kielteinen lausuntonsa parlamentaarisen demokratian sopivuudesta Venäjälle.

Jaroslavlissa syyskuussa järjestetyssä Globaalin politiikan foorumissa, joka on ehditty jo nimetä myös Venäjän Davosiksi, Medvedev sanoi että parlamentaarinen demokratia olisi katastrofi Venäjälle, yhtä suuri kuin se hänen mielestään on ollut Kirgisialle. Twittaamisesta ja Bonon tapaamisesta huolimatta Medvedevistä ei hyvällä mielikuvituksellakaan saa kuorittua esiin poliitikkoa, jonka sydän sykkisi parlamentaarisen demokratian puolesta. Venäjän johdon yksimielinen näkemys on, että maa tarvitsee toimiakseen vahvan toimeenpanevan keskusvallan, jota ei voida saavuttaa parlamentaarisen demokratian keinon. Päin vastoin, parlamentarismi ymmärretään vain vahvaa toimeenpanevaa valtaa rajoittavaksi ja siten valtiota heikentäväksi tekijäksi.

Venäjän varapääministeri Sergei Sobjaninin mukaan Venäjällä on vain yksi vaihtoehto, jos se aikoo selvitä hengissä. Sen on oltava sisäisesti vahva ja taloutena kansainvälisesti kilpailukykyinen. Tähän asti Venäjän modernisaatio on ymmärretty venäläisessä keskustelussa juuri tässä merkityksessä. Modernisaatio on ennen kaikkea keino maan talouden kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi, ei niinkään poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän uudistamiseen liittyvä prosessi.
Perusteluina sille, että Venäjän on oltava vahvan toimeenpanevan vallan johtama valtio, viitataan Venäjän maantieteelliseen laajuuteen ja suuriin luonnonvaroihin sekä väestön suhteelliseen pienuuteen. Perustelut vaikuttavat yhtä esimoderneilta kuin ratkaisumallikin. Ehkä suurin hajonta näkemyksissä syntyy siitä, kuinka vahva vahvan valtion roolin pitäisi tässä prosessissa olla.

Siitä vallitsee laaja konsensus, että modernisaatio ja panostus uusiin innovaatioihin voivat tapahtua vain valtiojohtoisesti – vain valtiolla on riittävästi pitkäjänteisyyttä ja kapasiteettia investoida innovaatioihin pidemmällä tähtäimellä. Tässä suhteessa aika, jolloin keskustelu uudistuksista painottui siihen, miten valtion roolia voitaisiin pienentää, tuntuu olevan ohi Venäjällä. Nyt haetaan tasapainoa ja uutta roolijakoa valtion ja yksityisen puolen toimijoiden välille.

Venäjän modernisaation suunnasta puhuttaessa presidentin ja pääministerin vanhat ja uudet kannanotot ovat hyvin samansuuntaisia. Tarkasti lukien myöskään käsityksissä Venäjän demokratiasta ei ole löydettävissä kovin paljon eriseuraisuutta. Ei edes silloin kun puhutaan opposition mielenosoittajien oikeuksista. Medvedev sanoo saman asian vain hieman delikaatimalla tavalla kuin Putin omalla pampputyylillään. Siinä missä Putin osoittaa vahvan toimeenpanevan vallan voimaa käyttämällä katuslangia, Medvedev pukee saman viestin normatiivisempaan kieliasuun. Hänen mielestään kaikilla on oikeus sananvapauteen, mutta vain laillisessa järjestyksessä. Ongelmana on kuitenkin tunnetusti se, että laillinen järjestys on osoittautunut hallitsevan eliitin ja viranomaisten usein mielivaltaisesti säätelemiksi käytännöiksi, mikä taas on tehnyt useimmista mielenosoituksista ”laittomassa järjestyksessä” järjestettyjä.

Venäjän suvereenin demokratian käsitteen isänä ja Kremlin ideologina tunnettu Vladislav Surkov on täsmentänyt hiljattain näkemyksiään Venäjän poliittisesta järjestelmästä. Hänen mielestään Venäjällä vallitsee täsmälleen sellainen demokratia, jonka Venäjän kansa ansaitsee. Tämän lisäksi Kremlin hallinnon kakkosmies on huomauttanut, ettei edes tiedä onko hän itse demokraatti, mutta ”vapaa mies” hän kyllä julistaa olevansa. Voi olla, että Kremlin ikkunoista katsoen perspektiivi vapaan miehen asemaan on hieman toinen kuin kansalainen Ivan Ivanovitšin – siitäkin huolimatta, että Venäjän on arvioitu olevan nyt monessa suhteessa vapaampi kuin koskaan aikaisemmin.

Surkov ei ole valmis hylkäämään myöskään suvereenin demokratian käsitettä. Se tarkoittaa hänen mukaansa kansainväliseen yhteisöön kuuluvan suvereenin valtion oikeutta määrätä omista asioistaan ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Medvedevin mukaan taas venäläinen demokratia on vaiheittain kehittyvä ja historiaansa sidottu, omanlaisensa demokratia, jota kuitenkin yhdistää muun maailman demokratioihin yhteisiin arvoihin sitoutuminen. Oireellista kyllä, tämän tueksi Medvedev nosti esiin kaikista maailman valtionpäämiehistä juuri Silvio Berlusconin demokratiakäsitykset.

Kovin korkealle ei tämän perustella myöskään Venäjän presidentti tunnu kansaansa arvostavan, jos Berlusconin otteet ovat sitä demokratiaa mitä hän katsoo venäläisten
ansaitsevan. Venäjän johdon käsityksissä demokratia on yksiselitteisesti alistettu talouden globaalin kilpailukyvyn luomiselle. Kun tämä puolestaan on määritelty Venäjän elämän ja kuoleman kysymykseksi, ei Venäjän uudistusten prioriteeteista ja rajoista voine vallita kovin suurta epäselvyyttä. Uudistukset tarkoittavat pääsääntöisesti pyrkimystä talouden ja yhteiskunnan perusinfrastruktuurin modernisoimiseen, tuotannon jalostusasteen nostamiseen ja raaka-aineriippuvuuden vähentämiseen monipuolistamalla tuotantoa.

Tähän kuuluu myös panostus huipputeknologian kehittämiseen, josta esimerkkeinä ovat hiljattain perustettu valtiollinen nanoteknologiayritys RosNano ja Moskovan lähelle rakennettava, Venäjän piilaaksoksi suunniteltu Skolkovon teknologiapuisto.

Helsingissä 13.10.2010

IDÄNTUTKIMUS 3/2010

YLE: Kokoomuksen Venäjä-kommentit kirvoittavat rajua kritiikkiä

2010-08-23T05:53:00.000-07:00

Voi voittajia

2010-06-21T06:14:00.000-07:00

Venäjä on käsitellyt historiansa kipupisteitä viime aikoina ehkä enemmän kuin kertaakaan sitten Mihail Gorbatšovin käynnistämän glasnostin. Toukokuun 8. päivänä vietettyyn Voiton päivän 65. vuosijuhlaan valmistautuminen herätti laajan kansalaiskeskustelun Venäjän valtioidentiteetin eräästä tärkeimmästä kysymyksestä, toisen maailmansodan historiasta. Stalinin roolia toisen maailmansodan aikaisena valtiojohtajana on luonnollisesti mahdotonta arvioida käsittelemättä laajemmin hänen toimintaansa Neuvostoliiton menneisyydessä.

Stalinismi on aina ollut eräs poliittisesti latautuneimpia historiakysymyksiä. Käsitettä on käytetty laajasti (ja käytetään yhä) myös politiikan välineenä sekä Venäjällä että sen ulkopuolella. Sekä ulkoministeri Sergei Lavrov (Georgian sodan jälkiselvittelyissä) että presidentti Medvedev ovat molemmat viime kuukausina korostaneet valtiojohdon tuomitsevaa asennetta stalinismia kohtaan vakuuttaakseen muuta maailmaa Venäjän ulkopolitiikan luotettavuudesta. Ennen Voiton päivää Izvestijalle antamassaan haastattelussa presidentti Dmitri Medvedev tuomitsi Stalinin hallinnon epäinhimilliseksi ja totalitaristiseksi ja totesi sen syyllistyneen anteeksiantamattomiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Haastattelussaan presidentti otti myös kantaa Venäjällä pitkään velloneeseen historiapoliittiseen keskusteluun siitä, olivatko Stalinin toteuttamat pakkokollektivisointi ja -teollistaminen sekä puhdistukset välttämätön edellytys natsi-Saksasta saavutetulle voitolle.

Ensimmäistä kertaa Neuvostoliitto/Venäjän historiassa valtiojohdon ylimmältä tasolta esitetty vastus kysymykseen oli kieltävä. Medvedevin tulkinnan mukaan voitto oli tavallisten neuvostoihmisten, ei Stalinin tai edes hänen kenraaliensa voitto.

Stalinin rikosten tuomitseminen ei ole sinänsä uutta, sillä ensimmäisen kerran sen teki jo Nikita Hruštšov Neuvostoliiton kommunistipuolueen puoluekokouksessa vuonna 1956 ja hänen jälkeensä yhtä voimallisesti sekä Gorbatšov että Jeltsin. Medvedevin lausunnossa kysymys on lähinnä käsitteiden vaihdoksesta, siitä että Stalinin hallinto tuomitaan läntistä demokratiaretoriikkaa käyttäen. Lausunnon ydin oli kuitenkin se, että Medvedev erotti toisen maailmansodan voiton Neuvostoliitosta ideologisena valtiojärjestelmänä kansan voitto johtajista huolimatta), ja säilytti
silti Suuren isänmaallisen sodan merkityksen kansaa yhdistävänä ja Venäjän Eurooppaan liittävänä symbolina.

Jälkimmäinen aspekti puolestaan liittyy siihen, että Medvedev tuomitsi ”moraalittomaksi rikokseksi” yritykset rinnastaa ”maahamme tunkeutuneet natsit ja puna-armeijan”. Tällä hän linjasi Venäjän kannan eri yhteyksissä erityisesti entisessä Itä-Euroopassa esille nousseeseen keskusteluun puna-armeijan roolista sodassa: oliko se vapauttaja vai miehittäjä. Ja toisaalta, mitä muuta Venäjän presidentti olisi voinut toisessa maailmansodassa puolustussotaa käyneestä oman maansa armeijasta äänestäjilleen sanoa?

Venäläisten itsensä lisäksi historian poliittiseen käyttöön liittyvää keskustelua on käyty myös kansainvälisillä areenoilla. Euroopan neuvosto antoi hiljattain lausunnon Ukrainan 1932–1933 nälänhädän määritelmästä. Ukrainan edellinen presidentti Viktor Juštšenko tukijoineen kampanjoi vuosikausia nälänhädän kansanmurhaksi tuomitsemisen puolesta. Vastakkaista näkemystä edustivat karkeasti ottaen Ukrainan nykyisen presidentti Janukovitšin kannattajat ja Venäjän valtavirta. Heidän mukaansa kyse oli
nälänhädästä, jonka Stalinin hallinto aiheutti tietoisesti tekemillään päätöksillä. Vastakkaisen tulkinnan mukaan nälänhätä ei koskenut vain Ukrainaa, vaan koko Neuvostoliittoa. Siksi kyse ei ollut ukrainalaisten kansanmurhasta, josta Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän tulisi kantaa vastuu, vaan kansallisesta tragediasta.

Presidentti Janukovitšin Euroopan Neuvoston istunnossa antaman tämänsuuntaisen lausunnon jälkeen EN päätyi tulkintaan, jonka mukaan kyse ei ollut kansanmurhasta, vaan neuvostohallinnon julmasta ja tietoisen politiikan aiheuttamasta nälänhädästä. Ukraina sai moraalisen hyvityksen,joskaan ei kansallismielisten toivomaa, ja
Venäjän ei tarvitse pelätä mahdollisia korvausvaatimuksia ja kansainvälistä tuomiota.

Kolmas viime aikoina ulkopoliittiseen käyttöön valjastettu historian tapahtuma on ollut Katynin joukkomurha. NKVD teloitti siellä 1940 noin 20 000 puolalaista sotavankia ja vieritti asian paljastuttua syyn natsi-Saksalle. Rikos tunnustettiin ensimmäisen kerran jo Gorbatšovin aikana, mutta silloisessa tilanteessa sillä ei ollut suurempaa vaikutusta Venäjän ja Puolan välisiin suhteisiin. Myös Putinin aloitteesta, ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, pääministeritasolla järjestetty Katynin muistopäivän tilaisuus jäi vaille suurempaa ulkopoliittista vaikutusta. Vasta lento-onnettomuus, siihen liittynyt symboliikka ja presidentti Medvedevin puolalaisille esittämä osanotto sekä hänen päätöksensä Katynia koskevien asiakirjojen julkistamisesta internetissä saivat aikaan prosessin, jossa Venäjän ja Puolan pitkään tulehtuneessa tilassa olleet suhteet liikahtivat parempaan suuntaan.

Katyn ei kuitenkaan ole ainoa historian tulkinta, joka on kirjoitettu Venäjällä uusiksi. Tämänvuotiseen Voiton päivän paraatiin osallistui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Puolan joukkoja entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden joukkojen lisäksi. Tämä demonstroi näyttävästi Venäjän nykyjohdon pyrkimystä historian uudelleenesittämiseen ja sen käyttämiseen välineenä ulkopoliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Paraati korosti tällä merkittävimmällä kansallisella symbolisella tasolla sitä, että Neuvostoliitto ja länsi olivat liittolaisia sodassa yhteisen tulevaisuuden puolesta.

Tätä venäläisjohtajat ovat tosin painottaneet Gorbatšovista lähtien eri tavoin.
Symbolit ovat välttämätön osa merkitysmaailmaa, jossa elämme ja josta yhteiskuntamme rakentuvat. Siksi ei ole ihme, että Nato-joukkojen marssi Punaisen torin paraatissa on aiheuttanut venäläisessä keskustelussa myös polemiikkia. Venäläisten – sen enempää kuin muidenkaan entisen Neuvostoliiton alueen valtioiden kansalaisten enemmistön – historiatietoisuuteen käsitys länsiliittolaisten merkittävämmästä roolista toisessa maailmansodassa ei yhä edelleenkään sovi. Sen sijaan Venäjän johtotandemin länsisuuntautuneisuuden merkiksi entisten liittolaisten osallistuminen sotilasparaatiin istuu hyvin. Vaikka tämä ei vielä maailmaa muuta, voidaan tästä kaikesta varmaankin tehdä varovaisena johtopäätöksenä ainakin se, että Venäjä on oppinut historian poliittisen käytön ja julkisuuspelin perusteet.

Julkaistu Idäntutkimus 2/2010

Venäjän sotilasdoktriini

2010-03-17T07:00:00.000-07:00

Venäjän helmikuussa uudistettu sotilasdoktriini on saanut melko paljon huomiota, ja mikä sinänsä ei ole lainkaan yllättävää, sitä on kommentoitu melko ristiriitaisesti. Venäjällä ajatus on ollut yleistäen se, että ensin modernisoidaan talous, joka tukee sotilas- ja ulkopolitiikkaa ja sitä kautta maan kansainvälisen aseman lujittamista. Sitä taas seuraa valtiona vahvistuneen Venäjän vähittäinen yhteiskunnallinen modernisointi. Tosin siitä, miten ja mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi modernisoida, vallitsee melko erisuuntaisia mielipiteitä. Sama koskee ulkopolitiikkaa, vaikkakin sen suhteen konsensus on suurempi.

Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi Venäjän sotilasdoktriinin perustuvan vanhentuneisiin uhkakuviin, erityisesti mitä tulee siinä esitettyihin arvioihin Naton kehityksestä. Arvion kimmoitti se, että Venäjä määritteli Naton itälaajenemisen ja Naton uudet linjaukset sen globaalista ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin sitoutumattomasta itsenäisestä sotilaallisesta toimintavapaudesta yksiselitteisesti sotilaalliseksi uhaksi. Tosin samaan hengenvetoon molemmin puolin on korostettu Georgian sodan jälkeen jäädytettyjen suhteiden palauttamista ja ryhdytty etsimään mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön. Niitä haetaan ennen kaikkea kansainvälisen ”terrorisminvastaisen taistelun” ja Afganistanin sodan suunnalta.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Venäjän uudessa opissa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestö (CSTO), jonka Venäjä on solminut Valko-Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Uzbekistanin kanssa, sekä Sanghai-yhteistyöjärjestö (SCO) ovat saaneet ehkä jopa aiempaa tärkeämmän merkityksen. Doktriinin mukaan CSTO-sopimus tarkoittaa kollektiivista puolustusvelvoitetta. Näin Venäjä haluaa demonstroida, että sillä on oma sotilasliitto, jolla on Naton artiklaa 5 vastaava kollektiivisen puolustuksen velvoite.

Uutta sotilasdoktriinia on arvosteltu myös siitä, että sen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset, eikä siinä kiinnitetä huomiota laajennetun turvallisuuden kysymyksiin. Toisaalta on huomattava, että se ei sisällä ydinaseiden ensikäytön oppia, kuten 1993 versio, eikä myöskään ennaltaehkäisevän iskun periaatetta, jolla mm. Yhdysvallat on perustellut hyökkäystään Irakiin ja Afganistaniin.

Tätä ei voi kuitenkaan tulkita niin, etteikö Venäjä olisi valmis käyttämään asevoimiaan rajojensa ulkopuolella. Siihen se varaa mahdollisuuden useissa eri tilanteissa. YK:n peruskirjaan vedoten sellainen tilanne olisi välitön sotilaallisen hyökkäyksen uhka Venäjää vastaan, jolloin Venäjä toteuttaisi ”ennaltaehkäisevän” hyökkäyksen rajojensa ulkopuolelle.

Ydinaseet taas kuuluvat Venäjän sotilasdoktriinin ytimeen. Niiden avulla se ilmoittaa kompensoivansa armeijansa heikentynyttä toimintakykyä. Ydinaseita ollaan valmiita käyttämään paitsi vastauksena ydinasehyökkäykseen, myös muiden joukkotuhoaseiden muodostamaa uhkaa vastaan. Siksi Venäjän tavoitteena on ylläpitää ydinaseiden osalta ”kauhun tasapainoa”, jonka säilyttämiseksi se vastustaa sekä uusien ohjustorjuntajärjestelmien kehittämistä (avaruuden militarisointi) ja ohjusten sijoittamista rajojensa läheisyyteen (Puola ja Romania) sekä katsoo välttämättömäksi estää uusien ydinasevaltioiden synnyn. Ydinaseiden leviämisen ja vääriin käsiin joutumisen estämisessä sen, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien suurvaltojen intressit yhtyvät sellaisten valtioiden kuin Iranin, Pohjois-Korean ja Pakistanin suhteen. Pakistan kuuluu Afganistanin ohella Venäjän eteläiseksi rintamaksi määrittelemään turvallisuuden pääsuuntaan.

Paljon huolta herättänyt seikka on Venäjän ilmoitus omien intressiensä ja kansalaistensa turvallisuuden puolustamisesta rajojensa ulkopuolella tarvittaessa myös asevoimin. Entisen Neuvostoliiton alueen itsenäistyneiden valtioiden, joissa elää miljoonia Venäjän kansalaisia, näkökulmasta kyse on todellisesta potentiaalisesta sotilaallisesta uhasta.

Venäläisten kommentaattorien inhorealistinen vastaus tähän on ollut se, että kyse ei ole sen erityisemmästä linjauksesta kuin mitä Yhdysvallat on käytännössä toteuttanut hyökätessään useisiin muihin maihin ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä, tai Ranskan puolustaessa asevoimin kansalaistensa turvallisuutta entisissä siirtomaissaan. Vaikka tämä on tietenkin totta, se tuskin rauhoittaa Venäjän naapureiden huolta, eikä se myöskään lisää alueen vakautta.

Venäjän sotilasdoktriini näkee ulkoisiksi uhkiksi, paitsi Naton muodostaman potentiaalisen sotilaallisen uhan, myös siihen kuuluvat maat, joiden kanssa sillä ei ole rajasopimuksia. Lisäksi se listaa uhkakuviin Venäjän alueella toimivat ja sen alueellista yhtenäisyyttä horjuttavat separatisti/terroristiryhmät, jotka ainakin osassa tapauksia saavat tukea myös maan rajojen ulkopuolelta. Tässäkin pääongelman muodostaa Venäjän näkökulmasta etelä, Kaukasian alue ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat, joissa Venäjä näkee vaarana ääri-islamististen liikkeiden leviämisen, erityisesti jos talebanit palaisivat valtaan Afganistanissa. Toinen Venäjää koskeva ongelma Afganistanissa on se, että se tuottaa noin 80 % maailmalla kulutetusta heroiinista, ja Venäjällä taas käytetään nykyään peräti 21 % tästä maailmalle leviävästä heroiinista. Myös siksi Venäjän mielestä länsimaiden onnistuminen Afganistanissa on sen oma etu. Siitäkin huolimatta, että Venäjä on useissa yhteyksissä ilmaissut epäilyksensä sotilaallisen ratkaisun mahdollisuudesta Afganistanissa.

Venäjä näkee Afganistanin sodan avaavan sille kuitenkin tilaisuuden vahvistaa omaa asemaansa lännen strategisena kumppanina. Ulkoministeri Sergei Lavrov on rinnastanut suoraan Naton Afganistanissa ja CSTO:n Keski-Aasiassa Afganistanin vastaisilla rajoilla toimivat joukot. Venäjä onkin ehdottanut CSTO:n ja Naton yhteisen Afganistanin strategian laatimista. Pääsihteeri Rasmussen puolestaan näyttää tarttuneen ainakin ehdotuksen konkreettista yhteistyötä koskeneeseen osaan. Hän on pyytänyt venäläisiä toimittamaan Kabuliin AK-47 kalašnikoveja, ammuksia ja muuta venäläistä aseistusta sen lisäksi, että Venäjä osallistuu jo nyt sotatoimien tukemiseen mm. logistiikkayhteistyöllä.

Näyttää siltä, että pidemmällä tähtäimellä Venäjä laskee Naton ja länsimaiden tarvitsevan sen panosta myös globaaleissa operaatioissa ja terrorisminvastaisessa taistelussa, mikä taas vahvistaa Venäjän kansainvälistä asemaa. Afganistanin sota voisi Venäjän näkökulmasta katsoen toimia tällaisen yhteistyön avaajana, vaikka Venäjä ei ole itse sotaan joukkojaan tarjonnutkaan. CSTO:n roolin vahvistaminen tunnustettuna sotilasliittona taas lujittaisi Venäjän otetta sen omaksi etupiirikseen määrittelemillä alueilla ja antaisi sille myös yhden kortin lisää neuvotteluissa uudesta eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista.

Julkaistu Idäntutkimus, pääkirjoitus 1/2010

Venäjän turvallisuusaloite

2010-01-09T04:40:00.000-08:00

Venäjä lanseerasi runsas vuosi sitten uuden eurooppalaisen turvallisuusaloitteen, jonka saama vastaanotto lännessä oli jokseenkin nuiva. Sen tulkittiin pyrkivän hajottamaan Naton tai vähintäänkin heikentämään sitä. Aloitetta kritisoitiin myös epämääräisyydestä ja epäiltiin, etteivät venäläiset taida itsekään tietää tarkkaan mitä haluavat.

Alkuun aloitteesta ei ollut myöskään kirjallista versiota, mikä ylläpiti spekulointia ja epäilyksiä sen tarkoitusperistä. Viimein marraskuun 29. päivä presidentti Dmitri Medvedev julkaisi luonnoksen keskusteltavaksi. Se ja ulkoministeri Sergei Lavrovin kommentit kertovat jo aika paljon siitä mihin Venäjä pyrkii.

Johtoajatuksena on rakentaa uusi turvallisuusarkkitehtuuri YK:n ja sen turvallisuusneuvoston asemaan ainoana legitiiminä kansainvälisenä organisaationa, jolla on oikeus päättää voimatoimista suvereenia valtiota vastaan. Sopimustekstissä mainitaan YK:n peruskirjan määräykset, julistus YK:n peruskirjan mukaisista valtioitten välisistä ystävällisistä suhteista ja yhteistyähän liittyvistä kansainvälisen oikeuden periaatteista (1970), ETYK:n Helsingin päätäsasiakirja (1975) ja ETYJ:n hyväksymä Euroopan turvallisuuden peruskirja (1999).

Venäjän perustaa ehdotuksensa toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen periaatteeseen kansallisvaltioiden suvereenisuuden kunnioittamisesta ja YK:n keskeisestä asemasta. Aloite palauttaisi turvallisuusneuvostolle sen monopolin, jonka Naton ja EU:n muutamia vuosia sitten tekemät päätäkset sotilaallisten ”rauhanturvaoperaatioiden” toteuttamisesta myös ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta ovat kumonneet.

Tämän kaiken tarkoituksen on muuttaa Neuvostoliiton romahduksen ja Naton itälaajentumisen jälkeen Venäjälle epäedulliseksi kääntynyt sotilaspoliittinen asetelma. Venäjän näkäkulmasta merkittävät sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset päätetään nyt Naton ja EU:n piirissä. Niiden päätäksentekoon sillä taas ei ole sanansijaa. Siksi ei olekaan kummallista, että sen aloitteen peruselementteihin sisältyy pari lännen jo valmiiksi hylkimää ajatusta. Ensimmäinen niistä on mainittu YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen ennalleen. Toinen on Naton puolustusvelvoitteen ja sen jäsenten ensisijaista turvallisuutta tuottavan roolin korvaaminen uuteen sopimukseen kuuluvien valtioiden
ja yhteisäjen keskinäisellä ja ensisijaisella turvallisuussitoumuksella.

Molemmat seikat heikentäisivät Naton nykyistä hegemoniaa. On sanomattakin selvä, että Nato-maat eivät ole monestakaan syystä kovin halukkaita päästämään Venäjää mukaan päättämään niiden yksioikeutena tähän asti olleista kysymyksistä. Toisella puolen arviota painaa taas lännen tarve sitoa Venäjä tuottamaan kansainvälistä vakautta ja turvallisuutta.

YK:n turvallisuusneuvoston aseman palauttaminen maailmanpolitiikan keskiään toisi sen pysyvänä jäsenenä olevan Venäjän takaisin ydintoimijan roolin. Sama koskee luonnollisesti myös muita pysyviä jäseniä: Kiinaa, Ranskaa ja Englantia. Yhdysvaltojen osalta kysymys on lähinnä sen arvioimisesta, kuinka paljon se arvioi tarvitsevansa muita omien tavoitteittensa toteuttamiseen. Venäjä on yrittänyt aktiivisesti kumota kritiikkiä siitä, että sen aloite suuntautuisi Natoa vastaan. Sen mukaan kyse ei ole ketään vastaan suunnatusta aloitteesta, vaan yhteisen Vancouverista Vladivostokiin ulottuvan euro-atlanttisen turvallisuuden tuottamisesta, jota ei voi toteuttaa ilman Venäjän osallistumista siihen. Näyttää myös siltä, että Venäjä on pyrkinyt luomaan pariteettiasetelman Naton ja EU:n suhteen.

Venäjän ehdotuksessa Natoa vastaa Venäjän johtama, vuonna 2003 perustettu Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestä ja Euroopan unionia hajonneen Neuvostoliiton perilliseksi syntynyt Itsenäisten valtioiden yhteisä IVY. Näiden neljän järjestän ja yksittäisten valtioiden lisäksi sopimuksen piiriin kuuluisi myös ETYJ.

Venäjä ”imitoi” asetelmaa, jossa se voi tuoda neuvottelupäytään läntistä blokkia vastaavan repertuaarin ”itäisen blokin” kansainvälisiä järjestöjä. Osoittaisi silti kyvyttämyyttä lukea Venäjän politiikkaa jos kuvittelemme, että Venäjän ehdotus johtuisi sen epärealistisesta tilannetajusta. Usein kuulee myös väitettävän, että Venäjä pyrkii toimimaan kuin muinainen suurvalta Neuvostoliitto, ja että se tuntee yhä haamukipuja amputoiduissa jäsenissään. Varmasti myös näin, erityisesti kansan keskuudessa ja usein myös poliitikkojen kansaa kosiskelevassa retoriikassa, mutta vähemmän siitä on kuitenkin ollut merkkejä Venäjän toteuttamassaulkopolitiikassa.

Venäjä on yhä eurooppalainen, Aasian puolelle Uralin taakse levittäytyvä suurvalta, jolla on intressi vaikuttaa maailman kehitykseen vähintäänkin siinä missä muillakin Euroopan valtioilla. Hyvä esimerkki on Venäjän rooli Lähi-idässä, jossa se on tärkeä peluri Iranin vastaisista pakotteista puhuttaessa. Venäjän julkituomiin erityisintresseihin taas kuuluvat entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Ne muodostavat yhä toisiinsa sidotun talousalueen, energia- ja liikenneinfrastruktuurin ja turvallisuuspoliittisen kokonaisuuden.

Myös ihmisten valtiorajat ylittävät sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet ovat tiiviit ja suuri määrä, miljoonia venäjänkielisiä ja myös Venäjän passin omaavia asuu tällä alueella. Se tarjoaa Venäjälle oivallisen tilaisuuden käyttää ns. pehmeitä vaikuttamiskeinoja lähialueillaan ilman, että sen tarvitsee turvautua suoraan voimapolitiikkaan.

Mitä sitten tulee kovaan turvallisuuteen, Venäjä ei ole sopijapuolena euro-atlanttisella tai edes eurooppalaisella tasolla. Niistä se on syrjässä enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Siksi Venäjän aloite on ymmärrettävä sekä sen omien intressien lähtäkohdista että myös laajemmassa mielessä siinä tapauksessa, että uskomme vakauden ja turvallisuuden edellyttävän kaikkien alueen toimijoiden mukana oloa turvallisuuden tuottamisessa. Toinen asia sitten on tietenkin mahdollisen sopimuksen sisältö.

Venäjä on kuitenkin yhä ydinasesupervalta, joka käy neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa juuri umpeutuneen strategisten aseiden rajoitussopimus START I jatkosta ja Naton kanssa tavanomaisia aseita koskevasta TAE-sopimuksesta. Askel Venäjän yrityksissä läytää yhteisiä intressejä lännen kanssa on myös Nato-Venäjä neuvostossa äskettäin sovittu päätäs kartoittaa yhteiset turvallisuushaasteet, joista on mainittu erikseen mm. Afganistan. Venäjä sallii myös Naton tarvitsemien tarvikkeiden kuljetuksen alueensa läpi Uzbekistanin kautta Afganistaniin.

Myös Iranin politiikassa Venäjä ja USA hakevat yhteistä kieltä. Onkin nähtävissä, että Venäjä rakentaa laajalla skaalalla asemiaan. Pelivaraa antaa se, että sillä on sekä yhteisiä että erillisiä intressejä ei vain lännen, vaan myös uusien nousevien valtioiden, kuten Kiina, Intia, Brasilia ja Indonesia, kanssa.

Julkaistu Idäntutkimuksessa 9.12.2009

Katteetonta optimismia?

2009-10-12T01:33:00.000-07:00

Talouskriisi ei ole horjuttanut pääministeri Putinin ja presidentti Medvedevin suosiota. Kansan silmissä heidän välisensä arvojärjestys on myös pysynyt muuttumattomana. Kaksi kolmesta katsoo Putinin olevan Venäjän todellinen johtaja ja 13 % pitää Medvedeviä ylipäänsä päätöksentekijänä. Vielä harvempi uskoo, että Medvedev toteuttaa itsenäistä, uutta poliittista linjaa. Medvedevin markkinoimiin uusiin linjauksiin uskoo vain pari prosenttia kansasta. Tämä ja se seikka, että puolet venäläisistä uskoo silti pääministerin ja presidentin muodostavan vallankäytön tandemin, merkitsee, että kansan silmissä presidentti Medvedev on edelleenkin vain Putinin oppipoika. Tässä suhteessa yleinen mielipide Venäjällä ei kovin paljoa poikkea lännestä.

Toinen asia sitten on, kuinka paljon spekulointi miesten välisestä valtasuhteesta auttaa ymmärtämään sitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Varsinkin kun tiedämme, että heidän poliittisessa linjassaan ei juurikaan ole eroa. Jos eroavaisuuksia halutaan jostakin löytää, ovat ne tähän mennessä liittyneet lähinnä heidän erilaiseen habitukseensa – ei niinkään politiikan sisältöön.

Medvedev julkisti äskettäin duumalle tarkoitetun puheensa luonnoksen Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta kansan keskusteltavaksi. Siinä hän suomii niin railakkaasti Venäjän puutteita, että se vetää hyvin vertoja purevammallekin lännessä esitetylle Venäjä-kritiikille. Medvedev kysyy retorisesti, onko Venäjän säilyttävä jatkossakin alkeellisena raaka-ainetaloutena ja kroonisesti korruptoituneena maana, jolla on piintynyt tapa turvautua ongelmien ratkaisemiseksi joko valtioon, ulkomaihin, johonkin ”kaikkivoipaan oppiin” tai ylipäänsä kehen tahansa paitsi itseensä.
Dramatiikkaa presidentin julistamalle taistelulle menneisyyden taakkoja vastaan tuo hänen käyttämänsä uuspatrioottinen retoriikka. Hän vertaa ohjelmaansa Suuren isänmaallisen sodan kansalta vaatimiin uhrauksiin. Presidentin mukaan uudistukset vaativat venäläisiltä jälleen kerran sankarillista asennetta: ”Meidän aikamme oli tulevaisuutta niille sankareille, jotka voittivat meille vapauden”. Hänen mukaansa ”julman ja hyvin vahvan vihollisen” voittaneen kansan velvollisuus on nyt voittaa korruptio ja takapajuisuus sekä tehdä Venäjästä moderni ja hyvin järjestetty yhteiskunta.

On vaikea kuvitella, että Venäjän presidentti olisi voinut käyttää enää tämän vahvempaa symboliikkaa. Toisaalta on myös silmiinpistävää, että hänen ohjelmansa sisältää hyvin vähän mitään konkreettista, tulevaisuuden innovaatio-ohjelmien ja tieteellisteknisen vallankumouksen yleistä maalailua lukuun ottamatta. Venäjän todellisten rakenteellisten haasteiden mittasuhteesta kertoo jotain esimerkiksi monogorod-ongelma. Maassa lasketaan olevan noin 400 yhden tuotantoketjun varassa elävää, kriisin uhkaamaa tai sen kouriin jo nyt ajautunutta kaupunkia. Niistä 150–280 paikkakunnalle varaudutaan antamaan erityistukea jo ensi vuonna ja lähes 20 toivottomaksi arvioidulle kaupungille on laadittu asukkaiden siirtosuunnitelma. Monogorod-paikkakunnilla asuu noin neljäsosa Venäjän väestöstä ja ennen laman alkamista niiden osuus maan BKT:sta oli peräti 40 %.

Togliattin Ladoja valmistama autotehdas on yksi esimerkki näistä tehdaspaikkakunnista, joita hallitus ei yksinkertaisesti voi laskea konkurssiin. Lada-tehdas kuuluu niiden sosiaalisesti tärkeiksi määriteltyjen tuotantolaitosten joukkoon, joiden toimintaa tullaan jatkossakin tukemaan valtion varoista. Tämä on merkinnyt myös sitä, että kun ennen kriisin alkamista valtio kontrolloi vain noin 20 % Venäjän taloudesta, on sen kontrollissa nyt tukitoimien ansiosta noin 50 % taloudesta.

Lännen innostukselle Medvedevin esittämää kritiikkiä ja hänen peräänkuuluttamiansa uudistuksia kohtaan ei löydy katetta ainakaan venäläisten asenteista. Niin skeptisesti presidenttiin suhtaudutaan. Näyttääkin siltä, että aina kun joku Venäjällä esittää meidän omien käsitystemme ja toiveidemme mukaisia ajatuksia maan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, ne nostattavat meillä paljon suuremman innostuksen kuin itse Venäjällä. Näin tapahtui myös Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana. Tämä on johtanut paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa Venäjän presidentin suosion kasvu lännessä on yleensä korreloinut suoraan hänen suosionsa laskuun Venäjällä.
Ohjelmakirjoituksessaan Medvedev kommentoi myös Venäjän demokratian tilaa. Hänen mukaansa demokraattiset instituutiot ovat muotoutuneet valmiiksi ja vakiintuneet, vaikkakin ne ovat ”sangen kaukana ihanteesta”. Epäselväksi kuitenkin jää, mitä hän tällä tarkkaan ottaen tarkoitti. Ainoat konkreettiset seikat, jotka Medvedev tässä yhteydessä mainitsee, ovat heikko kansalaisyhteiskunta ja itsehallinnon alhainen taso. Tämä on tietenkin totta, mutta tuntuu silti kohtuuttomalta vierittää Venäjän demokratian ongelmat kansalaisyhteiskunnan kontolle, kun tiedämme miten nurjasti viranomaiset ja valtapuolueet suhtautuvat aidosti itsehallinnolliseen ja Venäjän politiikkaan vaikuttamaan pyrkivään kansalaisyhteiskuntaan.

Myös venäläinen versio terrorisminvastaisesta lainsäädännöstä – lait ääriliikkeiden vastustamiseksi – on tuottanut vähintäänkin yhtä vakavia ongelmia demokraattisten instituutioiden toiminnalle ja ihmisoikeuksille kuin Yhdysvalloissa presidentti Bushin kaudella luotu lainsäädäntö. Ja samaan aikaan kuin Medvedev puhuu internetin käytön ja sananvapauden puolesta, on oikeusministeriölle lähetetty lakialoite, joka antaisi turvallisuusviranomaisille huomattavan vallan säädellä palveluntuottajien välittämää tietoliikennettä aina internetin käyttäjien yhteyksien katkaisemiseen asti. Tämä siitäkin huolimatta, että jo nykyisen ekstremisimin vastaisen lainsäädännön nojalla turvallisuusviranomaisilla on mahdollisuus estää haluamiensa tahojen pääsy internetiin.

Asian periaatteellinen puoli koskee sitä, kuinka voimakkaasti turvallisuusviranomaiset voivat rajoittaa ihmisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, hallinnollisin päätöksin, ilman oikeuden päätöstä.

Spekulointi Medvedevin ja Putinin välisellä suhteella on ehkä viihteellistä ja helppo tapa lähestyä Venäjää, mutta loppujen lopuksi melko hyödytöntä maan ymmärtämiseksi. Venäjän suuriin kysymyksiin kuuluu tietenkin meitä kaikkia koskeva huoli siitä, minkälaisin vaurioin selviämme talouskriisistä. Tässä suhteessa Venäjän johto on vaikeiden päätösten edessä ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta se on asettanut kunnianhimoiset tavoitteet talouden ja yhteiskunnan modernisoinnille ja liberalisoinnille, mutta samalla sen tiellä on monta suurta rakenteellista ja poliittista estettä. Kysymys ei ole siitä, että Venäjän johto ei haluaisi ja osaisi edetä tällä tiellä, vaan siitä, sietääkö kansa vielä näidenkin uudistusten seuraukset.

Julkaistu idäntutkimus 3/2009 pääkirjoituksena

Kieli ja politiikka

2009-06-22T00:46:00.000-07:00

Kieli ja politiikka

Kieli ei ole vain asioiden ymmärrettäväksi tekemistä, vaan myös kulttuuria ilmentävä ja identiteettiä rakentava tekijä. Siksi se on ollut usein myös politisoituneen kulttuuri-identiteetin väline kansakuntien rakentamis- tai kriisivaiheissa. Kielen politisoitumisesta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä, sekä historiasta että nykyisyydestä. Voi vain muistuttaa omista kielisodistamme sortovuosiksi kutsuttuna autonomian aikana sekä 1920- ja erityisesti 1930-luvun kielitaistelusta Ruotsin kieltä vastaan. Venäläisistä puhuttiin ”vain hammasta purren” ja maassamme tuolloin asunut suhteellisen vähälukuinen venäjänkielinen väestö joutui pahimmillaan jopa piilottelemaan taustaansa suomalaistettavalta Suomelta.

Nuoren Suomen kansakuntaa rakennettiin yhteisestä etnisestä alkuperästä ja suomen kielestä, romantisoidusta kansankulttuurista ja historiankirjoituksesta. Ilmiölle on helppo löytää useita vastineita myös tämän päivän maailmasta. Myös Neuvostoliitossa kielikysymykset olivat keskeinen politiikan väline. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa maassa luotiin kansallisia kirjakieliä useille vähemmistökansoille. Näitä sekä vanhoja vähemmistökansojen kieliä suosittiin venäjän kustannuksella tsaarinaikaisen venäläissorron seurausten voittamisen nimissä. Tästä esimerkkinä mainittakoon kansallisissa tasavalloissa vähemmistökieliä puhuvien nostaminen johtaviin tehtäviin venäjänkielisten ohi, ammatilliset ja koulutukselliset kriteerit sivuuttaen.

Käänne tapahtui 1930-luvulla, kun perinteistä venäläistä kansallismielisyyttä hyödyntänyt Stalinin hallinto muutti myös kielipolitiikkaa. Aiemmin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja vähemmistökansojen kirjakieliä muutettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi niiden lähentämiseksi venäjänkieliseen kulttuuriin. Kansakuntaa yritettiin koota keskusvallan ympärille traditionaalisin keinoin korostamalla venäläistä kulttuuria neuvostopatriotismin sisältönä. Syykin tähän on ilmeinen. Venäläisillä kansana ei ollut historiallisesti muuta isänmaata kuin Neuvostoliitto, toisin kuin monilla vähemmistökansoilla, joilla oli kieli- ja kulttuurisukulaisuuden vuoksi rajantakaisia kontakteja ja tukea sekä myös halua niiden tiivistämiseen jopa aina Neuvostoliitosta eroamiseen asti. Kielipolitiikka oli yksi väline, jolla neuvostojohto pyrki rajoittamaan näitä kontakteja rajan yli ja integroimaan kansakuntaa yhtenäisemmäksi venäjänkielisen koulutuksen ja kulttuurin avulla.

Ei ole yllättävää, että myös nykyisen Venäjän kieli- ja koulutuspolitiikka on yhdistetty isänmaalliseen kasvatukseen. Virallisia kieliä ovat venäjän lisäksi federaatioon kuuluvien tasavaltojen viralliset kielet sekä kansankielet alueilla, joilla niiden puhujia asuu yhtenäisinä ryhminä. Venäjän asemaa maata yhdistävänä lingua francana korostaa ja edistää sen rooli korkeimman koulutuksen, liike-elämän ja myös kansainvälisen kanssakäymisen kielenä. Vähemmistökansojen lähentämistä venäjänkieliseen kulttuuriin ja samalla niiden oman kielen merkityksen heikentämistä edistää presidentti Putinin vuonna 2002 tekemä päätös, jonka mukaan kaikkien Venäjän virallisten kielten, myös tasavaltojen virallisten kielten, aakkoset perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon. Siirtyminen latinalaisiin aakkosiin on mahdollista vain liittovaltion säätämällä lailla, jonka hyväksyminen vaatii presidentin ja duuman päätöksen. Niin kuin 1930-luvulla, myös nyt kyrillisten kirjainten käyttämisen tarkoitus on edistää muunkielisten siirtymistä käyttämään venäjän kieltä lingua francana.

Venäjällä puhutaan yhä noin 160 kieltä, joista tosin noin sataa vain paikallisesti pienissä yhteisöissä. Suurta osaa niistä uhkaa kuihtuminen. Joukkoon lukeutuvat myös suomi ja karjalan kielet, joiden käyttöala on supistunut tietoisen politiikan, siitä seuraavan resurssien niukkuuden ja väestön vähenemisen myötä niin pieneksi, että niiden kohdalla on kyse lähes viimeisestä rajasta kuilun partaalla. Merkittävä ulkoinen tekijä on ollut koulutetun suomen- ja karjalankielisen väestön paluumuutto Suomeen 1990-luvulta lähtien.

Kielikysymysten poliittista käyttöä ei tarvitse kuitenkaan etsiä vain historiasta tai idästä. Baltian maissa kansalaisuuslait ja niihin kuuluva kielipolitiikka ovat olleet julkisen keskustelun aiheena niiden itsenäistymisestä lähtien. EU-jäsenyyshakemuksen myötä maat muuttivat lakejaan vastaamaan paremmin eurooppalaisia käytäntöjä, mutta tilanne on silti yhä vaikea. Baltian maissa päädyttiin 1800-luvun kansallisromantikkojen vaalimaan käsitykseen kansasta, jolla on ”yksi kieli, yksi mieli”. Osittain myös tämän seurauksena, muita syitä lainkaan vähättelemättä, Virossa ja Latviassa asuu yhä huomattava määrä venäjänkielistä väestöä, joka ei saa kansalaisuutta siksi, että he eivät halua tai pysty suorittamaan sen edellytyksenä olevaa kielikoetta.

Ei voi kuitenkaan väittää, että baltit olisivat yksin vaatimassa peruskielitaitoa kansalaisuutensa edellytyksenä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että venäjän kielelle ja sen puhujille ei haluttu antaa virallista asemaa. Myös Suomessa kansalaisuuden saamiseksi vaaditaan kielitaidon osoittamista joko suomeksi tai ruotsiksi. On hyvä muistaa, että kielen merkitystä identiteetille ja siihen kytkeytyvää tunnetta ei tarvitse etsiä vain Baltian maista. Myös Suomessa on helppoa saada aikaan kiivaskin keskustelu nostamalla esiin ruotsin kielen virallinen asema.

Kieli luo myös sosiaalisia hierarkioita. Kielitaito laajentaa usein sekä uralla etenemisen että ammatin harjoittamisen mahdollisuuksia. Se voi tuoda myös välitöntä hyötyä osaajalleen palkanlisänä ja mielekkäämpinä työtehtävinä. Suomessa ei voi tulla valituksi valtion virkamieheksi, ellei ole suorittanut ruotsin kielen virallista koetta. Myös venäjän kielen käyttöala on laajentunut Suomen ja Venäjän välisen kanssakäymisen lisääntymisen myötä.

Vaikka noin 50 000 Suomessa asuvan venäjänkielisen kielioikeuksia ei ole määritelty laissa ja kaikki sitä koskeneet ajatuksetkin on tyrmätty, välillä myös melko tunnepitoisesti, on venäjän kielen asema määritelty Suomen ja Venäjän 1992 solmimassa valtiosopimuksessa. Siinä molemmat maat sitoutuvat tukemaan toistensa kansojen ja kansallisuuksien ”omaperäisyyden säilyttämistä” omissa maissaan sekä ”suojelemaan toistensa kieliä, kulttuuria ja historian muistomerkkejä”.

On helppo nähdä, että näiden kysymysten toteuttamista määräävät sekä politiikka että tunne, jotka molemmat ovat alttiita muutoksille. Kieli kuuluu niin kiinteästi ihmisen identiteettiin, että todellisen valintatilanteen tullen se jättää harvoin ketään kylmäksi.

Julkaistu Idäntutkimuksessa 2/2009

Nato ei ole mörkö vaan sotilasliitto

2009-05-04T03:54:00.001-07:00

Suomalaisia on suostuteltu vuosia Nato-jäsenyyden kannalle. Vanhasen hallituksen ensimmäinen ulkoministeri Ilkka Kanerva laati ”turistioppaan” Natoon, ja Alexander Stubb puolestaan on keskittynyt ampumaan alas ”Nato-mörköjä”. Väitetään, että kansan Nato-vastaisuus perustuu virheelliseen tietoon ja tunteisiin. Siksi on vain kumottava nämä ”möröt” ja kansa kääntyy kannattamaan jäsenyyttä. Tällainen mörköjahti on tietenkin helppoa sen jälkeen kun Naton kannattajat luovat ensin itse ne virheelliset vastaväitteet, joita sitten kumoavat.

Emme me kriitikot väitä, että Nato toisi ydinaseita Suomeen. Olemme sanoneet, että jäsenyys sitoisi Suomen turvallisuuspolitiikan osaksi Naton ydinaseisiin perustuvaa strategiaa. Se merkitsisi muutosta siihen, että Suomi on tähän asti pitänyt tärkeänä ydinaseriisuntaa. Siksi voi vain toivoa, että presidentit Barak Obama ja Dmitri Medvedev todella tarkoittavat sitä mitä ovat sanoneet, kun he ovat julistaneet tavoitteekseen ydinaseettoman maailman. Viimeksi tällaisista asioista puhui noin 20 vuotta sitten Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov.

Emme me rauhanliikkeessä ole myöskään väittäneet, että Yhdysvallat päättäisi yksin Natossa tai etteikö Natossa tehtäisi päätöksiä kaikkien jäsenten päätöksellä. Olemme sanoneet, että se on Yhdysvallat vetoinen. Ilman sitä Nato ei ole toimintakykyinen, mutta ilman muiden jäsentensä kuin Yhdysvaltojen tukea se pärjää aivan mainiosti.

Se taas, että Natossa päätökset tehdään kaikkien jäsenten toimesta, ei vielä tee siitä demokratian airutta. Se on sotilasliitto, jonka tehtävänä on toteuttaa itse määrittelemiänsä poliittisia päämääriä maailman epädemokraattisimmin keinoin: asevoimin väkivaltaa käyttäen.

Myöskään kaikki Nato-maat eivät ole kovin kunnostautuneita demokratian ja tasa-arvon toteuttamisessa. Turkkia ei ole hyväksytty EU:n jäseneksi demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien ongelmiensa vuoksi, Bulgaria ja Romania ovat joutuneet EU:n tarkkailuun korruption, härskien ”hyvä veli” verkostojen ja vähemmistöjensä kohtelun vuoksi. Ja vanhoista jäsenmaista Italiassa murhataan mafiaa vastaan toimivia syyttäjiä, tuomareita ja toimittajia. Sen talouden ja sitä myötä myös poliitikkojen merkittävä osa on kytköksissä mafiaan. Pääministeri Silvio Berlusconi on kunnostautunut säätämällä lakeja, joilla hän on välttänyt joutumisen oikeuden eteen tekemisistään.

Suomen puolustusmenot (BKT:sta) ovat olleet alle Naton suositusten, mutta Vanhasen hallitus on päättänyt Nato-yhteensovittaa myös ne ja tehdä niihin tasokorotuksen. Kuntien menoja, hyvinvointipalveluja ja jopa kouluruokailuun käytettyä pientä summaa supistetaan, mutta hävittäjiin hankitaan uusia ohjuksia ja ilmapuolustusjärjestelmää uusitaan aivan kuin valmistautuisimme käymään piankin hyökkäävää vihollista eikä meitä nyt kurittavaa lamaa vastaan. Kuka rohkenisi sanoa ääneen, että eihän keisarilla ole vaatteita?

Miten se nyt olikaan?

2009-03-09T01:19:00.000-07:00

Suomen Nato-jäsenyydelle on vahvoja perusteluja, uusia arvioita ei ole Nato-jäsenyydestä tehty ja on myös esitetty perusteluja jäsenyyttä vastaan. Kun jopa päättäjät tulkitsevat hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa näin erisuuntaisesti, antaa se ulkopolitiikan linjasta vähintäänkin sekavan vaikutelman.

Selonteossa arvioidaan, että Naton ja EU:n laajeneminen on ”vakiinnuttanut oloja” lähialueellamme. Tämä siitä huolimatta, että Baltian maiden ja Puolan suhteet Venäjään ovat olleet pikemminkin jännittyneet kuin vakaat. Venäjän suhtautumista Naton laajenemiseen kuvataan ”kriittiseksi”, vaikka se tosiasiassa on vastustanut Naton laajenemista mm. Ukrainaan ja Georgiaan suorastaan raivokkaasti. Venäjän vastustus otettiin sen verran tosissaan myös Saksassa, Ranskassa ja muissa suurissa eurooppalaisissa Nato-maissa, että ne arvioivat olevan parempi pitää Ukraina ja Georgia Naton ulkopuolella.

Suomeen ei katsota kohdistuvan suoranaista sotilaallista uhkaa ja sellaisen syntyminen edellyttäisi selonteon mukaan Suomen joutumista osaksi laajempaa eurooppalaista kriisiä. Tämä kriisiskenaario jätetään avaamatta, mutta itsestään selvää on, että se voi näillä näkymin liittyä vain Venäjän ja Naton ja Venäjän ja EU:n suhteisiin.

Naton perusolemukseksi määritellään sen kollektiivisen puolustuksen velvoite J5, mutta samalla tunnustetaan se tosiasia, että Nato ei enää panosta jäsenmaidensa alueelliseen puolustuksen. Siksi Natolla ei myöskään ole esimerkiksi Baltian maiden puolustuksen suunnitelmaa. Ja siksi myös Norjan puolustusministeri lausui taannoin ääneen epäilyn, jonka hän tosin joutui sittemmin perumaan, Naton kyvystä ja halukkuudesta puolustaa ainakaan näillä leveysasteilla jäsenmaitansa.

Ellei Nato enää vastaa jäsentensä alueellisesta puolustuksesta, niin minkälaisiin tehtäviin sitä sitten tulevaisuudessa käytetään? Kaikki viittaa siihen, että ne liittyvät Afganistanin ja Irakin sotien kaltaisiin operaatioihin. Molemmat tosin alkavat näyttää yhä raskaammin myös epäonnistuneilta sodilta. Yhdysvallat liittolaisineen on juuttunut Irakiin ja Afganistanissa sen käymä terrorisminvastainen sota on levittänyt taistelut myös ydinasevalta Pakistanin puolelle.

Viisas katsoisi mitä tuleman pitää ennen kuin julistaa Naton kriisinhallintaorganisaatioksi. Ainakin Afganistanissa se alkaa pikemmin olla osa kriisiä.

Selonteossa todetaan myös, että Yhdysvaltojen Puolaan ja Tšekkiin suunnittelemien ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvien tukikohtien perustaminen on ollut yksi syy Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden huononemiseen. Silti Yhdysvalloilla nähdään olevan ”edelleen keskeinen rooli Euroopan ja myös Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä”. Ajatusta ei täsmennetä, mutta ainakin se herättää kysymyksen, voisiko tämä liittyä Itämeren osalta selonteossa ennakoituun Baltian maiden hakemaan puolustusjärjestelyjen uudistamiseen? Balttien tarve tähän syntyi Georgian sodan johtopäätöksenä. Yksi vaihtoehto voisi tietenkin kahdenvälinen sopimus Yhdysvaltojen kanssa Puolan ja Tšekin tapaan koska Nato ei ole ollut kovin innokas perustamaan sotilastukikohtia Baltian maihin siellä esitetyistä toivomuksista huolimatta.

Markku Kangaspuro

Julkaistu kolumnina Rauhan Puolesta 1/2009

Georgian sodan seurauksista

2009-01-23T06:45:00.000-08:00

Mitä sitten viiden päivän sodassa tapahtui? Asiasta vallitsee edelleenkin melko erilaisia arvioita, mutta muutamista perusseikoista on yksimielisyys. Georgia hyökkäsi ja valloitti Etelä-Ossetian pääkaupunki Tšinvalin pitkään jatkuneiden kahakoiden jälkeen. Tämä on antanut aiheen hedelmättömään keskusteluun siitä, provosoiko Venäjä Georgian hyökkäämään ja oli siten itse asiassa itse sodan aloittaja. Jokainen sota tarvitsee syynsä, mutta pelkän provokaation spontaanina seurauksena se ei syty, niin paljon suunnittelua ja organisointia se aina vaatii.

Jos on myös uskominen Yhdysvalojen ulkoministeriön lausuntoja siitä, että se teki kaikkensa estääkseen Georgian presidentti Mihail Saakashvilia hyökkäämästä, on kysyttävä mikä sai Saakashvilin sivuuttamaan jopa tärkeimmän tukijansa suorasanaiset varoitukset?

Julkaistu -> Idäntutkimuksen pääkirjoituksena 3/2008

Haastattelu Georgian sodasta Suomen Kuvalehdessä

2009-01-23T06:37:00.000-08:00

Georgian joukkojen hyökkääminen Etelä-Ossetiaan oli "jonkunlainen yllätys" Aleksanteri-instituutin tutkimuspäällikkö Markku Kangaspurolle. Etelä-Ossetian ja Abhasian tilanne on kiristynyt ja kärjistynyt entisestään, mutta Kangaspuro ei olisi uskonut, että Georgian presidentti Mihail Saakashvili lähtee tällaiseen uhkapeliin.

Haastattelu YLE:n Ajantasan lauantaivieraana

2009-01-11T02:17:00.000-08:00

Tero Heinänen haastattelee minua Georgian sodasta, Venäjän tutkimuksesta ja Rauhanpuolustjista.

Lähetyksen (29.11.08) alussa on naisten hiihdon selostusta parin minuutin ajan, joten "kärsivällisyyttä".

http://areena.yle.fi/toista?id=1686669

Venäjän talouskriisi

2008-12-19T06:45:00.000-08:00

Venäjällä uskoteltiin pitkään, että Yhdysvalloissa puhjennut subprime-kriisi ei koskettaisi sitä. Toisin kävi. Venäjän huima tuontitavaroihin perustunut kulutuksen kasvu rahoitettiin pääasiassa raaka-aineiden viennillä, josta öljy, kaasu ja metallit muodostivat noin 80 %. Jo yksin energian vienti vastasi noin 2/3 viennin kokonaisarvosta ja tuotti kolmasosan koko Venäjän BKT:sta. Näiden lukujen valossa on sanomattakin selvää, että energian hinnan romahdus aiheutti koko maan taloudelle aivan uuteen tilanteen.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan jatkuneet kulutusjuhlat eivät Venäjällä enää jatku. Vaikka varallisuus on jakautunut erittäin epätasaisesti ja tuloerot ovat olleet Latinalaisen Amerikan luokkaa, noin 17-kertaiset, on Venäjälle syntynyt myös osittain matalan tuloverotuksen ansiosta kulutuskykyinen keskiluokka. Vuodesta 1999 lähtien väestön keskimääräiset reaalitulot ovat kaksinkertaistuneet, mikä näkyy erityisesti keskuksissa. Suomessa siitä ovat päässeet nauttimaan erityisesti itärajan elinkeinoelämä sekä laajemmin matkailuala ja elintarviketeollisuus.

Venäjän asema on nykyisen tiedon perusteella sikäli hyvä, että se on käytännössä velaton ja sen käytettävissä olevat valuuttavarat ovat joidenkin arvioiden mukaan maailman toiseksi suurimmat Kiinan jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Venäjän valuuttavarannot ovat tällä hetkellä noin 450 miljardia dollaria, mutta yritysten velkojen arvioidaan nousevan peräti 527 miljardiin dollariin. Vielä viime elokuussa maan valuuttavarantojen arvoksi laskettiin noin 600 miljardia dollaria. Tästä ne ovat vajonneet noin neljänneksen ja pudonneet siten pienemmäksi kuin mitä yritysten velkaantuneisuus on. Venäläiset suuryritykset ovat lainanneet rahaa ulkomailta osakkeitaan vastaan ja kun Moskovan pörssin osakeindeksi RTS romahti lyhyessä ajassa noin 70 %, lainanantajat hermostuivat ja sulkivat luottohanansa. Kun kysyntä markkinoilla samaan aikaan supistui ja myös Venäjän tärkeimmän vientituotteen, öljyn, hinta romahti, oli maa ajautunut keskelle rahoituskriisiä.

Samalla kun Venäjän valtio on tullut tähän mennessä 200 miljardin pelastuspaketilla yritysten avuksi, myös siellä kuten muuallakin on käynnistynyt keskustelu yritysten saaman tuen vastikkeellisuudesta ja kriisin rasitusten jakautumisesta eri väestöryhmien kesken. Sekä pääministeri Putin että presidentti Medvedev ovat vakuuttaneet, ettei sosiaaliohjelmista leikata ja että muun muassa työttömyyskorvauksia nostetaan. Toinen keskustelussa esiin noussut teema on ollut talouskriiseissä usein tapahtuva omaisuuksien uusjako. Valtiolla on varaa ostaa halpoja osakkeita.

Vallitsevan hallinnon kriitikkona nykyään tunnettu Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov on kuvannut asetelmaa myös Yhdysvaltojen talouskriisin hoidosta käytetyllä tutulla vertauksella siitä, että hallitus sosialisoi yritysten riskit ja tappiot, mutta yksityistää voitot. Illarianovin mukaan Venäjää uhkaa Putinin taustalla toimivien silovikkien otteen kiristyminen taloudesta. Hallitsevan eliittien eri ryhmittymien valtataisteluun vallasta ja omaisuuksista viittaavat myös useat muut analyytikot. Illarionovin mukaan Venäjästä uhkaa tulla monopolistinen, FSB-taustaisten Putinin tukimiesten johtama systeemi. Näiden silovikkien johdolla vahva valtio ja suuryritykset ovat muodostamassa yhteen kietoutunutta state-private partnership -järjestelmää, jossa voitot on yksityistetty ja velat kansallistettu. Illarionovin kauhuskenaarion mukaan kyse ei kuitenkaan ole paluusta Neuvostoliittoon tai edes valtiojohtoiseen talouteen, vaan käänteestä kohti korporativistista valtiota.

Putin-Medvedev -tandemin suurin huolenaihe näyttäisi tällä hetkellä olevan estää heidän huolella rakentamansa valtajärjestelmän romahdus. Kun valtion käytössä olevat taloudelliset resurssit supistuvat, väestön reaalitulot laskevat työttömyyden kasvun, inflaation ja ruplan devalvoitumisen myötä, on vaarana että ihmisille annettu lupaus paremmasta tulevaisuudesta murenee. Tämä voi johtaa opposition kannatuksen kasvuun ja aiheuttaa särön eri linjoihin jakautuneen Yhtenäinen Venäjä -puolueen sisällä. Pahimmassa tapauksessa se voisi johtaa puolueen hajoamiseen kilpaileviksi ryhmittymiksi, mikä taas johtaisi Venäjän politiikan kentän uusjakoon ja poliittiseen epävakauteen, joiden välttäminen on ollut tähän asti Putinin politiikan johtotähti.

Siksi ei ole yllättävää, että Medvedevin Putinilta perimä, Kremlin ”pääideologina” tunnettu Vladislav Surkov ja Medvedev ovat molemmat käyttäneet paljon aikaa ”keskiluokan” vakuuttamiseen siitä, että valtio pitää heistä huolen. Lama on tuonut ihmisten mieliin vuoden 1998 ruplan arvon romahduksen ja sitä seuranneen äkkiköyhtymisen. Surkov julisti äskettäin pidetyssä Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokouksessa, että Venäjän päätehtävä on keskiluokan suojelu. Hänen jo tuoreeltaan myös kritiikkiä herättäneen teesinsä mukaan Venäjän 1980-luku oli intelligentsian aikaa, 1990-luku taas kuului oligarkeille ja nyt, uuden vuosituhannen alussa, eletään keskiluokan vuosikymmentä. Siksi hänen mukaansa valtion tehtävä on suojella keskiluokkaa ulkopuolista, lännestä tulevaa uhkaa, tällä kertaa talouskriisiä vastaan. Surkovin yksinkertainen sanoma oli, että koska Venäjä on keskiluokan valtio ja venäläinen demokratia on keskiluokan demokratiaa, valtion täytyy suojella omiaan. Siksi valtion tulee toteuttaa politiikkaa, jolla keskiluokan työpaikat säilytetään ja sen ostokykyä pidetään yllä.

Näyttää siltä, että Venäjän hallitseva eliitti uskoo yhä pystyvänsä välttämään Venäjän ajautumisen talouskriisiin, joka rokottaisi sille kannatuksensa antaneen, elämänsä jotenkin jaloilleen saaneen väestön enemmistön asemaa. Tehtävä on haastava ja se asettaa Kremlin vaikeiden valintojen eteen. Miten ja kenen ehdoilla tai kustannuksella talousuudistuksia ja investointeja tulisi jatkaa tilanteessa, jossa valtiontalouden liikkumavara on supistunut rajusti? Vaikka vakautusrahastoihin kerätyt valuuttavarannot riittäisivät ensi vuodeksi, on kymmenen vuoden aikana kerätyt varannot sen jälkeen kutakuinkin syöty, mutta Venäjän taloudessa ei ole vieläkään toteutettu välttämättömiä rakenteellisia muutoksia ja luotu perustaa uudelle hyvinvointiyhteiskunnalle. Voidaan kysyä, hukkasiko Venäjä momentuminsa uudistusten läpivientiin silloin kun sillä vielä olisi ollut käytettävissä siihen tarvittavat taloudelliset resurssit?

Surkovin julistuksen mukaan presidentti Medvedev ja pääministeri Putin ovat keskiluokan johtajia, jotka eivät anna keskiluokan tuhoutua. Asian voisi sanoa toisinkin: Putin ja Medvedev ovat Venäjän johtajia, joilla ei ole aikomustakaan antaa valtansa tuhoutua.

Helsingissä 5.12.2008

Julkaistu Idäntutkimus 4/2008

Pelon politiikka

2008-10-17T00:37:00.000-07:00

Pieni pilke silmäkulmassa voi sanoa, että suomettumiselle olisi taas tarvetta. Venäjän nousun myötä maailma on taas tilanteessa, jossa sen tekemiset vaikuttavat siihen miten turvalliseksi olomme tunnemme. Venäjä-arviot poikkeavat kuitenkin melkoisesti pelkästään Itämeren piirissä. Jos Suomi, Ranska ja Saksa noudattavat pragmaattista ja yhteistyöhakuisempaa linjaa, eivät Baltian maat, Puola ja nykyään myös Ruotsi ja Britannia kaihda kovaakaan vastakkainasettelua sen kanssa.

Kysymys on siitä, miten Venäjän naapurien pitäisi turvallisuudestaan huolehtia. Jos Venäjän johtoa voidaan verrata Hitleriin niin kuin Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt teki, on melko luonnollista, että tämän kauhukuvan vastapainoksi haetaan sotilaallista voimaa. Sitä taas ei löydy mistään muualtakaan kuin USA:n johtamasta NATO:sta. Viime kädessä valitsemme, palataanko EU:n ja Venäjän suhteissa pelon ja kylmän sodan maailmaan, vai löydetäänkö vuoropuhelun ja kompromissien tie.

Olisi tietenkin helppo sanoa, että vuoropuhelun tie on osoittautunut idealismiksi ja kuljettu loppuun viimeistään Georgian ja Venäjän välisen sodan seurauksena. Venäjä hyödynsi häikäilemättömästi Georgian presidentti Saakashvilin hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan ja osoitti olevansa jälleen alueellinen suurvalta. Samaan aikaan sieltä tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia siitä, kuinka erilaisia oppositiovoimia tukahdutetaan.

NATO-vaihtoehto synnyttää kuitenkin väistämättä tilanteen, jossa siihen nojaavat valtiot joutuvat tekemään ”palveluksia” Yhdysvalloille sen sotilaallisen tuen ”lunastamiseksi”. Sen hintana Georgia lähetti 2000 sotilasta miehittämään laittomasti Irakia yhdessä muiden Yhdysvaltojen lähimpien liittolaisten kanssa. Puola taas teki kahdenvälisen sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kiistanalaiseen tähtiensotahankkeeseen kuuluvan tutkatukikohdan sijoittamisesta alueelleen. Samassa kaupassa puolalaiset saivat Venäjää vastaan suunnatut ohjustentorjuntaohjukset. Ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan keskelle Eurooppaa sijoitetaan uusia ohjusjärjestelmiä. Tšekissä kansalaisten selvä enemmistö taas vastustaa oman hallituksensa aikomusta solmia vastaava tutkatukikohtasopimus.

Siksi on samalla sekä pelottavaa että toivoa herättävää seurata USA:n presidentinvaalikamppailua. Barack Obaman ja John McCainin ulkopolitiikan välillä näyttäisi olevan todellisia eroja – josta ei tietenkään vaalikamppailun perusteella voida tehdä mitään varmoja päätelmiä. Mutta silti, siinä kun McCain uskoo näköpiirissä olevaan voittoon Irakissa, syyttää Obama sotaa ja sen perusteluja kovin sanoin vääriksi. Ja kun McCain näkee Venäjän johtajien silmissä kolme kirjainta KGB, syyttää Obama kilpailijaansa kylmän sodan lietsomisesta ja vaatii rakentavaa suhtautumista Venäjään. Mutta toisiko Obama vaalitunnuksenaan käyttämänsä iskulauseen ”toivo” lisäksi myös lupaamansa muutoksen? Vaikka en itse menisi lyömään vetoa tämän puolesta, ei myöskään ole epäselvää, että McCain käyttää vaarallista kylmän sodan retoriikkaa ja lietsoo militaristista vastakkainasettelua. Siksi ainakin toivon, että Obama edustaisi sittenkin edes sitä pientä toivoa, mikä meidän on hyvä aina säilyttää.

Julkaistu Rauhan Puolesta lehdessä 3/2008

Kosovon ongelma

2008-06-13T12:19:00.000-07:00

Serbiaan kuuluneen Kosovon maakunnan yksipuolinen itsenäisyysjulistus ja sen tunnustaminen on osoittautunut juuri niin ongelmalliseksi kuin kriitikot väittivät. Vastuuta Kosovon itsenäisyydestä ei ole kyetty siirtämään YK:lta EU:lle eikä mikään viittaa siihen, että EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehnin optimistinen arvio Kosovon itsenäistymisestä Jugoslavian hajoamissotien loppunäytöksenä pitäisi paikkansa. Se kasasi Serbian EU-jäsenyyden tielle uusia esteitä ja tarjosi toisaalta Venäjälle vahvat pelikortit Balkanilla. Lisäksi Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen hajotti myös EU:n omat rivit.

Lähellä on ajatus, että Balkanin korttipelissä Musta Pekka on jäämässä Euroopan käteen. Yhdysvaltojen voimakkaasti tukema Kosovon itsenäistyminen on kaatumassa pysyvänä kriisinä Euroopan syliin.

Lisää aiheesta Idäntutkimuksen artikkelissani: linkki

SOVINTO JA SUOMEN KANSALAISSOTA

2008-05-31T11:58:00.000-07:00

Kansallisteatterissa esitettävässä Kristian Smedsin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Koskela ja hänen miehensä kännäävät Venäjän Karjalassa. Kansalaissodasta on aikaa vain parikymmentä vuotta ja joukkueenjohtaja Koskela manaa Suomen herroja ja alkaa hoilottaa ”punaisten kapinalaulua”. Kaikkihan ”me olemme samanlaisia torpparin poikia”, niin kannaslainen talvisodassa tilansa menettänyt Rokka kuin muutkin, Koskela todistelee hämmentyneille miehilleen. Vähitellen miehet yhtyvät epäröiden, osa pilke silmäkulmassa Koskelan hoilaukseen.

Smedsin Tuntematon sotilas kommentoi vahvasti keskustelua kansallisesta sovinnosta, sovituksesta ja anteeksipyytämisestä. Kun Koskelan miehet ovat rohkaistuneet kapinalauluun, komentaa Koskela myös yleisöä laulamaan: ”Köyhä Suomen kansa/ katkoo kahleitansa/ kärsimysten malja se jo kukkuroillaan on –– Hallitus on vankka/ kätyrlauma sankka...”

Yleisö vaikenee, joukosta kuuluu vain muutama heikko ääni. Koskela alkaa manata meitä, virkamiehiä pikkutakeissaan, opiskelijoita ja duunareita. Kaikkihan te olette samaa kansaa, samanlaisia kuin torpparin poika. ”Ettekö te perkele osaa laulaa”, Koskela karjuu, ”laulakaa nyt, nythän on kansallisen sovinnon aika! Nythän kaikki voivat laulaa myös punaisten lauluja.”

Euroopan suurimmat noin 80 000 lapsen, naisen ja miehen vankileirit, noin 14 000 nälkään ja tauteihin kuollutta ja noin 5 000 kenttäoikeuksissa ilman oikeudenkäyntiä ja kostoksi teloitettua ovat jättäneet pysyvät jäljet kansakunnan muistiin. Unohdus ja asioista vaikeneminen eivät ole mahdollisia. Niin kuin eri maiden kansanmurhia ja sisällissotia tutkineet tutkijat ovat todenneet, vääryyttä kokeneet ja heidän lapsensa eivät voi unohtaa. He kokevat erilaisia tunteita häpeästä vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Myös seuraavat sukupolvet saavat osansa omaisiaan kohdanneesta inhimillisestä murheesta. Vasta viides sukupolvi kykenee ottamaan enemmän etäisyyttä tapahtumiin ja pystyy käsittelemään asioita viileämmin.

Oleellista kansallisen sovinnon tekemiseksi ja tapahtumista ylipääsemiseksi ei ole unohtaminen. On välttämätöntä ymmärää tapahtuneita prosesseja. Koko karu totuus ja tapahtuneet vääryydet on selvitettävä ja tunnustettava niin pitkälle kuin on mahdollista. Myös sen tunnustaminen, että kansalaissodan syistä – syyllisistä puhumattakaan, jos niitä etsitään – ei synny välttämättä yksimielisyyttä.

Tuntemattoman sotilaan Koskelan viesti siitä, että sovinnon aikana myös punaisten ”totuus” ja viesti on hyväksyttävä kuuluvaksi kansalliseen maisemaamme, on tärkeä. Sovinto ei synny voittaneen sanelusta. Siksi on ollut kuvaavaa, kuinka kansalaissota herättää yhä poliittisia intohimoja Suomessa. Oikeisto on arvostellut presidentti Halosta siitä, että hän on, taustansa tunnustaen, osallistunut ”niin paljon” punaisten muistotilaisuuksiin. Kansalaissodan symboliikka on yhä myös osa suomalaista poliittista kulttuuria ja symboliikkaa. Nukkeanimaatio Mannerheimista ja punaisten muistomerkit kykenevät yhä herättämään tunteita. Ehkä tarvitsemme myös tänä päivänä uhmakkaan Koskelan, suorapuheisen Lahtisen ja kaiken karnevalisoivan Honkajoen keskuuteemme herättelemään meitä liiallisesta keskiluokkaisesta itsetyytyväisyydestämme.

Julkaistu Rahanpuolesta 2/2008

Putinin perintö

2008-03-26T07:54:00.000-07:00

Venäjä on päätynyt monipuoluevaalien ja suoran presidentinvaalin kautta presidentin johtamaksi yhden puolueen järjestelmäksi, jossa opposition roolina on esittää kuvitteellista vallan vaihtoehtoa. Tätä kirjoitettaessa (19.2.08) presidentti Putinin seuraajan nimi ei vielä ole keskusvaalilautakunnan vahvistama, mutta silti jo nyt on kaikkien tiedossa, että hän on Dmitri Medvedev. Tämä kertoo paljon Venäjän poliittisesta kulttuurista: suurelle enemmistölle riittää, että maassa säilyy vakaus ja vauraampaa elämää lupaava talouskasvu jatkuu.

Tässä saattaa piillä myös osaselitys sille, miksi talousbuumin synnyttämä keskiluokka ei ole ”ideologian oppien” mukaisesti ryhtynyt Venäjän demokratisoimisen moottoriksi – ainakaan vielä. Hallitsevan puolueen Yhtenäisen Venäjän, tulevan presidentin Dmitri Medvedevin ja hänen pääministeriehdokkaansa Vladimir Putinin kansansuosio on todellinen ja häkellyttävän suuri.

Vaikka tilanne on puoluekentän osalta erikoinen, on hyvä huomata, että myös monessa muussa maassa presidenttien suosiolukemat yltävät 60–70 prosenttiin. Presidentti Kekkonen paistatteli lähes kaksikymmentä vuotta kansansuosikkina ja istuva presidentti Tarja Halonen kerää säännöllisesti ”venäläiset” suosiolukemat.

On kuitenkin lisättävä, että Venäjän presidentinvaaleja – vaalikamppailusta ilman julkista keskustelua ei oikein voi puhua – ja tapaa, jolla Yhtenäinen Venäjä -puolue on johtavan asemansa hankkinut, ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata reiluksi, jos mittarina pidetään puolueiden ja ehdokkaiden käytettävissä olleita resursseja ja heidän saamaansa medianäkyvyyttä. Yhtenäinen Venäjä ja presidentin hallinto ovat käyttäneet hallinnon resursseja ja valtamediaa sumeilematta hyväkseen. Keinoihin ovat kuuluneet mm. ihmisten painostaminen liittymään Yhtenäinen Venäjä -puolueen jäseneksi ja äänestämään sitä vaaleissa sekä viranomaisten toimet oppositiopuolueiden ja ehdokkaiden toiminnan ja vaaleihin osallistumisen vaikeuttamiseksi. Useat oppositiopuolueet ovat toistuvasti syyttäneet vaaleissa tapahtuneen vakavia vaalirikkomuksia. Myös ETYJ:n vaalitarkkailijat ovat kiinnittäneet ongelmiin huomiota.

Uusi hälyttävä tapahtuma on Pietarin Eurooppalaisen Yliopiston kohtelu. Putinin hallinto ja Yhtenäinen Venäjä käynnistivät viime vuoden lopulla hyökkäyksen yliopistoa vastaan ja päättivät samaan aikaan sulkea British Councilin toimistot Pietarissa ja Jekaterinburgissa. Yliopistoa syytettiin lännen ”agenttina” toimimisesta, koska se toteutti EU-rahoitteista kolmivuotista vaalikoulutusprojektia. Hyökkäyksen seurauksena yliopiston johto katsoi viisaimmaksi lakkauttaa projektin vuoden alussa, mutta silti jo maaliskuussa yliopiston tilat suljettiin paloturvallisuuteen vedoten. Yliopiston piirissä toimenpide on nähty hyökkäyksenä riippumatonta ja kriittistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja yhteiskunnallista ajattelua vastaan. Niin kuin useissa muissakin tämänkaltaisissa tapauksissa, operaatio on toteutettu soveltamalla valikoivaa lainkäyttöä. Tällä kertaa välineeksi otettiin paloturvallisuusmääräysten noudattamatta jättäminen. On ironista, että Pietarista uransa aloittanut Medvedev on presidentinvaalipuheissaan korostanut välttämättömyyttä päästä eroon juuri tällaisesta viranomaismielivallasta.

Tilanne on lännelle hämmentävä, sillä vastoin 1990-luvun kuherruskauden odotuksia Venäjästä ei tullutkaan ”meidän kaltaistamme” valtiota. Sen sijaan se on palannut maailman näyttämölle sekä kilpailijana että lännelle ohittamattomana, omat intressinsä määrittävänä yhteistyökumppanina. Tämän seurauksena on alettu puhua jopa paluusta kylmän sodan aikaiseen tilanteeseen. Viimeksi näin tapahtui kun ETYJ:n vaalitarkkailua hoitava ODIHR toimisto ei päässyt Venäjän kanssa sopimukseen vaalitarkkailun edellytyksistä ETYJ:n puheenjohtajamaa Suomen ponnisteluista huolimatta.

Puhe kylmän sodan paluusta on kuitenkin historian mystifiointia nykyisiin tarpeisiin ja siinä unohtuu usein se, mikä kylmässä sodassa todella oli olennaista. Sen pahimpia piirteitä eivät missään tapauksessa olleet valtioiden välisistä ristiriidoista neuvotteleminen tai välttämättömyys löytää kompromisseja niihin. Päinvastoin, kylmä sota oli juuri siksi kylmä, etteivät ristiriidat ja kilpailu päässeet kärjistymään neuvottelujen ja kompromissien vuoksi kuumaksi sodaksi. Tässä myös ETYJ:n kaltaisilla, kaikki keskeiset toimijat yhteiselle foorumille kokoavilla järjestöillä oli ja ilmeisesti voisi vieläkin olla oma arvonsa.

On traaginen väärinymmärrys, jos kuvitellaan että kylmän sodan loppuminen olisi merkinnyt kilpailun ja intressiristiriitojen loppumista maailmassa tai edes Euroopassa. Vaikka länsi voitti kylmän sodan, ei se silti synnyttänyt Eurooppaan ristiriidatonta järjestelmää. Tähän EU on liian moniaineksinen. Venäjä taas on liian iso ja tällä haavaa myös liian suurten sisäisten haasteiden edessä voidakseen soljahtaa sujuvasti EU:n pelinsääntöjen muottiin, jäsenyydestä puhumattakaan.

Ja toisaalta taloudellisesti Venäjällä menee paremmin kuin kertaakaan sitten Neuvostoliiton romahduksen. BKT on ohittanut Neuvostoliiton aikaisen tason ja maan talouden ennakoidaan jatkavan kasvua kohisten myös lähivuodet. Tämän vuoksi Venäjällä on resursseja suunnitella myös tulevaisuuttaan, josta Putinin maaliskuun puolivälin linjapuhe oli esimerkki.

Puheen avainsanoja olivat talouden modernisointi ja monipuolistaminen sekä realistinen havainto siitä, että nyky-Venäjä on monessa suhteessa vielä kehitysmaiden kaltainen, taloutensa rakenteiden puolesta yksipuolisesti raaka-aineista elävä ja suurten tuloerojen yhteiskunta.

Putinin-Medvedevin johdolla Venäjä aikoo luoda laajan, modernia yhteiskuntaa luonnehtivan keskiluokan ja pienentää nykyisiä 15-kertaisia tuloerojaan huomattavasti. Tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä noin 60–70 prosenttia väestöstä kuuluisi keskiluokkaan. Keinoina ovat tuotantorakenteen monipuolistamisen lisäksi panostus inhimilliseen pääomaan, koulutukseen, terveydenhuoltoon, eliniän pidentämiseen ja syntyvyyden lisäämiseen.

Venäjän kehityksen esteiksi tuleva pääministeri Putin luki myös alhaisen tuottavuuden. Putinin perestroikaan kuuluu tuottavuuden parantaminen peräti nelinkertaiseksi vuoteen 2020 mennessä sekä valtion ja yksityisyritysten panostusta yhdistelevän innovaatiosysteemin luominen.

Putinin suuri missio voidaan kiteyttää siten, että presidentti Putin jätti perinnökseen pääministeri Putinille tehtävän, jota Venäjän hallitsijat ovat yrittäneet eri opein toteuttaa Pietari Suuresta lähtien: valtion modernisoinnin ja lännen kehityksen tavoittamisen. Ironista vain on, että tämän mission toteuttaminen on saanut jälleen muodon, jossa tavoitellaan jotain sellaista mikä samaan aikaan torjutaan ja kielletään.

Julkaistu Idäntutkimus 1/2008

Kansanmurhamme ja meidän vastuu

2008-03-21T12:19:00.000-07:00

Stalinin hallinnon kontolla lasketaan olevan noin 10 miljoonan neuvostoliittolaisen kuolema. Heistä runsas 700 000 teloitettiin ja loput kuolivat nälänhätään, tauteihin, karkotuksessa pakkasiin ja sietämättömään pakkotyöhön. Kaikkiaan noin 5 prosenttia Neuvostoliiton väestöstä menehtyi stalinistisen politiikan seurauksena. Enää Neuvostoliitosta ei tarvitse välittää ja riittää, että muistamme aina sopivissa yhteyksissä tuomita sen hirmuhallinnon. Mutta entä kun samanlaiset moraaliset kysymykset eivät enää olekaan 70-60 vuoden takaisia menneisyyden kysymyksiä, vaan tulevat iholle ja johtuvat omien päättäjiemme toiminnasta?

YK:n Ihmisoikeuskomissaari hälytti marraskuussa 2007, että YK:n mandaatilla toimivien ISAF-joukkojen ja yhdysvaltalaisten aiheuttamat siviilien kuolemat ovat saavuttaneet hälyttävän tason. Arviot vaihtelevat, mutta puhutaan alimmillaan muutamasta tuhannesta määrästä ja enimmillään jopa kymmenistä tuhansista uhreista vuoden 2001 jälkeen.

Australialainen eläkkeellä oleva tutkija Gideon Polya on arvioinut Yhdistyneiden Kansakuntien ja sen lastenapujärjestö UNICEF:n tilastoaineiston perusteella, että Afganistanin sodan aiheuttamien vältettävissä olevien uhrien määrä on jopa 1,8 miljoonaa kuollutta, noin 6-7 prosenttia väestöstä. Nämä ovat sotien seurauksena
tapahtuneita "väistämättöminä oheistuotteena syntyneitä" kuolemia nälkään, tauteihin ja muihin syihin, jotka olisi voitu välttää. Lähes kaksi miljoonaa kuollutta seitsemässä vuodessa, jossa suomalaiset joukot yhdessä USA:n ja muiden länsimaiden kanssa ovat toteuttaneet Nato-johtoista rauhanturvaoperaatiota.

Miksi emme tunne suurempaa moraalista suuttumusta siitä, että meidän hallituksemme ovat suoraan omilla toimillaan aiheuttaneet väestömäärä huomioon ottaen yhtä suuren katastrofin Afganistanissa kuin tapahtui puoli vuosisataa sitten Neuvostoliitossa?
Voisiko syy suhtautumiseemme todella olla niin yksinkertainen, että vieraasta on helppo luoda "hyvä vihollinen", joka voidaan sumeilematta niin tuomita kuin dehumanisoida. Siksi on ehkä ollut niin helppo tuomita Talebanien hallinto ja hyväksyä sen syrjäyttäminen sodalla, mutta vaikea kyseenalaistaa omien hallitustemme taleban-hallinnon toimintaa tuhoisampi "taistelu terroristeja" vastaan. Päätöstä
osallistumisestamme Naton Afganistanin rauhanturvaoperaatioon eivät tehneet turbaanipäiset naisia kivittävät fundamentalistit, vaan tappamisen ammattilaisille ulkoistavat omat kravattimiehemme ja jakkupukunaisemme demokraattisesti valituissa hallituksissamme. He eivät puhu sharian laista vaan meidän yhteisistä arvoistamme ja
lupaavat meille lisää turvallisuutta noiden muiden luomia uhkia vastaan.

Siihen meillä kerrotaan olevan myös yhteiset välineet: Nato, sen johtamat rauhanturvaoperaatiot ja nopean toiminnan joukot (NRF). Irakissa toivottomissa ja Afganistanissa kasvavissa vaikeuksissa oleva Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan avukseen ja lisäämään joukkojaan Afganistanissa. Jo noin miljoona uhria tuottaneesta Irakin sodasta liittolaiset ovat yksi toisensa jälkeen päättäneet vetäytyä.

Yhdysvaltojen puolustusministeri Gates uhkasi, että elleivät Nato-maat lähetä lisäjoukkoja Afganistaniin, voi se merkitä Naton hajoamista. Elleivät Naton jäsenet siis osallistu entistä suuremmin joukoin Yhdysvaltojen maailmanlaajuisesti käymään terrorisminvastaiseen sotaan, käy se tarpeettomaksi ja hajotetaan. Tylymmin kuin puolustusministeri Gates ei enää kukaan olisi voinut tyrmätä Suomessa viljeltyä väitettä eurooppalaistuvasta Natosta, joka edistää laaja-alaista turvallisuutta
ja edustaa demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Kolumni julkaistu Rauhanpuolesta -lehdessä 1/2008

Venäjän viharikokset

2008-03-12T12:57:00.000-07:00

Viharikokset kasvoivat Venäjällä viime vuonna jopa 20-25 prosenttia. Seitsemän vuoden aikana rasisitisten hyökkäysten uhreiksi on Izvestijan arvion mukaan joutuneen jopa 15 000 ihmistä. Näiden rikosten kärjessä komeilevat Moskova ja Pietari.

Tilanteen tekee vaaralliseksi se, että Venäjällä arvioidaan olevan noin 50 uusnatsiryhmää, joissaon noin 100 000 jäsentä, skinhead-liikkeen kaltaista jengiytymistä ja laaja äärioikeistolaisia arvoja kannattava jalkapalloseurojen kannattajaklubeiksi organisoitu huligaanien joukko.

Erityisen hälyttäväksi tilanteen tekee selvittämättömien, rasistisesti motivoiduin ja poliittisten murhien suuri määrä ja niiden selvittämättä jääminen. Viranomaisten kyky ja halukkuus toimia lain toteuttamiseksi näitä ilmiöitä vastaan ei ole ollut aina kovin mairitteleva.

Lisää Idäntutkimuksen 4/2007 pääkirjoituksessa

www.helsinki.fi/idantutkimus